Kanervakankaalla. Näkökulmia Aleksis Kiven runouteen.

Aleksis Kivi julkaisi eläessään melko vähän runoja eikä häntä ehkä tavallisesti pidetäkään ensisijaisesti runoilijana, vaikka jotkut hänet runoistaan ovat hyvin tunnettuja ja rakastettuja. Muutamia Kiven runoja oli ilmestynyt antologiassa Mansikoita ja mustikoita II sekä Kirjallisessa Kuukauslehdessä, kun hän julkaisi ainoan runokokoelmansa Kanervala vuonna 1866. Aikalaisarvioissa Aleksis Kiven runoudesta ei kovasti innostuttu. Erityisesti riimittömyys ja loppuheitot tekivät Kiven runoista liian erikoisia 1860-luvun lukijoille.

Kiven runot olivat liian erikoisia 1860-luvun lukijoille.

Artikkelikokoelma Kanervakankaalla sisältää Aleksis Kiven runoihin liittyviä tutkimusartikkeleita. Kirja liittyy vuosien 2012−14 tutkimushankkeeseen ”Aleksis Kivi ja suomalaisen runokielen synty”. Puolet kirjasta käsittelee Aleksis Kiven runoutta yleisemmin otsikoilla ”Aleksis Kivi runoilijana” ja ”Aleksis Kiven ainoa runokokoelma Kanervala”, toinen puoli kirjaa sisältää yksittäisiin Kanervalan runoihin keskittyviä artikkeleja otsikolla ”Näkökulmia Kanervalan runoihin”.

Runoilija Aleksis Kivi

Ensimmäinen osio ”Aleksis Kivi runoilijana” sisältää viisi artikkelia, jotka käsittelevät Aleksis Kiven runoilijanlaatua. Artikkeleista ensimmäinen on Torsten Petterssonin ”Onni ja yksinäisyys. Aleksis Kiven traaginen runomitta”. Artikkelissaan Pettersson osoittaa, että huolimatta Kiven monista hyvää arkielämää käsittelevästä runoista, runouden keskiössä on elämän autius ja yksinäisyys. Onnea voi joskus kokea rakkaudessa, mutta varmemmin onni on saavutettavissa tuonpuoleisessa.

H. K. Riikosen artikkeli on nimeltään ”Antiikin perintö Aleksis Kiven runoudessa”. Riikonen toteaa, ettei Aleksis Kivi ole käyttänyt runoudessaan antiikin runoudesta tuttuja runomittoja tai stroofityyppejä eikä kovin paljon myöskään antiikin kirjallisuuteen, historiaan tai mytologiaan liittyviä henkilön- tai paikannimiä. Aikaisemmassa tutkimuksessa antiikin ja Kiven yhteydet nostettu usein esille niin yleisellä tasolla, ettei niillä ole mainittavaa erityismerkitystä Aleksis Kiven teosten ymmärtämiselle ja analysoinnille. Riikonen keskittyy omassa artikkelissaan erityisesti Kiven runoudessa esiintyviin antiikin nimiin sekä lainoihin, sitaatteihin ja alluusioihin. Hän löytää jonkun verran yhteyksiä antiikin traditioon, vaikka toteaakin lopuksi, että Aleksis Kiven runouden voi sanoa olevan tyystin erillään antiikin runoudesta.

Vaikka Aleksis Kiveä pidetään suomalaisen kirjallisuuden alkupanijana niin runouden kuin proosankin osalta, hänelläkin on ollut edeltäjiä ja esikuvia.  Artikkelissaan ”Aleksis Kiven runouden konteksteista verrattuna varhaiseen virolaiseen runouteen” Mihhail Lotman vertailee Aleksis Kiven runojen syntytaustoja samanaikaisten virolaisrunoilijoiden tilanteeseen ja löytää sekä yhteisiä taustatekijöitä että olennaisia eroavaisuuksia.

Heikki Laitisen artikkeli ”Aleksis Kiven säkeistömetriikka verrattuna Oksaseen ja Suonioon” käsittelee nimenomaan Kiven runouden erityislaatuisuutta, joka teki Kiven runot aikalaisille vaikeaksi ymmärtää. Laitinen tarkastelee verrokkeina Kiven suomalaisia aikaisrunoilijoita Suoniota (Julius Krohn) ja A. Oksasta (August Ahlqvist), jotka molemmat kirjoittivat myös varsin kirpeää kritiikkiä Kiven runoista.

Ossi Kokko tarkastelee Aleksis Kiven runojen kirjoitusprosessia artikkelissaan ”Miten Tappelosta kehittyy Sota?” Koska Kanervalan runoista ei ole säilynyt käsikirjoitusversioita, Kokon tarkastelun kohteena on Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistu runo ”Sota”, josta on säilynyt julkaistun lisäksi neljä eri käsikirjoitusversiota. Analyysinsa pohjalta Kokko toteaa Kiven syventyneen perusteellisesti runojensa muotoilemiseen, sillä samaan tekstin kohtaan on joskus tehty useampia muutoksia ja eräissä kohdissa on lopulta voitu päätyä takaisin alkuperäiseen muotoon.

Kanervalan erityispiirteitä

Kirjan toinen osa, ”Aleksis Kiven ainoa runokokoelma Kanervala”, sisältää kolme artikkelia. Vesa Haapala kirjoittaa otsikolla ”Yli luvallisen licentia poetican rajain. Huomioita Aleksis Kiven Kanervalasta kokoelmana”. Aleksis Kivi kirjoitti Kanervala-kokoelman parissa viikossa samoihin aikoihin, kun hän kirjoitti Seitsemää veljestä. Silti kokoelmaa pidetään varsin ehjänä kokonaisuutena. Haapala tarkastelee sekä runojen rakennetta että sisältöä. Hän esittää kiinnostavia vertailuja sekä Topeliuksen runoihin että aikalaisiin Suonioon ja Oksaseen.

Aleksis Kivi kirjoitti Kanervala-kokoelman parissa viikossa samoihin aikoihin, kun hän kirjoitti Seitsemää veljestä.

Loppuheitto oli eräs niistä piirteistä, joista aikalaisarvostelijat eivät Aleksis Kiven runoissa erityisesti pitäneet. Petri Lauerma avaa loppuheiton käyttöä vanhan kirjasuomen ja virsirunouden osalta − näissä loppuheitto oli väistyvä piirre. Kivi itse puolusteli omaa loppuheiton käyttöään, mikä sekin herätti arvostelijoissa ärtymystä. Lauerman artikkeli ”Vastavirtaan loppuheiton väistymistä. Kanervala kirjasuomen kehityksessä” taustoittaa hyvin tilannetta ja ajan keskustelua hyvästä kirjallisesta kielestä.

Sakari Katajamäen artikkeli on nimeltään ”Terve, metsä, terve, vuori” Apostrofinen puhuttelu ’Metsämiehen laulussa’ ja Kiven muussa runoudessa”. Apostrofinen puhuttelu tarkoittaa poissa olevan tai ei-ihmisolennon puhuttelua, johon ei odoteta vastausta. Länsimaisessa runoudessa apostrofista tervehdystä on käytetty erityisesti isänmaata tai luontoa puhuteltaessa. Apostrofisuus ei ole Kiven runoissa kovin yleistä, mutta se esiintyy esimerkiksi tunnetuimpiin runoihin kuuluvassa ”Metsämiehen laulussa”. ”Metsämiehen laulun” oli mitä ilmeisimmin tarkoitus olla mukana Seitsemässä veljeksessä, mutta tuntemattomasta syystä se on jätetty pois. Katajamäki nostaa esille tulkinnat ”Metsämiehen laulun” yhdistämisestä Kalevalan säkeisiin ja metsästysloitsuihin. Katajamäen mukaan luonnon puhuttelulla luodaan yhteyttä arkitodellisuuden tuolla puolen olevaan maailmaan, tavallinen maailma saa jäädä unholaan.

Kanervalan runoja

Kanervala sisältää viisitoista runoa, ja niistä yhtätoista käsitellään erikseen osiossa ”Näkökulmia Kanervalan runoihin”. Tutkijat nostavat runoista esiin uudenlaisia näkökulmia ja joskus myös kyseenalaistavat vanhoja tulkintoja. Esimerkiksi Anna Hollsten tarkastelee Kiven ”Uudistalon-perhe”-runoa luonnon, kansallisuuden ja sukupuolen näkökulmista lukien runoa tarkoituksellisesti vastakarvaan. Hollsten toteaa, että ”Uudistalon perheessä” luonto ja ihminen ovat selvästi erillisiä ja luonto nähdään ihmiselle, miehelle, alamaisena hyödykkeenä. Runossa näkyy kuitenkin myös viitteitä toisenlaisiin luontokäsityksiin. Runo ei paikannu niinkään isänmaahan tai Nurmijärvelle, vaan miehen ”omaan tantereeseen”.

Siru Kainulainen käsittelee runoa ”Mies” lukemisen ja tunteiden näkökulmasta. Kainulainen käyttää Rita Felskin teoriaa lukemisesta vuorovaikutuksellisena toimintana. Hän nostaa esille runon tenhon, jota tuo erityisesti ääneen luettuna runon rytmi. Runossa on nähty kuvaus sankarimiehestä, joka lannistumatta kestää kohtalon iskut, mutta Kainulainen löytää runosta suorastaan melodraaman aineksia.

Outi Oja lukee nälkävuosiin liittyvää runoa ”Äiti ja lapsi”. Oja toteaa äidin ja lapsen motiivin kiinnostaneen Kiveä koko hänen kirjallisen uransa ajan. Rakenteeltaan ja aihepiiriltään ”Äiti ja lapsi” -runo muistuttaa balladia. Vaikka äiti joutuu eroamaan lapsestaan ja lähettämään poikansa kerjuulle, heillä on yhteinen kohtalo, kuolema, ja traagisesta kohtalosta tulee lopulta idylli.

Kiven runoutta ei ole aikaisemmin kovin paljon tutkittu.

Hanna Karhun tutkimuskohteena on runo ”Ruususolmu”. Runoa on luettu romanttisen rakkauden kuvauksena. Karhu liittää tähän erityisesti merikuvastoon yhdistyvän subliimin, ylevän kokemuksen, joka ylittää maalliset tunteet. Katja Seutu käsittelee runoa ”Niittu”. Seutu lukee runon rinnalla Kiven muita runoja, ja tärkeänä tulkinnan kehyksenä on myös Mirkka Rekolan ”Niittu”-runoa käsittelevä essee, jossa painottuu suufilainen mystiikka.

Mikko Turunen tarkastelee runoja ”Kanervakankaalla” ja ”Helavalkea”. Kanervala-kokoelman aloittava ”Kanervakankaalla”-runo kuvaa miilunvartijan uneksuntaa öisessä metsässä.  ”Helavalkea”-runossa vietetään helluntaiyötä. Luonto ja maisema heijastavat nuorten rakkaudenkaihoa.

Satu Grünthalin käsittelyssä ovat runot ”Keinu” ja ”Anjanpelto”. ”Keinu” on idylli, jossa rakastavaiset melkein saavat toisensa; runon voi nähdä myös romanttisena taiteilijan työn kuvana, jossa runoilija irrottautuu arkimaailmasta ja taiteen maailman, jonne arki ei ulotu. ”Anjanpelto” on muisto markkinamatkasta, jolla puhuja tapaa ja myös kadottaa ihanan neidon.

Eeva-Liisa Bastman nostaa runon ”Rippilapset” käsittelyssä esille yhteyden Esaias Tegnérin samannimiseen runoon. Runon puhujan kokemus tapahtuu kirkossa, mutta laajenee sisäiseksi pyhän kokemukseksi. Keskeistä on rajalla oleminen ja mahdollisuus rajan ylittämiseen. Pyhän kokemus on eräänlaista rajalla olemista myös runossa ”Joulu-ilta”, jota Vesa Haapala tarkastelee. Runoa on usein pidetty melko sovinnaisena. Haapala pitää yhtä aikaa aistimellista ja uskonnollista kuvausta lähes modernistisena ja vailla perinteisiä uskonnollisia maneereja.

Uutta Kivi-tutkimusta

Aleksis Kiven runoutta ei ole aikaisemmin kovin paljon tutkittu. Tämä johtuu osin siitä, ettei Kivellä ollut välittömiä seuraajia, vaan hänen runonsa näyttivät aluksi jäävän irralliseksi ilmiöksi. Toisaalta tutkimuksen vähäisyys johtuu yksinkertaisesti kirjallisuudentutkimuksen painopisteiden muutoksesta.

Kanervakankaalla paikkaa tätä tutkimuksellista aukkoa. Kirja on suunnattu nimenomaan kirjallisuudentutkijoiden luettavaksi, mutta suuri osa artikkeleista avautunee myös Aleksis Kiven tekstejä tuntevalle ja niistä kiinnostuneelle maallikolle. Mikään joka kodin Aleksis Kivi -kirja Kanervakankaalla ei kuitenkaan ole.