Joku voi ihmetellä Pentti Haanpään Kiinalaisten jutut -teoksen ottamista Kiiltomadon kesäklassikko-sarjaan. Haanpää on kirjallisuutemme klassikkoja, mutta viimeiseksi jäänyt Kiinalaiset jutut ei ole hänen muistettavimpiaan. Se on matkakirja 50-luvun alusta, jolloin Haanpää kiersi Kiinaa kulttuurivaltuuskunnassa liki parin kuukauden ajan. Kirja tuli kuitenkin uudella ja yllättävällä tavalla ajankohtaiseksi, jopa tuoreeksi, nyt kun Kiina taas viisikymmentä vuotta myöhemmin olympialaistensa takia joutui ja joutuu lobbaamaan tietämätöntä ja epäluuloista läntistä maailmaa. Haanpäälle ominaiset ja erikoiset kolme pistettä, joita hän Kiinalaiset jutut -teoksessa viljelee liki jokaisen kappaleen päätteeksi, ovat yhä paikallaan…

Kustantaja tuskin kuitenkaan lienee ennakoinut olympiapäätöstä julkaistessaan Kiinalaiset jutut uudelleen. Konkreettisempi syy on ollut Haanpään Kiinassa kirjoittamien muistikirjojen löytyminen kirjailijan vuonna 1997 kuolleen tyttären jäämistöstä. Nyt julkaistun teoksen koko nimenä onkin Kiinalaiset jutut ja Kiinan-matkan päiväkirja. Kirjan on toimittanut ja taustoittavan esipuheen kirjoittanut Esko Viirret.

Haanpään Muistiinmerkintöjä vuosilta 1925-1939 julkaistiin jo neljännesvuosisata sitten. Se osoitti, miten Haanpää luonnosteli tarinoitaan, teki kirjailijantyötään tarkasti ja järjestelmällisesti.

Lieneekö syy siihen, että Kiinan-matkan päiväkirjat löytyivät perikunnalta vasta nyt, se että ne tulevat kertoneeksi myös Haanpään suhteesta silloiseen Suomi-Kiina seuran sihteeriin Aune Laurikaiseen? Oli suhde sitten matkan syy tai seuraus, kirjailijan muistiinmerkinnät aiheesta ovat niukkoja mutta ilmeisiä tyyliin ’muistiin jääpä vierailu A:n luona’, ’Yövieras’.

Myöskään muita valtuuskunnan jäseniä – mm. Sylvi Kekkonen, Kustaa Vilkuna, Matti Kurjensaari, Ritva Arvelo ja Aimo Kanerva – Haanpää ei muistikirjassaan käsittele lakonisia merkintöjä lukuun ottamatta. Sen sijaan kirjailija taltioi tarkkaan, yksityiskohtaisia lukuja myöten kaiken, mitä isänniltään kuulee ja itse näkee.

Mielenkiintoisinta matkapäiväkirjassa onkin lukea sitä Haanpään työskentelytapana, huomata, miten pohjatyö on paaluttanut itse Kiinalaiset jutut. Aikanaan kun kirja ilmestyi vuonna 1954, kylmän sodan vuosina, Haanpään teos joutui tarkkaan syyniin ja häntä moitittiin hampaattomuudesta ja diplomaattisesta isäntien mielistelystä. Muistikirjat kuitenkin osoittavat, että Haanpää kuvasi Kiinaa juuri niin, kuin sen koki.

