Luojan palikkaleikki. Esseitä Lauri Viidasta.

Lauri Viitaa on kuluneen vuoden aikana juhlittu Tampereella oikein olan takaa: on ollut juhlapuheita, seminaareja ja elämäkerrallinen näytelmä uusine sävellyksineen. Satavuotias Pispalan poika ansaitsee huomionsa, kuten uudenlaisia näkökulmia tuotantoon avaavan esseekokoelmankin. Luojan palikkaleikki tarttuu Viidan herkempiinkin puoliin, jotka usein ovat jääneet sinisalotyylisten, jyrisevien tulkintojen alle.

Täytynee tunnustaa heti: Tampereella ikänsä asuneena ja Pispalassakin jo 30 vuotta viihtyneenä avaan Luojan palikkaleikin hieman pelonsekaisin ja ristiriitaisin tuntein. Yhtäältä kiusaa alituinen kiinnostus Viitaa (ja Salamaa) kohtaan, kun muitakin tamperelais- ja pispalalaiskirjailijoita olisi tarjolla. Toisaalta yhtä vahva ajatus on, että Viita on uudelleenluentansa ja -kuulostelunsa ansainnut. Miehestähän oli moneksi, Kukunorin surrealistisesta runoilijasta Tampereen teollistumisen ja modernisaation kuvaajaksi.

Välitilamies

Vaikeus sijoittaa Viidan monipuolista tuotantoa kirjallisuuden kategorioihin on ilmeinen – kuten usein kirjallisuuden kategorioista puhuttaessa. Herää kysymys, mihin näitä kategorioita (kuten työväenkirjallisuus tai sivistyneistökirjallisuus) edelleen tarvitaan, jos raamit kerta toisensa jälkeen osoittautuvat liian ahtaiksi? Tosiasia kuitenkin lienee, että kirjallisuus on enemmän tai vähemmän kerroksellista, kuten ihmisteoilla on tapana olla. Viidalla totisesti riitti kerroksia ja kierroksia. ”Lauri Viita on kova pala”, kuten Johanna Venho kirjoittaa esseessään.

Viita toden totta oli välitilassa, toinen jalka perinteisessä, toinen modernissa ilmaisussa.

Viidasta vuonna 1973 väitellyt Yrjö Varpio avaa esseekokoelman valottamalla kirjailijan elämäkerrallisia vaiheita ja oppimisenpaikkoja. Pispalan poika päätyi ensin Klassilliseen lyseoon, sitten sotaan ja sodan jälkeen kuuluisaan Mikko Mäkelän kirjailijapiiriin. Parempien ihmisten lyseo tuotti ulkopuolisuuden tunnetta, sota traumoja ja Mäkelän piiri muotoa yhteiskunnalliselle eetokselle. Mäkelän piirissä hahmoteltu yhteiskunnallisuus oli jotakin muuta mihin oli totuttu: ei enää niin agraarista kuin aiemmin, mutta ei kovin ”helsinkiläistäkään” – välitilaa ajan virtauksiin nähden.

Runoilijana Viita toden totta oli välitilassa, toinen jalka perinteisessä, toinen modernissa ilmaisussa. Hän kirjoitti perinteistä, mitallista runoa ja kritisoi uutta, modernistista otetta. Viidan voi ajatella eläneen myös terveyden ja sairauden välitilassa. Itse tosin hieman vierastan erilaisten psyykkisten sairauksien käyttämistä kirjallisuuden tulkintojen apuna, niin kiehtovilta kuin yhtäläisyydet saattavatkin kuulostaa.

Työmies

Aivan loistava uudelleenluenta Viidan kuvaamasta työstä, teollisuudesta ja modernisaatiosta on Jussi Ojajärven essee Moreeni, moderni ja työ. Ojajärvi lähtee liikkeelle siitä melkeinpä yksinkertaisesta toteamuksesta, että Moreenin (1950) iso aihelma on nykyaika, moderni, se, mitä modernisaatio on tarkoittanut, miten se on koettu ja mitä kaikkea on tapahtunut. Sitten Pertti Karkaman Kirjallisuuden ja nykyajan (1994) olenkin ihmetellyt, miten vähän yhteiskuntatieteilijöiden ajatuksia modernin olemuksesta on kirjallisuuden tulkinnoissa hyödynnetty. Kaunokirjallisuudessa jos missään käsitellään usein modernille ominaisia (pakko)yksilöllistymisen teemoja, kuten myös vapautta ja vieraantuneisuutta, utopioita ja dystopioita tulevasta.

Moreenin iso aihelma on nykyaika, mitä modernisaatio on tarkoittanut, miten se on koettu.

Ojajärvi osoittaa esseessään Viidan nerokkuuden modernin kuvaajana, ei pelkästään teemojen kautta, vaan myös tekstuaalisella tasolla. Miten hengästyttävä ja nopeasti etenevä moderni muuttaa yhteiskuntaa, arkea ja kielellisiä käytäntöjä. Essee tarjoaa loistavia havaintoja esimerkiksi siitä, miten Moreeni alkaa kolmella pisteellä (…vaarojen, kumpujen, harjujen välitse…), ikään kuin keskellä historiaa, kesken valtavia historiallisia muutoksia. ”Sekatyömies Nieminen Iisakkia” kutsutaan osaksi modernia tuotantokoneistoa kuin lomakkeiden ja luetteloiden logiikalla. Palkkatyö vieraannuttaa tekijänsä työstä, mutta työtä tehdään myös vapaa-ajalla: rakennetaan taloa, omaa elämää, omaa Iisakin kirkkoa.  Teknis-taloudellinen rationaaliteetti hallitsee niin teollisuutta, byrokratiaa kuin ihmismassojakin – ja tämä kaikki kuvataan Moreenissa tiiviisti, muutamalla lauseella.

Ojajärvi muistuttaa myös Moreenin lopun tulevaisuutta ennustavasta kuvasta, joka sitoo teoksen teemat kirjan muihin vesireitti-teemoihin. Perheen iäkäs äiti, Joosefiina, sanoo lopussa miniälleen: Tämä on kuin laiva tämä Pispala. Ihmisiä menee ja tulee. Minä tässä jo pysynkin – isän kanssa hiljalleen-. Mutta tämähän meneekin kaupunkiin koko laiva! Tässä sinne pääsee, ei teidän mihinkään muuttaa tarvitse!

Näinhän se nykyaikaistuminen tapahtuu: kaupunkiin ei tarvitse muuttaa, vaan kaupunki muuttaa Pispalaan.

Runoilijamies

Teoksen saatesanoissa Olli Löytty kirjoittaa, että moni osaa ulkoa Viidan kirjoittamia säkeitä. Oma kokemukseni on, että ulkomuistista luetellaan yleensä Moreenin alkulauseita, ”Alfhild”-runo sekä postuumina julkaistu ”Kaita polku kaivolta ovelle” -runo, joka on nykyisin suosittu myös kuolinilmoituksissa. Esimerkiksi vaikeaselkoisempi Kukunor on jäänyt niin sanotulle suurelle yleisölle melko tuntemattomaksi.

Maria Laakso kirjoittaakin esseessään juuri Kukunorin (1949) vaikeudesta: mikä on, kun edes kirjallisuuden opiskelijat eivät tahdo saada teoksesta tolkkua? Aikalaisten keskuudessa Viita itse piti yllä saturunoelman mainetta vaikeana teoksena, eikä outo lajityyppi luettavuutta parantanut. Kertova runosatu rikkoo kertomuksen totuttuja logiikoita jatkuvasti, eniten ehkä etualaistamalla ennen kaikkea kieltä, arvelee Laakso. Loppusointumylly pyörii niin, että vähemmästäkin menee pää edelleen pyörälle. Laakson mukaan yhtäältä Kukunorin luenta voi olla nykyisin helpompaa, koska kielellisiin kokeiluihin on totuttu Viidan aikalaisia enemmän. Toisaalta ajallinen etäisyys Kukunorin maailmaan on kasvanut, joten kyky tulkita runsaita teemoja ja kulttuurisia viittauksia on heikentynyt. Leena Kirstinän kyky tulkita Kukunoria ei ole heikentynyt, vaan essee ”Ihana Kukunor!” haltioituu Viidan surrealismista ja kielellisestä nerokuudesta.

Viidan runojen rytmi on työmiehen rytmiä, koneiden, laitteiden ja kehämäisen pyörimisen liikettä.

Siru Kainulainen kiinnittää huomionsa esseessään Betonimyllärin mies ja tunteet seikkaan, että naisvaltaisilla aloilla maskuliinisuudesta saattaa olla paljonkin hyötyä. Suomalainen runous oli 1940-luvulla hyvinkin naisvoittoista, joten ”tamperelaista voimamiestä” tervehdittiin sodan jälkeen ilolla. Kainulainen kirjoittaa kiinnostavasti paitsi Betonimyllärin miehistä, myös siitä ylenpalttisesta maskuliinisuuden korostuksesta, jota tulkinnoissa on harrastettu – ja joka usein on tarkoittanut myös ”naismaisten nyyhkytysten” mitätöintiä.

Myös Viidan runojen rytmi on työmiehen rytmiä, koneiden, laitteiden ja kehämäisen pyörimisen liikettä. Yksin pärjäävät sankarimiehet muistuttavat toisinaan melkeinpä jumalhahmoja, toisinaan kuitenkin herkempiä ja maallisempia hahmoja. Nämä puolet tulkinnoissa jääneet usein vähemmälle huomiolle, koska Viidan tehtäväksi muodostui edustaa vahvan maskuliinisuuden ja runouden kytköstä. Sakari Katajamäki muistuttaakin siitä, että Viita kirjoitti myös rakkaudesta, ja äidinrakkautta ylistävä Alfhild on hänen tunnetuimpia ja rakastetuimpia runojaan.

Viime aikoina on kiinnitetty paljon huomiota Viidan kielikäsityksiin, kielen manipulatiivisuutta ja esittävyyttä koskeviin ajatuksiin sekä pyrkimykseen purkaa automaattistunutta kieltä.  Viidan sanansepitykset, kielipelit ja nonsense-piirteet ovat herättäneet myös kysymyksen niiden samankaltaisuudesta skitsofreenikkojen luomien tekstien kanssa. Kysymys tekstien perusteella tehdyistä jälkikäteisdiagnooseista on hankala, sillä kaunokirjallisuuden ja todellisuuden suhde on aina kompleksinen. Diagnoositkin ovat kulttuurisia, ajallisesti ja paikallisesti muuttuvia.

Myös Viidan teosten intertekstuaalisuuteen on kiinnitetty aiempaa enemmän huomiota. Voi olla, että juuri näitä piirteitä osa lukijoista vierastaa: jos kanssatekstejä ei tunnista, osa teksteistä jää käsittämättömiksi. Viidan runoilijan ääni oli ironinenkin. Ironiaa saivat osakseen niin kirjanoppineet ja ”akateemiset kakarat”. Ironia ei aina saavuttanut sitä mitä Viita tavoitteli, sillä esimerkiksi lukijoiden keskuudessa Linnan maanläheisempi tyyli menestyi paremmin. Kirjallisuudentutkijoillehan tällainen tuotanto on varsinainen aarreaitta.

Aviomies

Kukku Melkas kirjoittaa siitä, mistä harvemmin on puhetta: Aila Meriluodon paljon luetusta Viita-elämäkerrasta ja siitä, mikä siinä kiehtoo. Itse olen usein ihmetellyt samaa – en ole edes erityisen kiinnostunut elämäkerroista, mutta Legenda jo eläessään -sarjassa julkaistu Lauri Viita (1974) on kelvannut, samoin Meriluodon myöhemmin julkaistut päiväkirjat.

Yksityiskohtaiset kerrotut muistot ja pohtivat pysähdykset kesken lyhyiden kappaleiden ovat keinoja, joilla Meriluoto luo elämäkerrasta tavallista vetävämmän.  Samoin kaikkitietävän kertojan roolista luopuminen ja kertojaposition vaihtelut tuntuvat kirjoitusajankohtaansa nähden varsin radikaaleilta. Kirjoittajana Meriluoto on myös erilaisille tulkinnoille avoin ja tuo omat motiivinsa esiin, kirjoittaa Melkas. Elämäkerturillahan on valta kirjoittaa kohdehenkilöstään miten haluaa – ja entisillä puolisoilla tässä lienee vielä erityiset houkutuksensa. Olennaista Meriluodon tyylissä on myös oman muistin epäileminen, oman heikkouden ja häpeän tunnustaminen sekä lakoninen tyyli: ”Elettiin kuitenkin”.

Universaali mies?

Jos Viitaa luonnehditaan välitilojen mieheksi, niin luonnehdittiin aikoinaan välitilanaiseksi myös Eila Pennasta, toista 100 vuotta täyttänyttä tamperelaissyntyistä ja Tamperetta kuvannutta kirjailijaa. On hämmästyttävää, miten vähälle huomiolle Pennanen on jäänyt kaiken Viita-juhlinnan keskellä. Yli viisikymmentä omaa teosta ja yli sata suomennosta julkaisseen Pennasen päätyöhän oli niin sanottu Tampere-sarja (Himmun rakkaudet 1971, Koreuden tähden 1972, Ruusuköynnös 1973, Santalahden aika 1986 ja Kulmatalon perhe 1988). Tästä huolimatta silmiini on sattunut ainoastaan yksi sivukirjastossa järjestetty luento, joka sekin käsitteli Pennasen roolia kääntäjänä. Pennasen kohdalla näyttää toteutuvan monta välitilaa: Pennasen kuvaamat kauppa-apulaiset ja myyjät eivät oikein istu teollisuuskaupungin tarinaan, eikä Pennasen akateeminen koulutus ja monella kirjallisella kentällä toiminen mahtunut kuvaan tamperelaisesta kirjailijasta.

Tamperetta ja Pispalaa kuvaavien kirjailijoiden jatkumot rakennetaan miehistä.

Tämäkin havainto pakottaa – jälleen kerran – pohtimaan kirjallisuuden kaanoneita ja niiden piilomaskuliinisuuksia. Luojan palikkaleikissäkin Tamperetta ja Pispalaa kuvaavien kirjailijoiden jatkumot rakennetaan miehistä: Viidasta Salamaan ja muutaman vuoden Pispalassa asuneeseen Hassan Blasimiin, vaikka vertailuja olisi voinut rakentaa vaikka Pispalasta kirjoittaneisiin Liisa Vuoristoon, Riitta Varttiin, Satu Hassiin tai Kristiina Harjulaan. Onko niin, että yksilö edelleen kuulostaa jotenkin implisiittisesti miesyksilöltä?

Tällaiseen mielestäni viittaa se, että Olli Löytty on esseessään Pispala yli kaiken saanut mahtumaan ”paikallisten maailmankirjailijoiden” luetteloon vain yhden, suhteellisen muinaisen ja marginaalisen naiskirjailijan – L.M. Montgomeryn, Prinssi Edwardin saarelle sijoittuvien romanttisten Anna– ja Pienirunotyttö-tyttökirjojen kirjoittajan. Tarjolla olisi kuitenkin ollut todella teräviä, aikuisyksilöitä kuvaavia nykykirjailijoita. Miltä kuulostaisi esimerkiksi Siri Hudsvetin New York, Elin Shafakin Istanbul, Zadie Smithin Lontoo tai vaikka Katja Ketun Pohjoinen?

Kaiken kaikkiaan Luojan palikkaleikin esseet ovat miellyttävää luettavaa: kirja-arvioita pidempinä ne ehtivät kertoa kirjoittajansa ajatuksenjuoksusta enemmän, vailla kirjallisuustieteen raskasta apparaattia. Hyviä lukukavereita siis, ainakin niille, joilla on tapana lukea samaa teosta useampaan kertaan. Luojan palikkaleikin jälkeen tekee mieli lukea – jälleen kerran – ainakin Moreeni, ehkä jopa Kukunor.