Punaiset kengät. Minna Canthista, rakkaudesta ja vallasta

Tällainen on siis Minna Canth. Tällainenkin hän on.

Minna Canth (1844–1897) viettää 175-vuotisjuhliaan. Minna Maijala lienee tuon juhlinnan keskeinen tutkiva toimihenkilö: hän on kirjoittanut Canth-aiheisen kotimaisen kirjallisuuden väitöskirjan (Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa, 2008) ja Canth-elämäkerran (Herkkä, hellä, hehkuvainen, 2014).

Ihmisen kuvia on Maijalan kokoama valikoima Canthin novelleja. Koska E.A. Saarimaan toimittama Kootut teokset on kadonnut kirjastojen varastoihin ja antikvariaattien perähuoneisiin, tekee Maijala Canthin kertomataiteen ystäville todellisen palveluksen. Kaksi novelleista, Hullu-suutari ja Lääkäri, Kootuista teoksista jopa puuttuu. On sanottava, että novelleja lukiessa tulee melkein epäuskoinen olo, niin hyvin Canthin kertomukset ovat ajan testin kestäneet. Tyylillisesti ne ovat häkellyttävän modernilta tuntuvaa kirjallisuutta – ja kirjoitettu siis aikana, jolloin Suomen kirjakielen olemuksesta ja suunnasta oli juuri päästy jonkinlaiseen sopuun. Canthissa on imua ja potkua.

Historia muuttuu, ainakin hitusen, juuri Minna Canthin kirjoittamisen vaikutuksesta.

Punaiset kengät on puolestaan Maijalaa alusta loppuun. Kyseessä ovat Canthin tuotannosta (ja henkilöstä) virikkeensä saaneet esseet, jotka risteilevät ihmissuhteiden, psykiatrian, yhteiskunnallisten epäkohtien, sukupuolisuuden ja näihin monin tavoin kytkeytyvien vallan ja historiallisen muutoksen ongelmien parissa. Tällainen yhdestä konkreettisesta kirjailijasta mahdollisimman laajalle haaroittuva esseemuoto on itse asiassa – ainakin näin onnistuneena – melkoinen harvinaisuus. Tällä eleellään Maijala muuntaa itsensä tutkijasta kirjailijaksi, ja altistuu tietenkin samalla muutoksen mukanaan tuomalle kunnialle ja kritiikille.

Punaiset kengät luettuaan voi siis sanoa, että tällainen on Minna Maijala. Tällainenkin hän on.

Kun muuttuvainen muuttuu

Minna Canth on ajassa kiinni, ja tämä toteutuu kolmella tasolla. Ensinnäkin historiallinen muutos kirjoittautuu teoksiin kirjailijan ikään kuin voimatta sitä estää. Toiseksi Canth tietoisesti kuvaa ja dokumentoi tämän muutoksen. Kolmanneksi historia muuttuu, ainakin hitusen, juuri Minna Canthin kirjoittamisen vaikutuksesta. Canth ohjaa – Matti Rossia lainaten – ”muuttuvaista muuttumaan”.

Tärkeimmän elämäntyönsä Kuopiossa tehneen Canthin taustalla ja rinnalla on kaupungin pitkä aatehistoriallinen perinne. Kenties se alkaa Haapaniemen sotakoulusta ja siellä luetusta ranskalaisesta valistusfilosofiasta, kulkee J. V. Snellmanin ja Saiman, Maamiehen Ystävän ja Litteraturbladin kautta Kuopion lyseon, maan kolmannen suomenkielisen oppikoulun, perustamiseen 1872. Perinteeseen liittyy 1880-luvun realistien sukupolvi (Juhani Aho) ja Kuopion vuosisadan vaihteen työväenliike, naisliike ja muut kansalaisjärjestöt. Kuopio oli Suomen Weimar; kukoistuksen taustalla vaikutti vuonna 1856 valmistunut Saimaan kanava. Sitä, mihin tämä ”Kuopion henki” maan itsenäistyttyä katoaa ja katoaako se, pitää kysyä joltakin kuopiolaiselta.

