Suomen kieli – who cares?

Tässäpä kultainen kirja kaikille suomen kielestä kiinnostuneille – ja varsinkin suomen kielen rappiota sureville, jotka ovat lintukodossamme metsiäkin ehtymättömämpi luonnonvara. Jo sen reilun viikon aikana, minkä olen Pirjo Hiidenmaan – Kielitoimiston päällikön, kielentutkijan ja -huoltajan – kyydissä elämysmatkannut, sekä televisiossa että sanomalehdissä Helsingin Sanomia myöten on ehditty murehtia suomen kielen kovaa kohtaloa.

Hiidenmaan mutkattomaan, hiukan provosoivaan tyyliin nimetty Suomen kieli – who cares tiivistyykin kysymykseen: tuhoutuuko suomen kieli? Vastaus löytyy jo takakannesta: Suomen kieli ei tuhoudu. Suomea osataan monipuolisemmin ja enemmän kuin koskaan ennen.

Kielenhuoltajana monenlaisiin kysymyksiin vastailemaan tottunut Hiidenmaa kirjoittaa, että kieleen suhtaudutaan usein hyvin tunteenomaisesti. Kielikysymykset ärsyttävät, mutta myös nolottavat ja tuottavat vahingoniloa. Kielenkäyttöä mielellään myös mystifioidaan; esimerkiksi lasten kieleen suhtaudutaan usein ihailevasti. ”Tällainen romantisoiva käsitys näkee kielen luomisvoimaisena ja ihailtavana, mutta jostakin syystä tämä kieli näyttää olevan jossakin kaukana tavallisen arjen ja kielenkäyttäjän ulottumattomissa. Tavallinen arjen käyttökieli harvoin herättää ihailua, vaikka luulisi löytyvän paljonkin ihailtavaa siinä, miten vähän virhetulkintoja tehdään”, Hiidenmaa kirjoittaa.

Nykyisin, kun kirjallisuuden ja erityisesti runouden yhteydessä puhutaan suoranaisesta murrebuumista, Hiidenmaan väite, että ”murteiden ihailu ja niiden rikkauden ja ilmaisuvoiman ylistäminen on tyypillistä fennistisessä kielikeskustelussa”, asettuu mielenkiintoiseen valoon. Pentti Leinoon viitaten tekijä toteaa, että uusi ja vieras koetaan ”usein kummalliseksi ja särähtäväksi, tarpeettomaksi ja keikaroivaksi”.

Samaan aikaan meikäläisessä keskustelussa eletään sitkeästi Suomi-Filmin henkisessä maisemassa, jossa maaseudulla kaikki on turmeltumattomampaa kuin kaupungissa. Tätä Hiidenmaa havainnollistaa hauskalla esimerkillä: ”Kyse lienee samasta elämänkäsityksestä, joka tuottaa koirille myytävien herkkupalojen nimeksi ”maalaissian korvat”. Maalaissian korvat kuulostanevat huomattavasti puhtaammilta kuin pelkät siankorvat – puhumattakaan kaupunkisian korvista.”

Virheiden vartijat

Jokainen Kiiltomadonkin keskustelupalstaa seurannut lienee samaa mieltä Hiidenmaan kanssa siitä, että ”kielikeskusteluun kuuluu usein myös kohtalainen annos voitonriemuista besserwisserismiä, jolla kirjoittajat näpäyttelevät toistensa, enimmäkseen eri mieltä olevien kielenkäyttöä esittelemällä havaitsemiaan kirjoitus- tai kielivirheitä. Nettikeskustelussa kirjoittaja opastaa keskustelukumppaniaan: ”Arvoisa nimimerkki Pilkunviilaaja. Itsellesi tuli yksi pilkkuvirhe. Etsipä mihin.” Nimimerkillä esiintyminen tietenkin lisää kärkevyyttä.” Kieli herättää suomalaisissa suuria tunteita, hyvässä ja pahassa.

Uusien asioiden pelko lienee yleisinhimillistä tai ainakin -suomalaista. Sikäli ei ole uutinen, että Hiidenmaa kertoo kielen muuttumisen tarkoittavan monille kielen rappeutumista: ”’Ennen’ oli paremmin. Osattiin kirjoittaa virheettömästi. Tunnistettiin sanojen merkitys. Oltiin tyylitajuisia. Erotettiin puhekieliset muodot kirjakielisistä”. Kielen muuttumista pidetään ilman muuta haitallisena, vaikka historia toista todistaakin.

