Herkkä, hellä, hehkuvainen ─ Minna Canth

Minna Canth (1844─1897) on totuttu muistamaan kirjallisuuden ja naisasialiikkeen taistelevana voimahahmona, jonka itsenäistä toimintaa mitkään elämän vaikeudet eivät lannistaneet. Uusi elämäkerta kuitenkin korostaa, että käsittämättömän tuntuiset voimavarat kirjailijana ja yhteiskunta-aktiivina, leskeksi jääneenä seitsemän lapsen yksinhuoltajana ja lankakaupan pitäjänä eivät sittenkään olleet aivan ehtymättömät. Sinnikkyydellä oli varjopuolensa.

Kirjallisuushistorioitsija, tietokirjailija Minna Maijala tarkastelee Canthin tuotannon ja aikalaislähteiden kautta kirjailijan haavoittuvaisempaa puolta ─ sitä inhimillistä epävarmuutta, tunnetason hermostuneisuutta ja terveyshuolten painamaa arkea, jota elämäkerroissa ei ole aiemmin juurikaan tohdittu avata.

”Minä ─ tämmöinen pikku ihminen…”

Maijala suhtautuu aiemmista Canth-elämäkerroista kriittisimmin Lucina Hagmanin laatimaan elämäkertaan (1906, 1911). Hänen mukaansa Hagman pyrki puolustamaan Canthia vastustajien hyökkäyksiltä mutta tuli luoneeksi varsin yksipuolisen tarinan ”amatsoni-Minnasta”, jonka merkitys kirjailijana jäi naisasianaiseuden taa.

Mutta missä on Hagmanin elämäkerrassa alisteiseksi jäänyt tarina Canthista? Tätä tarinaa Maijala etsii. Canthia, joka oli vain ihminen ─ ja kirjailija. Naturalistinen kirjoitustyyli ja jatkuva uusien yhteiskunnallisten suuntausten parissa oleminen ärsyttivät monia, ja suosiostaan huolimatta Canth sai tottua jatkuvaan negatiiviseen, joskus pahansuopaankin kritiikkiin niin teoksiinsa kuin elämäntapoihinsakin liittyen. Canthin luonteessa kovuus ja herkkyys yhdistyivät.

Heikkoudetkin paljastava elämäkerta ei millään tavoin rumenna Canthin muistoa.

Maijala suhtautuu Canthin elämästä kaivamiinsa tietoihin tutkijan tarkkuudella mutta myös lämmöllä, melkein kuin puhuisi vanhasta ystävästä. Kirjan J. H. Erkon Canth-runoa siteeraava nimikin viittaa tähän lämpimään, ihmisläheiseen tarkastelutapaan: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth. Maijala on jo väitöskirjassaan Passion vallassa – Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa (SKS, 2008) paneutunut Canthin tuotannon psykologiseen ihmiskuvaan.

Vaikeatkin, kirjailijan tunne-elämän varjoisampia puolia käsittelevät asiat on esitetty kohdetta arvostaen ja ymmärtäen, silti kaunistelematta. Canth kävi läpi muun muassa puolison kuoleman ja lapsen synnytyksen jälkeisen masennustilan ja kärsi ajalleen tyypillisestä hermostollisesta ylikuormittuneisuudesta, neurasteniasta eli hermoheikkoudesta, jonka tuolloin tulkittiin liittyvän 1800-luvun lopun kiihtyneeseen, modernisoituvaan ja koneellistuvaan elämänrytmiin. Heikkoudetkin paljastava elämäkerta ei kuitenkaan millään tavoin rumenna Canthin muistoa.

Kirjailijaelämää ennen ja nyt

Välillä on lukiessa jopa pohdittava, suhtautuuko uusi elämäkerta kohteensa arkiseen ihmisyyteen ylikorostuneesti, oman aikamme mukaista ihailevaa pienen yksilön sinnikkyystarinaa rakentaen. Maijala päivittää elämäkerran vastaamaan niitä asioita, joista nykylukija on kiinnostunut. Enää lukijaa ei ensisijaisesti kiinnostaisi taisteleva suur-Minna, mutta arkensa ja taiteensa kanssa julkisuuskuvan takana elänyt Minna kiinnostaa.

1800-luvun lopun kirjallisen sosieteetin julmatkin puolet on esitelty kirjassa. Vaikka Canthin työn laadukkuus samoin kuin hänen yhteiskunnallisiin keskusteluihin taipuvainen sosiaalisuutensa ja vieraanvaraisuutensa olivat kirjallisissa piireissä tunnetut, henkilöristiriitoja ja selkäänpuukotushakuistakin julkista kirjoittelua riitti. Tämän kaiken keskellä kirjailija kirjoitti ja perheenäiti huolehti perheestään. Sankari-Canth alkaa sittenkin hahmottua Maijalan elämäkerrasta ─ mutta uudella tavalla.

Canthin hahmoon tulee kosolti inhimillistä hehkua.

Elämäkerrallinen tarina Canthista hermoheikkouksineen vaikuttaa jännittävästi rinnastuvan myös ajatukseen hektisessä tietokonemaailmassa hermojaan repivästä nykyajan kirjailijasta. Toistuvatko kirjailijaelämässä samat asiat aikakaudesta toiseen, vai onko omassa ajassamme vain jotain niin samankaltaisesti hermostunutta kuin Canthin ajassa, että tunnelmat tuntuvat tutuilta? Maijala hahmottelee Canthin yhteiskunnallisesta toiminnasta ja ajattelusta muitakin historiallisia jatkumoja 1800-luvun ja nykyajan välille, mutta jättää tulkinnat lukijan tehtäväksi.

Kiinnostavimmin kirjassa hahmotellaan Canthin persoonan moninaisuutta ja ristiriitaisuutta. Hän oli hyvin kunnianhimoinen kirjallisesti, ja kollegiaalisesti sosiaalinen, kun sai olla omimmassa ympäristössään Kuopion Kanttilassa, mutta yksityisessä ajattelussaan hän tunsi haurautta ja haavoittuvuutta, joiden myötä hänen hahmoonsa tulee nyt kosolti inhimillistä hehkua.