Keskeinen ja nykyään kenties näkyvin osa tuota Kuopion klassismia on Minna Canthin työ kirjailijana, journalistina, yhteiskunnallisena keskustelijana ja kirjallisen salongin pitäjänä, nuorten intellektuellien kasvattajana. Niin kehitysoppi (yhteiskunnallisena aatteena) kuin ranskalainen realismikin lienevät saaneet Suomessa ensimmäisen varteenotettavan käsittelynsä juuri Kuopiossa, Canthin piirissä.

Ranskalainen realismi lienee saanut Suomessa ensimmäisen varteenotettavan käsittelynsä Kuopiossa, Canthin piirissä.

Koko tämän ajan Suomen suuriruhtinaskunta oli kiihkeän muutoksen ja muuttamisen kohteena. Aatteellisia yhdistyksiä ja kansalaisjärjestöjä perustettiin joka tarpeeseen. Työväenliike ja raittiusliike kasvoivat kansainvälisesti vertaillen huomattaviksi voimiksi. Canthille läheinen naisliike syntyi ja vahvistui. Lainsäädännöllisten uudistusten lista vuosilta 1865–1885 on hengästyttävä.

Laajassa Agnes-novellissa (1892) Canth rakentaa suoranaisen Henkien talon: ajan aatteet – nationalismi, kosmopolitismi, darwinismi, wagnerismi, maisemaisänmaallisuus, skandinavismi, russofilia ja russofobia – risteilevät loputtomasti. Kansallisen herätyksen kokeneen pikkukaupunkilaispariskunnan rauhaa häiritsemään saapuu Liisi-rouvan koulutoveri Agnes, pietarilaistunut aristokraatti, jonka moraaliset kannanotot järkyttävät ihanteellista ja nurkkakuntaista elämännäkemystä. Asetelman ytimeen sijoittuu aitocanthilainen kysymys naisen asemasta ja yhteiskunnallisista mahdollisuuksista.

Maijalan tulkinnan mukaan Agnes on ”uusi nainen, joka ei anna vanhojen moraalisääntöjen sitoa itseään” (Punaiset kengät, 127). Miksei niinkin, mutta Canthin novellien loogisessa sisäavaruudessa Agnes näyttäytyy minusta pikemminkin ”vanhana naisena”, jonka olemassaolo, moraali ja tunnemaailma ”jäävät” häneen itseensä; historiaa ja yhteiskuntaa ei Agnesille ole olemassa. Moraalisille velvoitteille (toivottoman sukupuolittuneesti, tietenkin) ja kotiseutu- ja isänmaarakkaudelle avautunut Liisi on sittenkin modernimpi, uudempi nainen.

Monet Canthin novellien naisista kiinnostavat juuri tästä syystä: heidän ulos- ja eteenpäin suuntautuva eetoksensa ei salli heidän pysähtyä tai vetäytyä itseensä. Kehittymättömän tietoisuuden tasolla tämä saattaa ilmetä pelkkänä vegetatiivis-kristillisenä hurskautena ja hurskasteluna, mutta pian saapuvat yhteiskunnalliset ja filosofiset kategoriat. Canthin naiset eivät ole ”pelkkiä” naisia vaan myös yhteiskuntaluokkien ja ajan muutoksen edustajia, ideologioiden uhreja ja toteuttajia, loputtoman monitahoisia ja monimutkaisia olentoja.

Olisiko juuri tässä Canthin keskeinen hurma, hänen moraalisen paatoksensa ydin – ja hänen tekstinsä ilo?

Maijalan tarkka lähikatse

Minna Maijala on käynyt pitkään Canthin kirjallista tyylikoulua, eikä oppi ei ole mennyt hukkaan. Hänen esseetekstinsä etenee harvinaisen täyspainoisin lausein. Ne onnistuvat sitomaan toisiinsa niin Canth-tulkinnat, omat henkilökohtaiset muistot, laajat historianfilosofiset pohdinnat kuin nyky-Suomen yhteiskunnallisen tilanteen koruttoman analyysinkin. Itse asiassa liikkuma-ala on petollisen laaja, mutta jos Canthin novellin Agnesin ja Liisin päivätajuntaa kannatteleekin vain hauras yksiöinen jää, on Maijalan intellektuaalinen polku huomattavan tukevapohjainen. Hänellä on teoria, tieto, dokumentit ja ennen kaikkea sanomisen palo.

