Rakkain terveisin Äiti

New Yorkissa asuva näytelmä- ja elokuvakäsikirjoittaja Peter Hedges (s.1962) debytoi vuonna 1993 kirjailijana romaanillaan What’s eating Gilbert Grape, johon pohjautui myös elokuvien tähtitaivaalla loistanut filmatisointi. Viisi vuotta myöhemmin kirjailija raotti ovea hajoamassa olevan perheen elämään. Nyt tämä Rakkain terveisin Äiti on julkaistu suomeksi.

Pirstaleiseen aikaamme ei oikein sovi enää puhe normaaleista ja epänormaaleista tai hyvistä ja huonoista perheistä. Parhaimmillaan ja pahimmillaan perhe-elämä on elämää paitahihasillaan. Se on likapyykkiä lukituissa kodeissa, enemmän tai vähemmän suljettujen ovien takana. Jokaisessa perheessä on oma salaperäinen maailmansa, jota ulkopuoliset eivät aina ymmärrä. Hedges tuntuu olevan mieltynyt kuvaamaan näitä perheiden pimeämpiä puolia.

Maailmaa katsotaan teoksessa seitsenvuotiaan pojan näkökulmasta. Tämä on kiitettävä valinta ajassa, jossa lapsuudelle ei tunnu olevan tilaa. Samaan lähestymistapaan on päätynyt myös toinen amerikkalainen kirjailija Jennifer Lauck tänä syksynä suomeksi julkaistussa teoksessaan Siipirikko. Molemmat ovat panneet syrjään jälkiviisauden ja aikuisen minänsä. Erona on se, että Lauck on kirjoittanut rajun omaelämäkerrallisen muistelmateoksen, kun taas Hedgesin fiktiota ruokkivat muutamat välähdykset omasta lapsuudesta.

Hedgesin teoksessa seurataan Scottyn elämää seitsenvuotissyntymäpäivästä kahdeksanteen. Lyhyenä prologina ovat 4-vuotiaan pikkupojan luottavaiset sanat, jotka keskeyttävät äidin pianon soiton: ”Minulla on seitsemän vanhana tosi kivaa.” Ennemminkin sinulla on ollut aika kurjaa, toteaa lukija päästyään kahdeksanvuotispäivän kynnykselle, mutta Scotty inttää viimeiseen asti haluavansa olla aina seitsemän. Hedges itse kertoo eräässä haastattelussaan, että se oli hänen oma lempinumeronsa lapsena.

Kirjassa eletään riehakkaan 60-luvun loppua. Vietnamissa on sodittu jo viisi vuotta, ja ensimmäinen ihminen on astumassa kuuhun. Hedges ei hän sorru turhaan nostalgiaan ja sentimentaalisuuteen. Perheen hajoamisen ajankohtaisuuskaan ei ole hävinnyt 2000-luvulle tultaessa. Silti amerikkalainen elämäntapa on vahvasti läsnä, popcornin tuoksu leijailee Atlantin yli. Elintaso ja aineellinen hyvinvointi on huikean erilainen kuin 60-luvun Suomessa.

Scottyn kotona ei voida kuitenkaan henkisesti hyvin. Alkoholiongelmista kärsivä taiteilijaäiti jättää muun perheen, sairastuu ja joutuu hoidettavaksi parantolaan. Pienen pojan elämä romahtaa. Tajuttuaan asian lopullisuuden pojasta tuntuu, kuin kurkussa olisi inisevä pölynimurin letku, joka repii kaikki sisuskalut. Äiti on ollut Scottylle tärkein ihminen ja jumaloinnin kohde. Äidissä on lämpöä ja hellyyttä – jopa kaljanhuuruisena ja tupakansavukiehkuraan kietoutuneena. Scotty on yksinkertaisesti hyväksynyt tämän puolen äidissään, kuten lapset yleensäkin joutuvat hyväksymään sen, mitä heidän ympärillään tapahtuu.

Perheen isällä on lapsiin etäisempi suhde, mutta äidin lähdettyä isä joutuu ottamaan kokonaan vastuun perheen arjesta. Vanhempien vastakohtaisuuden kärjistämisessä Hedges on turhan asenteellinen, mikä näkyy mm. isän nimittämisenä Tuomariksi. Yksin jäätyään hän huolehtii moitteettomasti perheestään, ja käyttäytyminen on ymmärrettävää.

Rakkain terveisin Äiti kertoo yhden perheen kasvukivuista ja selviytymisestä. Se kertoo siitä, miten haavoittuvainen on lapsen maailma ja miten tämä syyttää itseään vanhempien vaikeuksista. Surulliseen pohjavireeseen ja äidin kaipaukseen sekoittuu lämmintä huumoria, joka pulppuaa lapsen ajatusmaailmasta.

Hedgesin vahvuus on siinä, että hän on onnistunut asettumaan seitsenvuotiaan asemaan – hänen pelkoihinsa, toiveisiinsa ja olettamuksiinsa. Hän katselee ympärilleen lapsen mielellä eikä suhtaudu alentuvasti siihen, mitä näkee ja kokee. Hedgesillä on korvaa lapsen puheelle ja silmää pienille yksityiskohdille.

Olennainen osa tätä näkökulmaa on harkittu pidättyväisyys lapsen ymmärryksen kuvaamisessa. Scottyn ajatuksia ei kuormiteta enemmällä oivalluksella, kuin on tarkoituksenmukaista. Samalla paljastuu aikuisen raadollisuus suhteessaan lapseen. Saman ahdistavan epätietoisuuden kokee lukija: on paljon asioita, joista ei kerrota; on vain tyydyttävä arvailemaan.

Hedgesin proosa on vähäeleistä ja näennäisen vaivatonta. Hän ei tee lapsuudesta teeskentelevän traagista tai kultaista, mutta kaunosieluinen jää kaipaamaan runollisuuden ripausta.