Aatos, eetos ja paatos. Reino Rinteen pohjoinen puheenvuoro ympäristökeskusteluun.

Suomalaisen luonnonsuojelun pioneeri, lehtimies ja kirjailija Reino Rinne on vihdoin saanut ansaittua huomiota osakseen. Pertti Sillanpään Aatos, eetos ja paatos on perusteellinen esitys Rinteen omistautumisesta aatteelliselle työlle.

Sillanpään väitöskirja on perusteellinen tutkimus; siitä ei jää kolmensadan sivun jälkeen epäselvyyttä. Täsmennystä vaativat kuitenkin takakannen hehkutussanat ”[…] ensimmäinen kirjallisuuden ja luonnonsuojelun suhteeseen pureutuva tutkimus maassamme.” Tämä saattaa pitää paikkansa, jos tarkoitetaan suomalaista kirjallisuutta ja suomalaista luonnonsuojelua – tai jos luonnonsuojelun ajatellaan alkaneen 1960-luvulta. Muutenhan luonnonsuojeluaatteen ja luontokirjallisuuden historian suhdetta on kyllä ruodittu.

Takakannen puffi ei silti vähennä itse tutkimuksen ansioita. Sillanpää on tehnyt mittavan työn eritellessään Rinteen motiiveja ja kirjallisia kytkentöjä. Työn tuloksena on syntynyt kattava katsaus paitsi Rinteen tuotannosta myös ympäristökeskustelun jäsentymisestä 60-luvulta eteenpäin.

Sillanpään tavoite, että Aatos, eetos ja paatos olisi kenen tahansa luettavissa, onnistuu kuitenkin vain osittain. Tämäkään ei sinänsä ole tekijän itsensä vika vaan melko väistämätön seuraus tieteellisen tutkimuksen luonteesta. Kaikki kun eivät ole tottuneet tieteenharjoittajien ajattelu- ja ilmaisutapoihin.

Anna minulle atomipommi

Tutkimuksensa pääkohteeksi Sillanpää rajaa vain yhden Rinteen kymmenistä teoksista, runomuotoon kirjoitetun pamfletin Anna minulle atomipommi (1970). Teosta Sillanpää sanoo merkittäväksi, koska se ilmestyi keskelle ympäristöheräämistä ja taiteen yhteiskunnallista aaltoa.

Atomipommissa kuten muissakin Rinteen myöhäisvaiheen teoksissa on olennaista pohjoinen näkökulma, jolle etelän ihmisten tapa tunkeutua Lappiin hyödyntämään luonnon varantoja näytti kolonialismilta. Teos on, kuten Sillanpää sanoo, Rinteen tuotannon vedenjakaja. Rinteen aiemmat teokset olivat perinteisen tyylistä, pohjolan karuista oloista kertovaa proosaa. Uuteen tyyliin seurasi mukana vain asenne, sama pohjoinen, Koillismaan näkökulma.

Sillanpää ei halua tutkijan ominaisuudessa ottaa kantaa Rinteen kykyihin kirjailijana vaan sanoo jättävänsä sen kirjallisuuden portinvartijoille. Tämä lienee viittaus kirjallisuuskriitikoihin tai kustannustoimittajiin. Vahtia ei kuitenkaan kenestäkään tee pelkästään se, että osoittaa toisen hengentuotteesta rakentavaa kritiikkiä.

Teilaamisesta ei kaiketi Rinteenkään osalta ollut kyse, kun Kariston kirjallisena johtajana toiminut Erno Paasilinna pyysi häntä vielä hiomaan Atomipommia. Teos ei ollut Paasilinnan mielestä valmis. Sillanpää kertoo Rinteen suivaantuneen ja vieneen käsikirjoituksen muualle. Pienkustantaja Alea-Kirja otti sen julkaisuohjelmaansa. Rinne oli käyttänyt varhaisteoksissaan Otavaa ja Karistoa, mutta vanhemmiten hän poikkeuksetta luotti vain pienkustantajiin (Alea-Kirja, Karhu-kirja ja Rinteen oma kirjakauppa). Nämä eivät vaatineet muutoksia käsikirjoituksiin. Vaikka Atomipommi saikin omituisuudestaan huolimatta hyviä arvosteluja, ainakin osa Rinteen myöhemmistä tuotoksista olisi vaatinut juuri Paasilinnan toivomaa työstöä.