Canthin aikana psykiatrinen valta näyttää terästäneen ”diagnosoivan katseensa” juuri naisemansipaatiota valvomaan. Mihin pyrkii medikalisoitunut nykyaika ja valtatekijäksi kasvanut psyykelääketeollisuus, kysyy Maijala, ja vyöryttää näkemystensä tueksi hätkähdyttävää dokumenttiaineistoa. ”Tuoreessa suomalaistutkimuksessa osoitettiin, että vuoden loppuneljänneksellä syntyneet saivat ADHD-diagnoosin jopa 64 prosenttia todennäköisemmin kuin alkuvuonna syntyneet” (s. 75), kertoo Maijala. Tämä yksityiskohta, joka kertoo normaalin kehityseron ”kaappaamisesta” lääketieteellinen diagnosoinnin piiriin, on raflaavin hänen monista esimerkeistään.

Itse asiassa liikkuma-ala on petollisen laaja, mutta Maijalan intellektuaalinen polku huomattavan tukevapohjainen.

Maijala nostaa esiin Marjo Liukkosen taannoisen sisällissotatutkimuksen (Hennalan naismurhat 1918, 2018) ja erityisesti sen myrskyisän vastaanoton (mm. Marko Tikan ja Tiina Lintusen tyrmäävä arvostelu Helsingin Sanomissa) ja vakuuttaa lukijan siitä, että jotain erikoista ja jatkoselvittelyjä kaipaavaa tuossa keskustelussa oli. Samalla kirjoittaja saa problematisoida niin kirjallisuudentutkimuksen, historian ja sosiologian raja-aitoja kuin tieteen tekemisen sukupuolittuneisuuttakin.

Ja ainakin kerran Maijalan arsenaalista löytyy myös kapitalismin käsite.

Parhaimmillaan Punaiset kengät on kuitenkin tarkasti dokumentoidussa henkilökohtaisen kokemuksen politisoimisessa ja käsitteellistämisessä. Tätä tarkkaa lähikatsetta Maijala myös tuntuu tavoitelleen. Historiallisissa yleistyksissä katse saattaa kuitenkin harittaa. Mitä pitäisi esimerkiksi ajatella lauseesta: ”… keskiajalla hankalat, yhteisöön sopeutumattomat naiset poltettiin roviolla (s. 55)? Näinkin saattoi tapahtua, mutta tuskin se keskiaikaa leimaa. Jos tällä viitataan noitavainoihin, ne eivät kuulu keskiaikaan.

Erilaiseen perinteeseen kasvaneena hätkähdän kirjan voimakasta ”sortokausitematiikkaa”. Maijala on myös tätä (Canthin jälkeistä) historian vaihetta tutkinut (Kultakauden maanalainen vastarinta, 2017). Hänen tekstistään saa sen kuvan, että Suomessa naisten äänioikeus oli käytännössä pelkästään salaiseen venäläisvastaiseen toimintaan osallistuneiden naisten ansiota. Kuitenkin esimerkiksi Suomen naisyhdistys oli ajanut asiaa jo ennen ns. sortokausia ja Suomen Työväenpuolueen (nyk. SDP) asialistalla se oli puolueen perustamisesta lähtien. En ymmärrä myöskään vuosisadanvaihteen Suomen suuriruhtinaskunnan ja toisen maailmansodan aikaisen miehitetyn Ranskan tilanteen rinnastamista (s. 151).

Pääasioiden – teoksen alaotsikon ilmoittamien Minna Canthin perinnön, rakkauden ja vallan – käsittelyssä Punaiset kengät joka tapauksessa onnistuu. Menneisyydestä pitää ottaa tuli eikä tuhkaa, sanoi Jaurès. Sitä neuvoa Maijala on onnistuneesti noudattanut.

Minna Canth on nimittäin ajassa kiinni vielä neljännelläkin tasolla: tässä ja nyt. Hän on menneisyyden tuli.