Niille, jotka pelkäävät ”suomen omistusliitteiden häviötä ja muita kielen muutoksia”, Hiidenmaa sanoo taikasanan ”latina”. ”Muuttumattomuuden takaa se, että ei ole eläviä puhujia, jotka käyttäisivät kieltä kaikkeen siihen, mihin kieltä tavataan käyttää. En itse haluaisi suomen kielelle latinan kaltaista muuttumatonta ja vakaata tulevaisuutta, vaikka sillä tavalla suffiksit pysyisivätkin siellä, missä ’pitää’”, tekijä ironisoi vetävään tyyliinsä.

Hiidenmaa ei selvästikään ole hirvittävän huolestunut suomen kielen tilasta. Nykyaikainen kielenhuoltaja ei ole kielipoliisi: ”Kielitoimistoa pyydetään usein kitkemään kielen pahimmat rikkaruohot tai puuttumaan karkeimpiin kielivirheisiin. Miten tämä tehdään? Virheet eivät kellu tyhjyydessä, vaan ne ovat kirjoittajien teksteissä ja puheissa. Ei liene tarkoitus, että kielitoimistolaiset kulkisivat kaikkien suomalaisten perässä korjailemassa virheitä.” Niinpä, virheiden korjailua varten meillä on yleisönosastokirjoittajia, jotka hoitavat mokabongauksen talkoohengessä ilman palkkaa.

Eittämättömästä sarkastisuudestaan huolimatta Hiidenmaa ei missään nimessä ole kitkemässä tunteenomaisena rehottavaa keskustelua kielikysymyksistä. Mikäli oikein tulkitsen, tekijä vain pitää yleisönosastoilla sutkauttelua olennaisempana esimerkiksi sen pohtimista, onko kaikilla kielenkäyttäjillä tasa-arvoiset mahdollisuudet saada suomen kielen moninaisuus käyttöönsä.

”Vaikka kielestä puhutaan, keskustelu houkuttelee tunnereaktioita, mikä estää näkemästä eri näkökulmia, jopa hahmottamasta sitä, mistä oikeastaan pitäisi puhua. Irina Buchberger pitää tätä syynä siihen, että esimerkiksi eduskunta ja maan hallitus eivät ole koskaan osanneet käydä kunnon kielipoliittista keskustelua. Koulukeskustelussa on turvallisempaa näperrellä yksittäisten tuntijakojen kanssa kuin pohtia kielen, vieraiden kielten ja toisen kotimaisen kielen asemaa tai kommunikaatiotaitojen, Internetin, kansainvälistymisen ja kansallisen kielen, kielitaidon suhdetta.”

Noita kansainvälistymisen ja kansallisen kielen kysymyksiä käsitellessään tekijä esittää jälleen yhden perustavanlaatuisen kysymyksen: Miksi virkakieli on kapulakieltä? Yksinkertaista vastausta ei tuohonkaan kysymykseen löydy, minkä Hiidenmaa vastaansanomattomasti osoittaa käyttämällä esimerkkeinä ja analysoimalla erilaisista asiakirjoista valittuja tekstinäytteitä.

Niin perusteltua kuin onkin moittia virkakieltä vaikeaselkoisuudesta, nopeita muutoksia ei kannata odottaa. Koska virkakieli ja sitä muokkaavat käytänteet ovat muotoutuneet vuosikymmenten kuluessa, myös niiden selkiyttäminen on pitkä prosessi. Sen joutui huomaamaan presidentti Clintonkin annettuaan kesäkuussa 1998 ohjeen hallinnossa käytettävän kielen selkiyttämisestä saman vuoden lokakuuhun mennessä.

Suomen kieli – who cares korostaa kielen moninaisuutta. Hyvä kieli voi olla monenlaista; nykymaailmassa kielenhuoltaja ei voi olla ankara puutarhuri valmiina napsaisemaan kielen poikki jokaiselta väärinpuhujalta. Hyvän kielen kriteerit vaihtelevat eri tilanteissa, ja ”kielenhuollon tehtävänä on yhä enemmän hahmottaa kielen variaatiota ja sitä, miten kieltä käytetään eri tehtävissä, miten kieli muuttuu ja mikä säätelee tekstien vastaanottoa”.

Hiidenmaa kirjoittaa mukaansatempaavasti, sopivasti omaa ääntään asiatekstiinsä sekoittaen. Itselleni kirja oli intensiivisempi lukukokemus kuin yksikään tänä vuonna ilmestyneistä suomalaisista dekkareista. Kirjan käyttökelpoisuutta jatkossakin lisää se, että jokaisen luvun alusta löytyy – myös sanoma- ja aikakauslehtien sivuilla jatkuvasti yleistyvä – tietolaatikkotyyppinen tiivistelmä luvun keskeisestä sisällöstä.

Sinä, jolle kielen kurittomuus aiheuttaa näppylöitä: start here! Siitäkin huolimatta, että juuri Sinulle Hiidenmaan kursailematon ilmaisutapa saattaa aiheuttaa vain lisää näppylöitä.