Shakespeare Suomessa

Aika harvalla alalla on yhtä suvereenia ja yhtä laajasti tunnustettua isähahmoa, kuin William Shakespeare on näyttämötaiteille. Siksi on luonnollista, että uudet sukupolvet joskus kieltävätkin hänet, mutta palaavat lopulta aina Shakespearen tuotantoon ja löytävät siitä aina uusia ulottuvuuksia. Ja siksi on tärkeää, että asiasta kirjoitetaan myös Nely Keinäsen kokoaman Shakespeare Suomessa -teoksen kaltaisia esityksiä.

Jos Shakespearen näytelmät kuvaavat ihmisen kaikkia puolia ja hänen kielensä tavoittaa lukemattomia rekistereitä, niin varsin monipuolinen on myös Keinäsen kokoama kirjoittajajoukko. Valitettavasti joukko on myös melko epäyhtenäinen. Varsinkin haastatteluina toteutetuissa teksteissä on mukana tyyliltään heikkoja esityksiä, jotka olisivat kaivanneet toimittajalta huolellisempaa työstämistä.

Viidentoista kirjoittajan ja haastateltavan joukosta löytyy jokaiselle jotakin. Hyvä niin, sillä kirjalla on monta mahdollista yleisöä: kääntäjät, näyttelijät, teatteritieteilijät ja kirjallisuudentutkijat tulevat mieleen ensimmäisinä. Kun lukijoiden kirjo on näin suuri, voi tärkeimmiksi nousevien esseiden tai haastattelujen lista vaihdella melkoisesti. Itse etsin kirjalta tutkimuksellista otetta, ja se varmasti vaikuttaa arviooni.

Viimeiseksi opuksessa on päätynyt teatterikriitikko Kirsikka Moringin essee ”Shakespeare Suomen ja Euroopan vedenjakajalla”. Teksti olisi voinut myös avata kirjan, sillä Moringin näkemys etenkin poliittisen teatterin ja Shakespearen kytköksistä Suomessa ja lähialueilla on erittäin antoisa. On kiinnostava lukea Moringin kiteytettyjä näkemyksiä produktioista, joita tässä samassa kirjassa saatetaan käsitellä useampaankin otteeseen. Antoisa on tosin myös kirjan avaus, Keinäsen ”Suomalaisen Shakespeare-perinteen syntyvaiheista”. Nämä artikkelit olisivat sietäneet toisiaan myös rinnakkain asetettuina.

Klassikko patinoituu, käännös vanhenee

Yksi Shakespearen kohdalla aina ajankohtainen kysymys on kääntäminen. Monet kirjan kirjoittajista kommentoivat suomennoksia ja Shakespearen englantia. Suosikkeja löytyy Paavo Cajanderista nykypäivän kääntäjiin – ja ehkä Cajanderin Shakespeare onkin jo ansainnut oman klassikkostatuksensa suomalaisessa kirjallisuudessa. Silti on helppo ymmärtää, miksi ajassa elävä teatteri vaatii uusia käännöksiä hänen rinnalleen.

Kirjan kiinnostavimpia esseitä onkin Kersti Juvan ”Shakespearen suomentamisesta”, jossa kokenut kääntäjä käy yksityiskohtaisesti ja eri versioita esitellen läpi työnsä problematiikkaa. Juva tunnustaa karttaneensa runojen suomentamista, joten hänen painimisensa tekstin haasteiden kanssa on ymmärrettävää. Kääntäjän työn kiinnostavan kuvauksen lisäksi essee on mainio luotaus Shakespearen kieleen, runomittoihin ja kielen rekistereihin.

Aivan toisenlainen kääntämisen työtapa välittyy Lauri Siparin esseestä. Kääntäminen näyttäytyy toiseen kieleen ja aikaan soveltavana tekstin käsittelynä, jossa runomittoihin ei kompastella. Silti Siparin jälki ei missään nimessä ole yhtään Juvan käännöksi huolimattomampaa työtä. Onnistuneeseen käännökseen on siis useita reittejä.

Vielä vahvemmin samaan suuntaan etenee Mikko Viherjuuri, mutta hän kirjoittaakin esseessään ainakin kahdessa roolissa: kääntäjänä ja ohjaajana. Eri näkökulmat vaativat käännökseenkin erilaista otetta, ja tässä on yksi syy Shakespearen kiehtovuuteen: hän vaatii joka aikana toisaalta uutta tulkintaa, toisaalta hän osoittaa juuri tässä vaatimuksessa tekstiensä ajattomuuden.

Teatterihaastattelut

Kielen osin poliittisistakin ulottuvuuksista saa lähtökohtansa myös Hilda Hellwigin kaksikielinen ”Romeo ja Julia”. Valitettavasti tämä kirjan ensimmäinen haastattelu myös tuo esille kirjan pahimman ongelman, haastattelujen viimeistelemättömän asun.

Kaikki näyttelijät ja ohjaajat eivät tietenkään ole mainioita kirjoittajia, joten haastattelujen käyttö on perusteltu ja hyvä ratkaisu. Välillä tuloksena on myös puhujan äänenpainojen tavoittaminen, mutta yleensä välittömyyttä vahvemmin lukijaan vaikuttaa toimitustyön taso.

Kalle Holmbergin punnittu puhe vielä toimii ja kertoo hyvin näytelmäproduktioiden sitoutumisesta aikaansa, mutta Ismo Kallion ja Seela Sellan kiinnostavien muistojen lukeminen on tekstin kömpelyyden takia osin jo kiusallista. Sääli, molemmat näyttelijät ja heidän arvokkaat muisteluksensa kun ansaitsisivat paremman kohtelun. Onneksi Samuli Reunasen ohjaamasta Hamletista saa hänen haastattelunsakin kautta kohtalaisen hyvän käsityksen.

Elsa Sainion esseessä ja Esko Salmisen haastattelussa sama anekdootti laitetaan kahden eri näyttelijän suuhun. Pieni mutta kuvaava esimerkki kirjan toimituksen viimeistelystä.

Aina ajankohtainen Shakespeare

Jos yksityinen on poliittista, niin yksityisyyden esittäminen on sitä väkisinkin. Siitä kertoo Moringin esseen sekä Holmbergin ja Hellwigin haastattelujen lisäksi erityisesti Ritva Siikala, jonka essee ”Seikkailuni Shakespearen kanssa” vie Raivoisien Ruusujen syntyaikoihin.

Siikalan mukaan nuoret naisnäyttelijät tuntuvat jo unohtaneen tuon ajan, mutta ehkä niin kuuluikin käydä. Ehkä on hyvä, että nainen Hamletin roolissa on uusi ja tuore tapa aina muutaman vuosikymmenen väliajoin. Joka tapauksessa Siikalan teksti muistuttaa raikkaasti siitä positiivisesta vimmasta, joka klassikoihin joskus saadaan puhallettua. Pienemmän ja perinteisemmän tutkielman naiseuteen Shakespearen teksteissä tekee Pirjo Määttä, joka kuvaa Ofeliaa ja Helenaa miesten puristuksissa.

Shakespeare on tässä kirjassa alati ajankohtainen kirjailija, jonka romanttisetkin hahmot kantavat yhteiskunnallisia merkityksiä ja jonka raaimmissa kuningasdraamoissa vilahtaa karnevalistista huumoria. Siksi Shakespeare varmasti elää yhä.

Shakespeare Suomessa on kiitettävän monipuolinen teos, mutta esimerkiksi kirjallisuustieteilijöiden panos on unohdettu. Myös Shakespearen vaikutus suomalaisiin kirjailijoihin olisi ansainnut useampia artikkeleita. Journalistiikankin puolelta olisi voinut löytyä lisää sanottavaa. Silloin olisi tosin täytynyt karsia näyttelijöiden esseistä ja haastatteluista, mutta nykyisellään osa niistä kaipaakin vähintään tiivistämistä.