Kieli jota puhuimme

Jos haluaisi nostaa 1900-luvun kirjallisuudesta yhden teeman ylitse muiden, se olisi aika. Ajan kokemus ja kerrostuneisuus askarruttivat viime vuosisadan kirjailijoita ja synnyttivät joukon mestariteoksia, joihin lukeutuu myös italialaisen Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme.

”Katsotaanpa, olisiko fasismi kohta ohi”, äiti sanoo ja latoo joka-aamuista pasianssiaan ruokasalin pöydällä. Jos peli menee läpi, Mussolini häviää.

Natalia Ginzburgin omaelämäkerrallinen romaani Kieli jota puhuimme (Lessico famigliare, 1963) rakentuu arkisten tilanteiden varaan, joissa ajan pulssi sykkii voimakkaana. Pasianssi on kotirouvan ase fasismia vastaan ja samalla unelmien hattaraa, joka kannattelee läpi arjen koettelemusten. Säröt kodin turvallisessa ympäristössä herkistävät lapsen ympäröivän todellisuuden julmuudelle.

Vuonna 1962 ilmestynyt ja nyt ensi kertaa suomennettu Kieli jota puhuimme on vahvatunnelmainen kuvaus Ginzburgin lapsuuden perheestä, jonka ylimmäisenä jyrisee omintakeinen professori-isä Giuseppe Levi. Viisi lasta kulkee omia polkujaan, ja nuorimmainen Natalia tarkkailee kaikkea herpaantumattoman kiinnostuneena. Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1930–1950-luvuille, Mussolinin valtaannoususta toiseen maailmansotaan, saksalaismiehitykseen ja sodanjälkeisiin kuumeisen toimeliaisuuden vuosiin.

Menneisyyden kieli

Avaimena menneisyyteen toimii kieli. Romaani muotoutuu kommentaariksi perheen viljelemiin absurdeihin lausahduksiin, kuten ”Arvoisa herra Lipmann!” tai ”Emme tulleet Bergamoon pitämään torikokousta!” Lausahduksista kiertyy auki mennyt maailma, joka ajallisesta läheisyydestä huolimatta tuntuu saavuttamattoman kaukaiselta: ”Nuo lauseet ovat meidän latinamme, menneiden päiviemme sanasto. Ne ovat kuin egyptiläisten tai assyrialaisten ja babylonialaisten hieroglyfit, todiste elinvoimaisesta yksiköstä, joka on lakannut olemasta, mutta joka elää veden raivolta ja ajan tuhoilta säästyneissä teksteissä.” (s. 29.)

Ginzburg tulkitsee ja analysoi perheen puheenparsia lämpimän arvostavasti ja samalla kriittisesti. Hänen katseensa menneisyyteen on täysin vailla nostalgiaa. Sanojen kautta Ginzburg kurkottaa kokemukselliseen ja aistimelliseen, ajan tuntuun. Pienet yksityiskohdat nousevat elävästi esille, kuten isän varjelema jugurtti, jota kutsuttiin mezzoradoksi: ”Sitä pidettiin lautasella peitetyssä soppakulhossa, joka oli kääritty vanhaan lohenpunaiseen hartiahuiviin, joka oli aiemmin kuulunut äidille.” (s. 40) Tuo herkkä elintarvike on suuren huolenpidon kohde ja samalla alituisten pettymysten tuottaja – kuten lapsetkin, jotka kasvavat itsepäisesti omiin suuntiinsa ja tekevät valintoja, joita isä ei hyväksy.

Ginzburg on kääntänyt italiaksi Marcel Proustia, ja kirjailijoita yhdistää sama herkkyys yksityiskohdille ja kyky kuvata ajan olemusta monisärmäisten henkilöhahmojen kautta. Kieli jota puhuimme -romaania lukiessa tulee myös mieleen, ettei omena putoa kauas puusta: Ginzburgin pojan Carlo Ginzburgin kehittämä mikrohistoriallinen tutkimusote saa äidin romaanissa kaunokirjallisen ilmaisunsa. Rajattu aihe – Natalia Ginzburgin lapsuudenperhe – avaa näkökulman koko aikakauden mentaaliseen ja sosiaaliseen historiaan.

Kieli jota puhuimme on niin suorasukainen, että nykypäivän autofiktiobuumissakin sen sulatteluun menisi tovi.

Poliittinen perhe

Naiskirjailijoita on usein vähätelty, koska heidän on katsottu keskittyneen ”pieniin” aiheisiin, kuten juuri perhe-elämään. Ginzburg kuitenkin osoittaa lasinkirkkaasti, miten perhe on kaiken perusta, se on elämä itse. Kodin ovet käyvät, aatteet ja ilmiöt kulkevat sisään ja ulos. Kotona ommellaan vaatteita, juoruillaan, kiistellään, ruokaillaan, tehdään työtä ja piilotellaan pakosalla olevia antifasisteja. Poliittisen väkivallan ja terrorin aikana perhe on verkosto, johon voi aina palata.

Juutalaiset Levit ovat monella tapaa Italian kulttuurisen, poliittisen, taloudellisen ja akateemisen vallan keskiössä. Giuseppe Levin laboratorioassistenteista tuli myöhemmin nobelisteja. Perheystäviin lukeutui merkittäviä kirjailijoita sekä yhteiskunnallisia vaikuttajia, kuten kirjoituskoneistaan tunnettu mahtava Olivettin teollisuussuku. Kiehtovaa luettavaa on myös maineikkaan Einaudi-kustantamon alkutaival. Ginzburg ja monet hänen ystävistään työskentelivät kustantamossa tai olivat sen kirjailijoita.