Atomipommi erottuu selvästi edukseen Rinteen muiden julkaisujen joukosta. Teos tuo paikoin mieleen runoilija Ginsbergin, jonka Rinne on maininnutkin jonkinlaiseksi esikuvakseen. Pakottamatta tulee mieleen myös Gary Snyder, joka beat-kynäilijöistä on ottanut luonnonsuojelun luontevimmin mukaan lyriikkaan.

Näennäisen sekasortoisesta aineksesta rakentuva kustanne muodostaa erikoisen mutta ajatuksia herättävän lukukokemuksen, jota Rinteen muun, epätasaisen tuotannon tunteminen saattaa jopa latistaa.

Luonnonsuojelua kirjoittamalla

Rinne tunnetaan parhaiten koskisoturina, joka vastusti pohjoisen koskien valjastamista sähkön tuotantoon. Sillanpään teos laajentaa tätä käsitystä: vanhenevasta kirjailijasta tuli vakaumuksellinen luonnonsuojelija, vieläpä elämänsuojelija, joka alkoi nähdä kaiken elämän pyhänä.

Vaikka Rinne tiedosti hyvin maailman tilan, hän lähti liikkeelle paikallisista teoista. Sillanpään tiivistys Rinteen pyrinnöstä on tyhjentävä: kyse oli ”luontoon ja perinteeseen sitoutuneen identiteetin puolustamisesta kolonialistista riistoa vastaan puhtaasti regionaalisin argumentein”.

Suojelutoimia Rinne hoiteli enimmäkseen kirjoituspöytänsä äärestä. Hän kirjoitti jatkuvasti. Kustannuspäätöksiä hän ei jaksanut odotella vaan julkaisi myöhäisvaiheen kirjansa omakustanteina tai pienkustantajien kautta. Tämä oli osa hänen järjestelmän vastaisuuttaan. Kustantamotkin olivat hänelle järjestelmän osia, jotka pyrkivät vain hyödyn maksimointiin.

Kirjoittaminen sinänsäkin oli Rinteelle moraalinen ongelma, koska kirjailija joutuu osallistumaan teknokoneiston toimintaan hyväksymällä esimerkiksi paperin, painomusteen ja painokoneen käytön. Hän katsoi kuitenkin rajoitetun osallistumisen oikeutetuksi, jotta luontoa suojelevat ajatukset tulisivat esiin.

Vaikka Sillanpää on tutkinut perinpohjaisesti Atomipommin merkitystä ympäristökeskustelulle ja sanoo, että aihetta on välttämättä tutkittava useamman tieteenalan kuin vain kirjallisuudentutkimuksen kantilta, on yllättävää, ettei hän erittele Rinnettä lainkaan kirjallisuuden lajityyppien suhteen. Määrittäisikö Rinteen tuotanto jotenkin luonto-, luonnonsuojelu- tai ympäristökirjallisuuden rajoja? Sen sijaan Sillanpää kylläkin käsittelee seikkaperäisesti luonnonsuojelun keskeisiä kysymyksiä kuten luontosuhdetta, luontoon liittyviä arvoja, elämän ja luonnon käsitteellistämistä.

Kaikki kunnia tutkijan perusteellisuudelle. Aatos, eetos ja paatos on luonnonsuojelusta kiinnostuneelle kiinnostavaa luettavaa. Suurempaa lukijakuntaa ajatellen olisi ehkä ollut syytä tehdä kevennetty laitos, josta olisi karsittu akateemista kieltä ja esimerkiksi siirretty vaikka lähdetiedot loppuviitteisiin. Näin perusteelliselle ja uraauurtavalle työlle nimittäin soisi mielellään lukijoita.