Miehen suudelma

Miksi Pentti Holapan, vuoden 1998 Finlandia-voittajan, lyhytaikaisen entisen kulttuuriministerin, ranskalaisen uuden romaanin suomalaisille esitelleen kirjailijan ja tunnustetun runoilijan muistelmat julkaisee pieni tuntematon kustantaja?

Näin ihmettelin ennen kuin luin Holapan muistelmat. Vastauksena lienee muistelmien syntytapa: Holappa on sanellut muistonsa ystävälleen Samuli Vierikolle – ja ainakin teksti vaikuttaa siltä, ettei sen jälkeen ole juuri editointia tehty. Toisaalta kai ihan itse kirjoitetut Aarne Kinnusen muistelmat tuntuvat toimivan samalla päähänpälkähtämisen retoriikalla.

Jotenkin nautin moisesta piittaamattomuudesta. Kirja alkaa kuin osa pidemmästä keskustelusta olisi jäänyt alusta pois. Metodin seurauksena lukija joutuu kestämään yllättäen ilmestyvät ja häipyvät henkilöt, joita ei liiemmin esitellä.

Holapan muistelmat ovat valikoivat. Nimi Miehen suudelma kertoo punaisen langan, Holapan rakkauselämän dokumentoinnin. Kirjan alkusivuilla nuori Holappa saa sen miehen suudelman tulevalta elämänkumppaniltaan Olli-Matti Ronimukselta. Ronimus seuraa mukana koko kirjan ajan, vaikkakin miesten rakkaussuhde muistutti Sartren ja de Beauvoirin vapaata suhdetta, jossa seksuaalinen yhteys oli usein syvempi muiden kuin elämänkumppanin kanssa. Raadollisiakin kuvauksia miesten suhteesta kirjaan sisältyy.

Muistelmien punainen lanka on Holapan rakkauselämän dokumentointi.

Toinen tärkeä osa muistelmia on lajille tyypillisesti lapsuuden, nuoruuden ja suvun esittely. Ken haluaa voi näistä tiedoista rakentaa yhteyksiä kirjailijamme myöhempiin elämänvaiheisiin, tiettyä stereotyyppisyyttä on havaittavissa. Helppo on lukea myös todellinen oman elämänsä sankari -kertomus Holapan elämässä, jossa isätön ja vaatimattomista oloista lähtenyt poika etenee arvostetuksi ja maailmalla suvereenisti liikkuneeksi intellektuelliksi.

Poliittisia kiemurointeja tai kirjallisen tuotannon analyysejä etsivä saa tyytyä vähempään. Kulttuuriministerivuodestaan Holappa mainitsee joitakin yksityiskohtia, Kalevi Sorsa mainitaan lämpimästi. Pidempään hän puhuu ajastaan 1950-luvulla Kirjailijaliiton sihteerinä, jolloin hän organisoi kirjailijat taistelemaan kirjastoapurahajärjestelmän prosenttiosuuden korottamiseksi, ja siinä kirjailijat onnistuivatkin.

Taiteesta ja todellisuudesta, rakkaudesta

Ystävän muotokuvan todellisuussuhdetta kommentoineena minua tietenkin kiinnostivat kirjassa kerrotut Holapan elämän tapahtumat, jotka valaisivat uudella tavalla tuon Finlandia-voittajaromaanin ja Holapan elämän välisiä yhteyksiä. Muun muassa Ystävän muotokuvan loppukohtaus, jossa ”Pentti” juoksee pakoon entistä vaimoaan rappukäytävään, vannotaan todeksi. Vain sillä erolla, että ”vaimo” oli todellisuudessa avovaimo. Kun se nyt ääneen sanottiin, tuntuu yhteys itsestään selvältä. Niin irrallista ja kummallista kohtausta ei olisi tullut kirjaan kirjoitettua, ellei sillä olisi ollut pohjansa todellisuudessa.

Aikanaan – ilman sen enempiä tietoja todellisista tapahtumista – luin Ystävän muotokuvan Penttiä jonkinlaisena sekoituksena Pentti Holappaa ja Olli-Matti Ronimusta. Toisaalta tulkitsin sen olevan kauhukuva kohtalosta, joka Holappaa olisi voinut kohdata – ja joka kohtasi monia homoja homoseksuaalisuuden sairausleiman ja kehotuskieltopykälän aikoina. Holapan muistelmat antavat tukea tämänkaltaiselle tulkinnalle, vaikkakin muistettava on, että muistelmat ovat totuusarvoltaan petollisia nekin. Niin kuin kaikki omasta elämästä kerrottu, tulkintaa ja toiveajattelua, kaunistelua.

Myös myöhäisemmän tuotantonsa runoja Holappa lukee omaa elämäänsä vasten nostaen esille tärkeitä rakkauksiaan runojen säkeiden lomista. Antiikista tuttu ihanne, vanhemman miehen kunnioittava rakkaus nuorempaa miestä kohtaan näkyy muistelmissa, niin kuin se näkyy vaikkapa Holapan romaanissa Kaksi kirjailijaa (2002) ja Hannu Jouhkin kanssa kirjoitetussa teoksessa Mies miehelle (2006). Uran loppua kohden homoseksuaalisten suhteiden kuvaus tulee yhä tärkeämmäksi Holapalle.

Kaapissa kahisee

Kustannusmaailmaa ja kirjailijoita Holappa suomii homofobisuudesta ja ylipäätään konservatiivisuudesta seksuaalisuuden suhteen. Moderni romaani ei hänen mukaansa parantanut tilannetta, mistä hän syyttää Tuomas Anhavaa. Holapan mukaan myös moni oppinut oli taannoin sitä mieltä, että ”suurta kirjallisuutta saattoivat kirjoittaa vain terveet ihmiset”.

Ajan konservatiivisuudesta viis, Holapan kertoman mukaan yksi jos toinen kirjallisuuden kentällä toimiva mies etsi silloin tällöin eroottisia iloja toisten miesten parista. Ja jopa bussissa matkustaessa saattoi vieraan miehen käsi käydä tutkimusretkillä, lupaa sen enemmin kysymättä. Välin ei voi olla ajattelematta stereotyyppisesti miehen ja naisen perinpohjaista eroa, sillä kuinka moni nainen kirjoittaisi tyytyväiseen tyyliin kopeloinneista julkisilla paikoilla? Vai onko kyse vain siitä, että yhäkin naiset kasvatetaan siveellisyyteen?

Tiedän miellyttävimpiäkin kirjallisuudenlajeja kuin muistelmat. Usein ne ovat pitkäpiimäisiä ja erilaiset luettelot riivaavat niitä. Holapan eduksi täytyy sanoa, että asiat käsitellään tiiviisti. Jopa niin, että jäi kaipaamaan lisää – esimerkiksi Holapan varhaistuotannosta ei kirjasta saa juuri mitään tietoa. Lisätietoja etsivä jo joutuu tutustumaan Taru Väyrysen Holapan elämää ja tuotantoa tarkasteleviin teoksiin, vaikka Väyrysen analyysit eivät pureudu kovin syvälle.

Ehkä lukija ei analyyseja kaipaakaan, yleensähän kirjailijassa tuntuu kiinnostavinta olevan elämä. Sitä Holappa meille tarjoilee, ja eritoten tunnustusteksteille ominaista häpeilemätöntä suoraa puhetta seksuaalisuudesta.