Kaikista tuntemistaan ihmisistä Ginzburg kirjoittaa suoraan heidän omilla nimillään (paitsi Giulio Einaudista, johon Ginzburg viittaa aina korostetusti ”kustantajana”). Kieli jota puhuimme on niin suorasukainen, että nykypäivän autofiktiobuumissakin sen sulatteluun menisi tovi.

Ginzburg antaa ohjeeksi lukea kirjaa romaanina ja painottaa kerrotun sijaan aukkoja. Kieli jota puhuimme ei ole perinteinen perhekronikka, vaan sarja veitsenterävästi leikattuja ja taidokkaasti rinnastettuja ottoja Levien ja Italian yhteen kietoutuneesta historiasta.

Yksityisiä tuntemuksia vahvemmin romaanissa hahmottuu yhteiskunnallinen muutos.

Paljon avioliitosta, vähän rakkaudesta

Perheen tarinan käänteet liittyvät usein avioliittoihin (joita isä kiivaasti vastustaa), mutta Ginzburg kirjoittaa hyvin vähän rakkaudesta. Avioliitto näyttäytyy pikemminkin kulttuurisena tapana kuin vahvan vetovoiman ja kiintymyksen muotona. Omista liitoistaan fasismin vastaisen aktivistin ja kirjailijan Leone Ginzburgin sekä myöhemmin kirjailija ja tutkija Gabriele Baldinin kanssa Ginzburg kirjoittaa niukasti.

Leone Ginzburg kuoli saksalaismiehittäjien vangitsemana Roomassa vuonna 1943. Ginzburg ei kerro omista tunteistaan, mutta kirjoittaa koruttomasti siitä, millaisen jäljen Leonen kuolema jätti Einaudi-kustantamon kollegoihin.

Yksityisiä tuntemuksia vahvemmin romaanissa hahmottuu yhteiskunnallinen muutos. Ero Ginzburgin sukupolven ja vanhempien välillä korostuu jyrkästi. Ginzburgin äiti Lidia Levi hukkaa lahjakkuutensa ja ilmeisen tiedonhaluisuutensa kotirouvana. Tyttärelle muutkin roolit ovat mahdollisia. Natalia Ginzburg sai sodan aikana nopeassa tahdissa kolme lasta Leonen kanssa, mutta työskenteli samalla kustantamossa ja julkaisi esikoisromaaninsa vuonna 1942.

Kieli jota puhuimme on maailmanpalon ohella kertomus hiljaisesta vaan ei yhtään vähemmän dramaattisesta vallankumouksesta, kun ylä- ja keskiluokan naiset vapautuivat päättämään oman elämänsä suunnasta ja palvelustytöt lähtivät matkoihinsa ovet paukkuen.

Kirjailijan postuumi maailmankiertue

Ginzburg lukeutuu niihin 1900-luvun naiskirjailijoihin, joiden ansiot tunnustettiin heidän elinaikanaan, mutta jotka on silti jätetty mieskirjailijoista kootun ykköskaanonin ulkopuolelle. Nyt tähän on tulossa muutos. Lukijakunta naisistuu, samoin kirjallisuuden vaikuttajakaarti, ja sen myötä kirjallisuushistoriasta on alettu nostaa uudelle luku- ja käännöskierrokselle katveeseen painuneita naiskirjailijoita. Samalla käsityksemme 1900-luvun kirjallisuudesta avartuu ja syvenee.

Ginzburgin nosteeseen ovat vaikuttaneet suurta huomiota saaneet uudet englanninnokset muutaman vuoden takaa. Ilahduttavaa silti, että löytöjä tehdään ja käännetään myös muusta kuin englanninkielisestä kirjallisuudesta. Romaaneja, novelleja, esseitä ja näytelmiä julkaisseelta Ginzburgilta on aiemmin suomennettu vain yksi kokonainen teos, romaani Kotina ystävyys (suom. Erkki Kirjalainen, 1987), joten käännettävää riittää.

Kieli jota puhuimme -romaanin suomennos on kääntäjä Elina Melanderin kaunokirjallinen debyytti. Suomennostyö ei ole helpoimmasta päästä, kun kirjan pääosassa on Levin perheen omalaatuinen sanailu.

Italiaa taitamattoman arvioijan silmin Melander suoriutuu tehtävästään pääosin hyvin ja löytää kekseliäitä ilmaisuja kuvaamaan perheen omintakeisuutta (esimerkiksi ”yrmyily”, josta itsekin äksy isä jatkuvasti syyttää lapsiaan). Paikoin tekstin kulku on silti vielä tankeaa, ja jotkut sanavalinnat jäävät ihmetyttämään (vaikkapa ”sisäänpäin kääntynyt raivokohtaus” tai toistuva kerman syöminen – lieneekö kyse kuitenkin kermavanukkaasta?).

Tarkempaa otetta jäin kaipaamaan myös kustantajalta. Teksti on taitettu oudosti – repliikkejä ei ole sisennetty ja muutamissa paikoissa rivit harottavat. Kääreenkin olisi voinut miettiä huolellisemmin. Kannen hempeä kuvapankkikuva ei sovi rosoiseen romaaniin. Huomion kiinnittyminen ulkoisiin seikkoihin kertoo siitä, että yleensä suomalaiset kustantajat hellivät lukijoita moitteettomalla taitolla ja antoisalla kansitaiteella.

Onneksi romaani kantaa kevyesti näiden notkahdusten ylitse. Ginzburgin Kieli jota puhuimme on niitä teoksia, jotka herättävät kokemaan elämän ohikiitävien hetkien merkityksellisyyden ja täyteyden.