Runoilija Panu Tuomen (s. 1968) Poeettinen korrektius avaa kustantamo Sanasadon uuden kirjasarjan ”Runoilija puhuu”. Runoilija Tuomen puheenvuoro sisältää kolmetoista kirjoitusta, joista kaksitoista on julkaistu aikaisemmin eri julkaisuissa, kuten MotMot– ja Fenix-vuosikirjoissa tai Nuoressa Voimassa. Ainoa ennen julkaisematon teksti on päiväkirjamerkinnöistä koostuva fragmentaarinen essee ”Mitä on poeettinen korrektius?”. Kokoelmasta välittyy vuonna 1995 esikoisrunokokoelmansa julkaisseen Tuomen kehitys kirjailijana: varhaisin essee on MotMotissa 1994 ilmestynyt ”Näkemisen draama”, uusimmat kirjoitukset ovat 2000-luvulta.

Tuomi liikkuu varmanoloisesti kirjallisuuden kentällä. Yhdeksi tärkeäksi teemaksi nousee näkemisen problematiikka, jota avausesseessä ”Profeetan tyhjät kasvot” avataan paitsi eri uskontojen myös kaunokirjallisuuden näkökulmasta. Teksteissään Tuomi ruotii tunnettujen kirjailijoiden ja teologisten ajattelijoiden (esim. Kafka, Mestari Eckhart) tekstejä mutta esittelee myös vähemmän tunnettuja kirjailijoita.

Yksi näistä kirjoittajista, joille Tuomi antaa tilaa esseen verran, on ristiriitainen runoilija Vasko Popa (1922–1991). Esseessään ”Raymond Roussel: Viimeinen tryffelisika” Tuomi puolestaan esittelee ranskalaisen Rousselin (1877–1933) omalaatuista poetiikkaa, jossa tärkeää on kielellisen monistamisen idea. Ranskan kielen erityisyyttä hyödyntäen hän käytti miltei identtisiä sanoja (esim. ”billard” ja ”pillard”) rinnakkain ja sai aikaan poeettista jännitettä. Tässä syntyy assosiaatio Tuomen esikoisrunoelmaan, jossa hän käyttää ilmauksia, kuten ”teen hourin” tai ”olen pähkähuilu”.

Tuomen tuotantoa tunteva lukija lähtee helposti lukemaan Poeettista korrektiutta kirjoittajansa lyriikkaa vasten. Jo kirjan kuvitus vihjaa hänen kaunokirjallisiin kiinnostuksen kohteisiinsa: kokoelman pari 1600- ja 1700-luvulta peräisin olevaa kuvaa kytkeytyvät alkemiaan, Tuomen lyriikan tärkeään aiheeseen. Tuomi ruotii runsaasti kirjoittamistaan ja kehittymistään. Omakohtaisessa esseessään ”Kuinka minusta kuoriutui runoilija?” hän esittelee, kuinka Oriveden opistolle vuonna 1998 suunnanneesta kirjoittajanoviisista kasvoi vähitellen kirjailija, jonka mielestä yliopistollisella koulutuksella ei ole paljon annettavaa runoilijalle. Hän kammoksuu sitä, että ”ihmisen omakohtainen suhde sanoihin uhrataan yleisen ja sopimuksenvaraisen neutraalikielen alttarille”. Tekstissään ”Leijan lennättäminen kielletty” Tuomi taas esittelee lyhyesti runokokoelmansa Kuningasvesi (WSOY, 1999) sarjallista rakennetta ja aiheita.

Romantiikan solmuja avaamassa

”Romantiikan umpisolmuja” -essee lähtee luonnehdinnasta, jonka kriitikot ovat tehneet Tuomen lyriikasta: siihen on liitetty usein romantiikan käsite. Päätelmä ei ihmetytä. Tuomen esikoiskokoelman Iriksen (WSOY, 1995) refleksiivisyyttä korostavissa runoissa luomistyö näyttäytyy romantiikalle tyypilliseen tapaan rankkana välttämättömyytenä, eikä minä voi kieltäytyä siitä. Esimerkiksi ”Badinerie”-runon minän kallossa joku ”laulaa omiaan, / kylvää sinne [–] säkeiden siemenet”. Minä väittää olevansa ”pähkäluusta veistetty umpihuilu”, joka inspiroituu itsensä ulkopuolisesta voimasta. Yhtymäkohdat ”viimeiseen romantikkoomme” Eino Leinoon ovat vahvat. Taustalla on erityisesti Leinon runo ”Tuulikannel” (1905).

”Romantiikan umpisolmuissa” Tuomi tekee selkeää eroa itsensä ja 1990-luvulla Suomessakin jalansijaa saaneen beat-henkisen ”katurunouden” välille. Hänen mielestään katurunoutta kirjoittaessaan pääsee yleensä liian helpolla, ja sanojen soinnin ja merkityksen välinen rajankäynti jää paitsioon. Toisaalla Tuomi kuitenkin ilmaisee, ettei kirjallisuuden pitäisi myöskään sortua liialliseen teoreettisuuteen; kirjallisuuden ei pitäisi olla kirjastokirjallisuutta. Ideaali on jossakin katurunouden ja teoreettisen lyriikan välissä.