Kai Laitinen moitti aikalaiskritiikissä Haanpäätä yhteiskuntakriittiseltä ironian ja epäilyn linjalta poikkeamisesta. Tämän päivän lukijalla on kuitenkin etäisyyttä tunnistaa Haanpään ironian ja omapäisen ajattelun. Piippolan mies voi äimistyä kiinalaisista väkimääristä ja luvuista, mutta kun hän seisoo sateessa keskellä vappuparaatin suurta näytelmää tuijottamassa Mao Tse-tungia, ajatus liikkuu kaukana liturgioista:

’Saattaa olla, että joku, monikin, noista läpikastuneista ihmisistä vilustuu, sairastuu ja kuolee kuolemalla vain sen takia, että hänen piti näyttää uuden Kiinan voimaa jossakin paraatissa. Moista epäilemättä tapahtuu kun satojatuhansia ihmisiä seisoskelee ja kyyröttelee kylmässä sateessa. Mutta ihmisiähän kuolee joka päivä todistamatta minkään muun kuin kuoleman puolesta…’

Matkamies Haanpää kirjaa nähtävyyksiä ja muistomerkkejäkin, keisarillista palatsia ja kiellettyä kaupunkia, Ming-dynastian hautatietä, mutta omimmilleen hän pääsee, kun juna vie valtuuskuntaa suurten kaupunkien ulkopuolelle, talonpoikien maisemiin. Haanpää arvottaa Kiinaakin työn tekemisen kautta ja mainitsee kyllä heti, jos näkee vetelehtimistä. Mallityöläisen tapaamisessa hän antaa tämän saavutuksille arvon, mutta toteaa suorasukaiseen tapaansa: ’Mutta mikään puhuja hän ei ollut, vaan pitkäpiimäinen ja väsyttävä vatuloitsija.’

Kirjan avointa ja suoraa tuntua lisää se, että Haanpää ei pyrikään nousemaan miksikään ylimmäksi arvioijaksi vaan tunnustaa oman kokonsa, suomalaisen vertailukohtansa. Hän innostuu, kun hän näkee joella uittojätkiä tai näyttelyssä maalauksen, joka esittää kahta harakkaa. Kiinalainen sadekin on hänelle sellaista, että ’vesi tuli alas taivaalta ikään kuin höölimmin ja hereämmin kuin Suomen taivaalta…’

Suorasukainen suomalainen ei näe kiinalaisessa oopperassa mitään tolkkua: ’Katsomon tarkasteleminen oli tosiaankin paljon mielenkiintoisempaa kuin näyttämö askelsipsutuksineen, naukuvine näyttelijättärineen, kuperkeikkoineen ja mielettömästi melskaavine teatterimiekkoineen.’ Mutta Haanpää ei ole pinttynyt asenteisiin, yhdelle oopperalle hän sentään antaa tunnustusta. Sen nimi on ’Apinain kuningas Wu-k´ung panee taivasten valtakunnan sekaisin’.

Haanpään rehevän kielen ryydittämää suoraa puhetta on ilo lukea. Siinä on tosin aistivinaan myös jonkinlaisen alakulon ja orpouden. Kiinan kokijana Haanpää on kuin kolme pistettään, hämmentynyt ja hiukan eksyksissä. Esko Viirret, joka on toimittanut teoksen, kertoo esipuheessa, että valtuuskunnan kahden vielä elossa olevan jäsenen mukaan Haanpää oli vaitelias matkakumppani: ’Puhui vain kun puhutettiin, eikä aina silloinkaan,’

Kuinka paljon matkakuvauksen mielialoihin sitten lienee vaikuttanut hänen elämäntilanteensa, tai kuinka paljon elettävä maailmantilanne. Haanpää ilmiselvästi pyrkii pitämään kylmän sodan puhurit poissa mielestään, mutta joutuu nekin muistamaan kiinalaisessa lastentarhassa käydessään: ’Oli omituista ajatella, että heidänkin päänsä varalle parasta-aikaa mietiskellään ja valmistetaan mahdollisimman tehokasta ja kauheaa pommia…’

Klassikon merkkeihin kuuluu se, että teos kestää aikaa. Haanpään Kiinalaiset jutut on todistusvoimainen ja elävän aito kuvaus hämmennyksestä, jonka kulttuurien kohtaaminen aiheuttaa yhä vain.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa