Mirkka Rekolan kirjanen Esittävästä todellisuudesta sisältää muutaman esseen ja esitelmän sekä yhden kuunnelmatekstin ja muistelon. Kirjoitukset liikkuvat vaihtelevasti kirjallisuuden ja elämän kentillä, mystisestä rakkauskokemuksesta ja kuvallisen poetiikan perustasta naisten asemaan kirjallisuudessa.

Aiemmin kirjoitetusta tilapäätavarasta koostettu teos on ohut ja hajanainen. Silti se piirtää kiinnostavaa kuvaa Rekolan kiinnostuksen kohteista ja poeettisista lähtökohdista ja toimii mainiosti sekä runollisen että yleisinhimillisen sukupolvivertailun mittatikkuna. Teoksen kiinnostavin aines syntyy, kun ajankuva ja henkilökohtainen kohtaavat. Tämä nousee esille muistelossa rakastetusta Mirjam Polkusesta tekstissä ”Yhteisiä aikoja – muistikuvia Mirjam Polkusesta”.

Suvaitsevat kirjalliset piirit

Rekola kuvaa karusti, millaista naisparin elämä oli Suomessa muutama vuosikymmen sitten, 1950-luvulla. Lesbojen koteihin tehtiin ratsioita, väkivallanteot olivat yleisiä, yhdessä asuminen oli hankalaa, jollei mahdotonta. Kaapista ei voinut tulla ulos, koska ei ollut tilaa, mihin tulla. 60-lukulainen klisee ’henkilökohtainen on poliittista’ oli tuolloin monille liiankin totta. Homoseksuaalisuus poistui rikoslaista 1971, sairausluokituksesta 1981.

Myös kirjallisissa piireissä ilmanala oli kovin paranoidinen ja homofobinen. Oli eduksi olla tuomatta suuntautumistaan julki, jopa olla ryhtymättä suhteeseen. Paranoia ei ollut vain yksilön paranoiaa. Rekola kertoo, kuinka Helvi Juvonen meni aina välillä Lapinlahden sairaalaan huilaamaan. Tämä on kova hinta sosiaalisista paineista. Silti ilman juvosia ja rekoloita meillä tuskin olisi edes nykyistä, harvalukuista suomalaisten lesbo- ja homokirjailijoiden joukkoa – vaikkapa Pirkko Saisiota, Tuuve Aroa, Kiba Lumbergia ja Jera Hännistä. Toisen keskustelun paikka on se, kuka ylipäätään haluaa leimautua erityisryhmäkirjailijaksi vai vain kirjailijaksi.

Etusijalla Rekolan muistelossa on kuitenkin suhde Mirjam Polkuseen.
Tekstistä saa käsityksen, että kahden naisen suhde kesti kyllä rakkauden karikot mutta ei sen ajan arjen realiteetteja. ”Olosuhteiden pakosta yhteinen kotimme, sen rauhalliset lauantai-illat ja ateriat katosivat jossain vaiheessa jo kauan sitten.”

Vaikka Rekola kirjoittaa Polkusesta pidättyvästi ja etäännytetysti, teksti on kunnianosoitus runoilijalle, kriitikolle ja toimittajalle, josta tuli myös Radioteatterin päällikkö Yleisradiossa. Polkunen muuten käynnisti myös yhä jatkuvan radioklassikon ’Tämän runon haluaisin kuulla’, jota Polkusen jälkeen pitkään toimittivat Juha Virkkunen ja Satu Koskimies.

Rekolan runousoppi

Oman poeettisen manifestinsa Rekola kirjaa tekstissä ”Maailman kuvaluonne”. Vaikka pitkään filosofiaa ja uskontotiedettä harrastanut Rekola kirjoittaakin melko teoreettista poetiikkaa, pohjalla on kuitenkin yksinkertainen, tunnistettava kokemus. Kuvallisen esittämisen suuri kysymys on ”saada aika näkyviin, missä sen sitten kokeekin, ihmisissä, tapahtumissa, maisemassa”. Runon kuva on tuokioiksi pysäytettyä aikaa.