Monissa esseissään Tuomi korostaa voimakkaasti sanojen soinnuttelun ja musiikin merkitystä lyriikassa. Pohdinta aihepiiristä ulottuukin lähes jokaiseen kokoelman esseeseen. Tuomi viittaa teksteissään esimerkiksi sellaisiin sanojen soinnuttelijoihin kuten symbolisti Stéphane Mallarméhen. Kokoelman päättävässä esseessään hän puolestaan kertoo kannattavansa Danten ajatusta runoudesta sävellettynä kielenä.

Onko Tuomi sitten romantikko? Vaikka hän ensin sanoo ”kaiken olevan jollakin tavalla romanttista toimintaa”, lopulta hän kieltää asian todetessaan: ”Pelkän taidehistoriallisen viitekehyksen puitteissa minun on vaikea väittää olevani oikeaoppinen romantikko, sillä 1800-luvun musiikki, runous ja kuvataide eivät ole vaikuttaneet tekemisiini siinä määrin kuin niiden kenties oletetaan vaikuttaneen.” Sen sijaan Tuomi korostaakin toisia, romantiikkaa edeltäviä voimia taiteensa ja ajattelunsa taustalla: keskiaika ja barokin musiikki kontrapunktin ideoineen ovat merkinneet hänelle eniten. Tässä tekee mieli lisätä, että romantiikan poetiikoissa tärkeä analogian ajatus (esim. Novalis) näyttäytyy mielekkäästi kontrapunktisuuden idean rinnalla.

Tuomi ilmaisee voimakkaasti paitsi ihailun kohteensa myös erontekonsa. ”Sukupolvi vailla manifestia” -tekstissään hän toteaa kyllästyneensä 1900-luvun ranskalaiseen filosofiaan. Sen sijaan viehtyminen keskiaikaan, kabbalaan ja barokkiin ilmenee monesta kohdasta. Myös kaunokirjallisen tekstin lukijan ja kirjoittajan välinen suhde nousee tärkeäksi pohdinnan kohteeksi monessa tekstissä: on äärimmäisen tärkeää, että kaunokirjallinen teksti tulee luetuksi. Esseessään ”Kirjainten toinen elämä” Tuomi puolestaan haluaa korostaa, kuinka kaunokirjallisen tekstin taustalla on aina tekijä, vaikka joissakin kirjallisuudentutkimuksen suuntauksissa tekijän merkitystä onkin vähätelty.

Poeettisen korrektiuden anti

Koska Tuomen esseekokoelma pohjautuu lähes täysin hänen aikaisemmin julkaistuihin teksteihinsä, mitään erityistä uutta Tuomen kirjoittajanlaadusta se ei paljasta. Onkin valitettavaa, että kokoelman ainoa aikaisemmin julkaisematon essee ”Mitä on poeettinen korrektius?” jää kirjan heikoimmaksi. Kirjailija on poiminut siihen yksittäisiä fragmentteja muistikirjoistaan vuosilta 1992–2006. Monista mielenkiintoisista tokaisuista huolimatta jotkut huomautukset olisivat mielestäni voineet jäädä julkaisemattakin, kuten se, että loppiainen on jostakin syystä aina tuonut Tuomen mieleen ”löysäksi keitetyn kananmunan”. Myös kokemukset kirjailijanurasta ovat lähinnä mukavaa kertaluettavaa, joka saattaa kuitenkin syventää näkemystä Tuomen lyriikan poetiikasta.

Viime aikoina lukiessani Tuomen uusinta lyriikkaa olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka hän rakentaa tekstejään ja kokoelmiaan joidenkin tiettyjen numeraalisten kaavojen mukaisesti. Kyse olisi siis eräänlaisesta menetelmällisestä lyriikasta, jossa runoa generoidaan jonkin tietyn kaavan mukaisesti. Esimerkiksi Melisma-kokoelman (WSOY, 2001) päättävän pitkän runosarjan ”Hiidenhyrrä” yksittäisten runojen säe- ja säkeistömäärät pohjautuvat Tuomen tekemille muunnelmille matemaatikko Leonardo Fibonaccin (n. 1170–1240) teemasta. Säkeiden ja säkeistöjen määrät tulevat esille myös runosarjan yksittäisten runojen otsikoissa.

Tuomen esseekokoelmaa lukiessani ymmärsin, että taustalla voi olla juuri kirjailijan viehtymys barokkiin, jolloin ensimmäiset menetelmällisen lyriikan kokeilut tiedetään tehdyn. Toisaalta Tuomi korostaa koko ajan teksteissään myös, kuinka muodon ohella runon musiikillisuuden täytyy toimia. Muodon ja rakenteen yhtenäisyys on tärkeää.

Kaiken kaikkiaan Tuomen esseistä kestävimmiksi osoittautuvat ne tekstit, joissa hän rohkeasti ja ennakkoluulottomasti pohtii kirjallisuuden – erityisesti lyriikan – ominaispiirteitä niin, että luotaa niitä omaan tuotantoonsa ja lukukokemuksiinsa. Joissakin kohdin hänen tyylinsä muistuttaa Merete Mazzarellan tapaa yhdistää henkilökohtaisia luku- ja kirjoittamiskokemuksia siihen, kuinka kirjallisuutta ja näkemisen tapaa yleensä tulisi määritellä. Toisaalta Tuomen esseiden henkilökohtaisuus on aivan erityylistä kuin Mazzarellalla; läsnä on enemmän ihmisen henkinen ja uskonnollinen ulottuvuus.

Jaa artikkeli: