Syvistä riveistä

Pertti Lassilan tutkimus tarkastelee kansankirjailija-ilmiötä, joka koki nousunsa ja laskunsa 1800-luvun lopulla. Tutkimuksen nimi Syvistä riveistä–Kansankirjailija, sivistyneistö ja kirjallisuus 1800-luvulla viittaa kansankirjailijoihin liitettyyn kielikuvaan, joka lainautui aikoinaan myös Werner Söderströmin julkaiseman kertomusantologian (1890) nimeksi.

Lassilan tutkimuksessa kyseinen antologia toimii yhtenä niistä esimerkeistä, jotka valottavat kansankirjailijoiden roolia ja tehtävää suomenkielisen kirjallisuuden itseoppineina kartuttajina. Siinä missä kustannusjohtajan siteerattu esipuhe hehkuttaa antologiansa kirjoittajissa kiteytyvää kansan henkistä lahjaa, Lassila avaa luonnollisesti laajempia näkymiä kansankirjailijoiden tuotoksiin ja toimintaan sekä sen fennomaniasta kumpuaviin taustoihin.

Tutkimus on kiitettävän seikkaperäinen ja monipuolinen. Kulttuuripoliittisten taustojen lisäksi käsitellyiksi tulevat myös kansankirjailijoiden suosimien kirjallisten vaikutteiden lähteet ja muut heidän teostensa yhteiset tyypillisyydet. Niiden summana hahmottuvat syyt muun muassa kansankirjailijoiden tuotosten niukkoihin taiteellisiin ansioihin sekä verrattain nopeaan marginalisoitumiseen.

Lassilan valottaa myös lukijakunnassa tapahtuneiden muutosten vaikutusta kansankirjailijoiden asemaan. Taidekirjallisuuteen tottuneen sivistyneistön kiinnostus omakohtaiseen kansanelämän kuvaukseen lopahti aikanaan, ja yhä enenevässä määrin kouluttautuva kansa alkoi vieraantua kansankirjailijoiden kuvaamasta maailmasta. Lopullista iskua kansankirjailijoiden menestykselle merkitsivät suomenkielisen sanataiteen nopeat edistysaskeleet.

Tutkimuksesta käy ilmi kansankirjailijoiden lukuisuus, mutta luonnollisesti se keskittyy tämän kirjailijatyypin huomattavimpiin edustajiin. Heitä ovat Pietari Päivärinta, Kauppis-Heikki, Heikki Meriläinen ja Santeri Alkio. Monien yhtäläisyyksien lisäksi Lassila osoittaa heidän tuotannoissaan ja kirjailijaprofiileissaan eroja, jotka havainnollistavat muun muassa käsitteen ”kansankirjailija” epätarkkaa luonnetta.

Kirjailijoiden suhtautuminen työhönsä, asemaansa sivistyneistön ulkopuolella ja erityisesti kirjallisen suosionsa hiipumiseen vaihtelee. Varsinaisia koetinkiviä näyttävät silti olleen tietoisuus oman sivistyksen rajallisuudesta ja rooli fennomaanisen toiminnan käsikassarana, joka jouti tehtävänsä täytettyään syrjään.

Sijoitellessaan kansankirjailijoiden tuotoksia suomenkielisen kirjallisuuden kentälle Lassila poimii esiin piirteitä, jotka erottavat niitä kansankuvauksellisesta taideproosasta. Vertailukohteina ovat muun muassa Kiven Seitsemän veljestä, Ahon Rautatie, Jotunin Arkielämää ja yleisemmällä tasolla 1880-luvun realistien tuotanto. Lassila osoittaa kansankirjailijoiden aloittaman perinteen näivettyneeksi muttei tyystin kuolleeksi. Tutkimuksensa loppupuolella hän toteaa Kalle Päätalon tuotannon sen huomattavaksi perilliseksi.