Muita värejä. Kirjoituksia elämästä, taiteesta, kirjoista ja kaupungeista (Ötenki renkler)

Turkkilaisen nobelistin, Orhan Pamukin (s. 1952) tuore suomennos Muita värejä on esseekokoelma, joka tuo eurooppalaiselle lukijalle mieleen kaksi erilaista kirjailijaa eri aikakausilta: Montaignen ja Virginia Woolfin. Molempiin Pamuk viittaa esseissään. Virginia Woolfin hän nostaa esiin jo esipuheessaan ja vertaa omaa omaelämäkerrallista pyrkimystään tämän pyrkimykseen tavoittaa kirjoissaan jonkinlaisia kirkkaan läsnäolon ja tietoisuuden hetkiä, joita hän kutsuu olemisen hetkiksi (moments of being) erotuksena tavallisen arkihämärän vähemmän merkityksellisistä hetkistä.

Toinen merkittävä todellisuuden kirkastaja Orhan Pamukille on renessanssikirjailija Montaigne, joka hänkin pyrki katselemaan maailmaa ja todellisuutta oman elämänsä kautta ja toteutti pyrkimyksensä esseinä, pieninä tuokiokuvina ja paloina. Omalla esseekokoelmallaan Orhan Pamuk piirtää itsensä eurooppalaisen omaelämäkertakirjallisuuden kartalle Montaignen ja Woolfin kaltaisten kirjailijoiden hengenheimolaiseksi. Eurooppalaisten kirjailijoiden tavoin Orhan Pamuk on yhteisön ulkopuolelle vetäytynyt sivullinen ja yksinäinen – ’tirkistelijä’, kuten hän itse asiaa luonnehtii Paris Review -lehden haastattelussa, joka on liitetty Muita värejä -kokoelman loppuun.

Esseekokoelmassaan Orhan Pamuk näyttäytyy toisaalta Montaigneen vertautuvana ensyklopedistina ja globaalien synteesien tekijänä, joka ottaa maailmaa ja sen merkityksiä haltuunsa, ja toisaalta romaaneistaan tuttuna Tuhannen ja yhden yön kertojan kaltaisena tarinoiden sepittäjänä, jonka ehtymätön kuvittelukyky voi ainoastaan pitää kuoleman loitolla. Näidenkin kirjoitusten erityisyys on Pamukin tyylissä, hänen vertaamattomassa tavassaan kyetä koskettamaan ja liikuttamaan lukijaa tuokiokuvillaan ja tarinoillaan sillä tavoin, ettei maailma hänen kirjansa lukemisen jälkeen enää näytä samalta vaan inhimillisemmältä ja paljaammalta ja herkemmältä ja hauraammalta ja samalla ihanammalta paikalta elää. Hän itse kirjoittaa: ”Luon siis uutta maailmaa siitä maailmasta jonka me kaikki tunnemme” (”Implisiittinen kirjailija”, s. 18).

Pamukin maailma

Monet esseet käsittelevät Orhan Pamukin lapsuuden maailmaa. Isällä ja isän ja pojan rakkaudella on kokoelmassa aivan olennainen merkitys, ja isä – muistettu, kuviteltu, rakastettu – muodostaa kantavan rakenteen pojan kirjassa. Itse asiassa isä tai isähahmo kannattelee koko kirjaa. Kokoelman alkuun sijoitetussa esseessä ”Isäni” Pamukin isä kuvataan vasta kuolleena aikuisen pojan näkökulmasta; poika ottaa taksin ja kertoo tuntemattomalle taksikuskille tuntemuksistaan. Viimeisissä esseissään Pamuk puolestaan palaa isänsä kuolemaan ja hänen salaperäiseen, päiväkirjoja ja keskeneräisiä kirjoituksia sisältävään matkalaukkuunsa – ja vielä uudesta näkökulmasta, kun Nobel-kirjailija Orhan Pamuk päättää palkintopuheensa toiveeseensa jakaa tilaisuus isänsä kanssa – isän, josta itsestään ei koskaan tullut kirjailijaa vaan joka jäi aavekirjailijaksi, pojalleen ilmeisen tarpeelliseksi.

Toinen merkittävä läheinen Orhan Pamukille on hänen tyttärensä Rüya, jonka kanssa tehtyjä arkisia uimaretkiä ja lukuhetkiä kirjailija kuvaa monessa esseessään. Isän ja tyttären suhde on naisnäkökulmastakin mukavaa luettavaa, ja lapsen kannalta kerrotut esseet tuovat omanlaisiaan helliä sävyjä Pamukin värikarttaan.

Esseissä Istanbulin sävyt syvenevät. Orhan Pamuk kuvaa Istanbulin arkipäivää, sen nykyistä arkea, joka ei monessakaan suhteessa tunnu eroavan suomalaisen pikkukaupungin arjesta. Kun Pamuk kertoo vaikkapa suhteestaan rannekelloon tai nakkisämpylöiden tulosta Istanbuliin tai kirjoittaa vanhan Istanbulin tuhoamisesta modernien grynderien kaavoittamien kerrostalojen tieltä, tulee tunne, että elämme tosiaan yhdessä ja samassa Euroopassa – hyvässä ja pahassa. Toki Pamukin Istanbulilla on myös eksoottisemmat ja meille vieraammat orienttikasvonsa. ”Parturit” tai ”Bosporin laivat” kertoo tästä turkkilaisesta maailmasta.

Pamukin kirjat

Konferenssipuheessaan ”Implisiittinen kirjailija”, joka avaa esseekokoelman, Orhan Pamuk kirjoittaa kirjoittamisesta elämäntapanaan. Implisiittisellä kirjailijalla hän viittaa kirjailijaan, joka kykenee kirjoittamaan kuvittelemansa romaanin. Monet esseet käsittelevät kirjailijan elämää ja kertovat siitä, millä tavoin kuvittelemisesta ja kirjoittamisesta on tullut hänen elämäntapansa ja mitä ne hänelle merkitsevät.

Orhan Pamukilla on yllättävän monia eurooppalaisia kirjallisia hengenheimolaisia ja sielunveljiä, joista hän kirjoittaa ”Kirjat ja lukeminen” -nimisessä kokonaisuudessa. Suurin osa käsitellyistä kirjailijoista on eurooppalaisen kirjallisuuden kanonisia nimiä: Stendhal, Lawrence Sterne, Victor Hugo, Dostojevski, Nabokov, Albert Camus, Thomas Bernhard, Mario Vargas Llosa ja Salman Rushdie.

Pamukin kaanon on hämmästyttävän samankaltainen kuin monien Euroopan reuna-alueilta kotoisin olevien kirjailijoiden ja intellektuellien kaanon; Ranskassa asuvista kirjailijoista mieleen tulevat Milan Kundera ja Tzvetan Todorov, suomalaisista Jan Blomstedt. Yhteistä näille herroille on sekin, ettei naiskirjailijoilla (Virginia Woolfia lukuun ottamatta) ole asemaa näiden mieskirjailijoiden kuvittelumaailmassa – vaikkakaan kukaan heistä ei kuitenkaan kohtele naistekijöitä tai naishenkilöhahmoja mitenkään erityisen katalasti tai misogyynisesti. Heidän sisäiset kirjastonsa ja kirjalliset mieltymyksensä ovat vain sattumoisin sellaisia, ettei heidän mieleensä voi koskaan länsimaisen romaanitaiteen kohdalla tulla vastaan sellaisia nimiä kuin Gertrude Stein, Djuna Barnes, Clarice Lispector, Nathalie Sarraute, Jeanette Winterson tai Margaret Atwood.

Eurooppalaisena kirjailijana – jollaisena Orhan Pamuk tässä kokoelmassa haluaa nimenomaan esittäytyä – Pamuk kirjoittaa myös romaanin teoriaa ja tekee sen kiinnostavalla ja osuvalla tavalla. Hänelle romaani on eurooppalainen laji kuten orkesterimusiikki ja renessanssin jälkeinen kuvataide. Juuri kirjoittamalla romaaneita hän liittää itsensä eurooppalaiseen kirjallisuuden traditioon. Hän puolustaa eurooppalaista romaanitaidetta: dialogisuutta, moniäänisyyttä, taitoa päästä romaanitaiteella toisen tarinaan ja uusiin paikkoihin. Pamukille romaani ”sekä kertoo omasta elämästämme ikään kuin jonkun toisen elämänä että suo meille mahdollisuuden kirjoittaa toisten elämästä ikään kuin omana elämänämme” (”Karsissa ja Frankfurtissa”, s. 293). Kun Orhan Pamuk kirjoittaa, että ”hyvä kirjallisuus ei vetoa tuomiovaltaamme vaan kykymme astua toisen saappaisiin” (”Karsissa ja Frankfurtissa”, s. 299), tulee kuitenkin tunne, että lukee Milan Kunderan esitystä eurooppalaisesta romaanitaiteesta.

Pamukin omia romaaneja koskeva osuus ”Kirjani ovat elämäni” jää suhteellisen lyhyeksi ja niukaksi osuudeksi Muita värejä -kokoelmassa. Järkyttäviä paljastuksia kirjailija ei romaaneistaan tee, lähinnä hän esittää omia intentioitaan ja pyrkimyksiään tai pyrkii korjaamaan joidenkin kriitikoiden tulkintoja, jotka hän itse kokee vääriksi.

Turkki ja Eurooppa

Poliittisena ajattelijana Orhan Pamukin sanoma on eurooppalaisen nykyhumanistin sanoma, jossa universalismin illuusiot on vesitetty. Pamukin kaltaiselle kahden maailman reunakohdassa asuvalle kirjailijalle puhuminen on aina jostain paikasta ja jostain kulttuurista puhumista. Hänelle ihmisarvo kytkeytyy olennaisesti ihmisten tuntemaan onneen ja vapauteen saada sanoa haluamansa haluamallaan tavalla.

Orhan Pamuk haluaa myös esseissään muistuttaa, että on tärkeä ymmärtää, miksi miljoonat köyhien ja syrjäisten maiden asukkaat saattavat tuntea Amerikkaa kohtaan sellaista vihaa, mikä johti syksyn 2001 tapahtumiin: ”On suuri häpeä, että läntinen maailma kiinnittää niin vähän huomiota siihen suunnattomaan nöyryytykseen, joka kalvaa suurinta osaa maailman kansalaisista, nöyryytykseen jonka he ovat yrittäneet kukistaa menettämättä järkeään ja elämäntapaansa ja sortumatta terrorismiin, äärinationalismiin ja uskonnolliseen fundamentalismiin” (”Nöyryytettyjen viha”, s. 284).

Tuntuu siltä, että Orhan Pamukin saama syyte turkkilaisuuden halventamisesta – syyte joka onneksi raukesi – on jollain tavalla muuttanut hänen kirjoitustaan. Teostaan Lumi hän nimittää ensimmäiseksi ja viimeiseksi poliittiseksi romaanikseen. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, millainen on meille eurooppalaisille taideproosan lukijoille suunnatun esseekokoelman jälkeinen romaani, joka ilmeisesti on jo Tuula Kojon suomennostyön alla.