Rekolan poeettisessa kokemuksessa kyse on myös uskonnollisesta kokemuksesta. Nähty maailma on jo ilmaisua, näkyvä merkki jostain muusta. Ei ihme, että hän on kiinnostunut ortodoksisuudesta, ikonista kuvana. Kuva ei silti ole koskaan pysähtynyt. Kokemuksellisuus merkitsee, että Rekolalla kyse on liikkeiden, transsendointien ja paluiden poetiikasta. Rekola seuraa tässä 1900-luvun mannermaisen filosofian linjaa ja yhteyksiä idän filosofioihin. Samoilla vesillä liikkui myös Eeva-Liisa Manner.

Rekolalle runous ei ole itseilmaisua, vaan se kuvaa yhteistä todellisuutta, sen järkähtämätöntä, meistä ja ajatuksistamme riippumatonta läsnäoloa. Tällä Rekola ottaa selkeästi etäisyyttä romantiikan käsityksestä runoilijan luovuudesta, siitä, että tämä loisi sisältään todet, itseriittoiset kuvat. Toisaalta Rekola myös vastustaa suorasanaisesti freudilaisuutta ja psykologisointia, sisäänpäin kääntymistä. Rekolan manifestissa runoudessa aina läsnä myös uskonnollis-filosofinen ulottuvuus, transsendentti. Runokuva on peilikuva, jossa näkyvän lisäksi mukana on aina heijastaja, tuo tuntematon.

Rakkauden keskiaika

Teoksen kolmantena merkittävänä tekstinä pidän kirjoitusta rakkauden asemasta keskiajan islamilaisessa ja kristityssä maailmassa, erityisesti Rumilla ja Dantella. Mirkka Rekolalle Rumin homoseksuaalisesta rakkaudesta ja kaipuusta sikiävä uskonnollinen kokemus on laadultaan erilainen ja tapahtuu eri ulottuvuudessa kuin Danten heterorakkaus. Tämän puoleinen islamilainen mystinen rakkaus Rumilla peittoaa Danten kuolleen rakastetun Beatricen kautta kohti ylevää ja puhdasta jumalan rakastamista kulkevan rakkauden, sen saman, jota Danten jälkeen Petrarca harrasti oman runollisen fetissinsä Lauran kanssa. Rekola tuntuu ajattelevan, että kristillisen keskiajan rakkaus oli pikkuporvarillisen tylsää, ylevää ja neitseellistä anarkistiseen, välittömään ja kaipaavaan mystiseen islamilaiseen rakkauteen verrattuna.

Silti Rekolaa koskettaa perinnerajojen yli rakkauden todellinen muutosvoima. Rakkaus muuttaa tylsän ihmisen paremmaksi. Rekolalle hullu ja rakastunut ovat samasta. He ovat jokamiehelle ja yleiselle mielipiteelle outoja, ”sairaita jo siitä syystä ettei heidän kokemuksensa lyö yksiin sovitun todellisuuden kanssa”. Tällaisilla ihmisillä on lähtemätön jälki itsessään siitä, että rakkaudessa on kyse muusta kuin parisuhteen sisäisestä hallinnosta ja vallankäytöstä, sopeutumisesta yleiseen mielipiteeseen, perheen perustamisesta, yhteisestä ja yleisestä taloudesta ja lopulta yhteiskunnasta ja sitä pönkittävästä jumalasta. Sen muistaminen tekee mistä tahansa kirjasta tarpeellisen.

Rekolan muistelmien kipupisteiden ja esseiden kiinnostusten kohteiden osalta maailma on muuttunut jo moneen kertaan moneen suuntaan. Tämä on lukijalle tietysti osa modernia sukupolvikokemusta, toisiin vertaillen itsen erottumista ajan tasaisesta taustakohinasta. Sitä vasten Rekolan ohuehko kirja tarjosi pureskeltavaa. Toivottavasti Sanasadon Runoilija puhuu -sarja vastakin julkaisee eri runoilijapolvien poeettisia manifesteja.

Jaa artikkeli: