Parempia ihmisiä

Parempia ihmisiä on Pirkko Aitoahon toinen romaani ja neljäs teos; hän on kirjoittanut myös kaksi novellikokoelmaa. Edellisen romaanin arvioinnissa (Kiiltomato 5.9.2003) Kirsikka Kajaste kuvaa Aitoahon kirjoittamisen tapaa huomaamattomin elein otteen ottavaksi kuulaaksi proosaksi. Nyt asioiden käsittely on mielestäni syvempää ja tapahtumat etenevät sekä arjen tasossa että metaforien avulla herkästi ja kauniisti päähenkilön mielen matkaa syvätasossa kuvaten.

Uudessa romaanissakin päähenkilö seisoo parisuhteen kynnyksellä jalat sen molemmilla puolilla. Itse sitä tajuamatta hän etsii työn ja perheen huoltamisessa kadotettuja omia tunteitaan. Vain niistä käsin voisi olla jotain kokonaan ja tehdä päätöksiä. Rooliminä, hyvä äiti, hyvä perheterapeutti, hyvä vaimo, ei ole sama kuin ihminen itse. Rooliminän on oltava parempi. Paremmat hoitavat viallisia ja puutteellisia, jotka kantavat parempienkin viat. Parempia ihmisiä kertoo, mitä ihmisessä tapahtuu, kun paremmasta tulee puutteellinen ja omat viat jaksetaan kantaa itse.

Romaanin alkupuoli kuljetaan Tsehovin näytelmistä tutun latentin tunnelman läpi. Juuri kun lukija alkaa kyllästyä henkilöiden pinnallisuuteen, asioiden hukkaamiseen naisellisten liehukkeiden alle, tekstin takaa kurkistelevat Helvi Hämäläistä muistuttavat yhteiskuntakriittiset kasvot. Muodollisesti kauniiden virkkeiden takana ajatus hyppelehtii kuin pakotietä etsivä jänis. Onko tämä päähenkilön sisäistä tilaa kuvaava tyylikeino? Taitavasti, niukoin keinoin Aitoaho kuvaa ihmisen sisäistä kulkua henkilökohtaisen katastrofin kautta kohti itsensä ja toisten hyväksymistä, tilaa, jossa ei tarvitse enää olla muita parempi.

Romaanin henkilöillä ei juuri ole kosketuspintaa omaan elämääni, mutta viimeisen sivun jälkeen heitä on ikävä, ja selkeä muisto viipyy kauan. On siis kannattanut kestää läpi sivut, joissa Eeva kälättää ystäviensä ja lastensa kanssa, yrittää sammuttaa kuumia aaltoja jäätelöllä, raijaa pois luentomatkalla Amerikassa olevan miehensä nojatuolin ja hänen ostamansa designlampun, maalaa huoneet puhtaan valkeiksi, remontoi uudelleen miehensä huonosti valvotun remontin jäljet ja laittaa suihkun tilalle ylellisen kylpyhuoneen. Ystävättären kanssa mennään Artekiin ja hankitaan uusi ruokapöytä ja siihen Wegnerin tuolit. Seurapiirinokittelun takaa nousevat selkeästi esiin kateus ja saalistus.

Minua viehättävät arkisten tapahtumien lomaan sijoitetut kielikuvat. Sisäinen tapahtuminen nousee esiin runollisina kuvina. Ne kuljettavat erilaisin variaatioin ennakointia tulevista muutoksista päähenkilön elämässä ja vankentavat omalta osaltaan romaanin rakennetta: Järven vesi viilsi kuin veitsi kun he kurottautuivat pesemään käsiään. Aivan kuin se olisi puolustautunut tullessaan häirityksi heidän käsiensä liikkeistä. (s.90).

Häpeän helpotus

Mitään ei parempi ihminen kauhistu niin kuin tuntematonta, sellaista, mitä itse ei ole suunnitellut. Kun kipeä viilto on kohdattu, kun korjaamisoperaatiot on hyväksytty, on hyväksytty myös itsessä ollut virhe asettamatta sitä enää kehenkään toiseen. On helpotus olla läsnä kokonaan, virheineen ja puutteineen. Nyt voi laskea myös toisen lähelleen virheineen ja puutteineen. Oman ulkonäön miettimiselle tulee syvempiä valotuksia. Tavarat ja edustavuus muuttavat merkityssijaansa elämässä. Ennen tätä viisautta on kuitenkin käytävä läpi häpeä. Häpeä tulee romaanissa elämästään kiittävän laitapuolen ihmisen hahmossa. Autettava onkin nyt auttaja.

Väistämätön pakottaa ihmisen siihen, mitä muuten kaihtaisi viimeiseen asti. Romaanin taite on kohtauksessa, missä Eeva katselee hoitopöydällä säteilykoneen tuloa kohti: Tule vain, Eeva sanoi silmät kiinni. Kaikki otetaan vastaan, mitä pitää, enemmänkin. Otetaan kuolemakin, jos sitä nyt tässä tarjottiin.

Valta ja vaginajumppa

Samoin kuin edellisessä romaanissaan Aitoaho on taas hienovarainen naisen seksuaalisuuden ja perheen valtasuhteiden kuvaaja. Miesten ja naisten välinen saalistus väreilee arkipuheiden takaa. Fyysisenä olentona nainen on intensiivisesti läsnä läpi romaanin.

Aitoahon päähenkilö ei häpeile seksuaalisuuttaan, niin kuin ei hävennyt edellisessäkään teoksessa Konstailematta nousevat esiin flirtti, haaveet ja vaginavoimistelu. Fyysisestä naiseudesta on pidettävä huoli. Rakon tyhjentämisen jälkeen supistukset. Joka kerta. Ja aina kun seisoi pidempään. Ja vatsa sisään ja pakaroiden puristukset. Lopuksi vaginahissi ylös. Alakulo näkyi alapäässä. Siksi sitä vastaan oli taisteltava. (s.70)

Feminismin kanssa voi olla vähän niin ja näin. Vai mitä sanoa Eevasta, jonka ajatus katkeaa heti, kun mies katsoo sillä silmällä? Ehkä se, että Eeva on vain rehellinen itselleen.

Aitoaho kyseenalaistaa aikamme seksuaalisen vapauden aitouden. Hän antaa Eevan tyttären selvittää äidille: Nykyajan ihmiset ovat niin estoisia, että tarvitsevat tunteellisen koiran antamaan elämään sisältöä. Harjaantuneen kirjoittajan tavoin Aitoaho sanoo pienessä paljon. Tunnolliselle perheneuvojalle, paremmalle ihmiselle, on täpärä paikka, kun nuoren työtoverin

siniruudullinen paidanhiha kosketti käsivartta, Eeva nojautui taaksepäin. (s.90)

”Rahalla ylettyisi aina.”

Akateeminen mies, parempi ihminen, on Aitoahon maailmassa käytännön asioissa tunari, eikä ole ihme, jos päähenkilön ihailu kohdistuu känsäkouriin, jotka ammatillisen osaamisensa ohella ovat itsetuntoisia ja viisaita – myös ihmissuhdeasioissa. He eivät tarvitse ulkoisia keinoja ollakseen jotain.

Perheterapeuttina Eevalla on tarttuma yhteiskuntaan, käsillä olevaan aikaan, sen arvoihin ja toimintaoletuksiin. Eevan työtoveri tuumaa esimiehelleen: Eikös me täällä olla korjaamassa niitten jälkiä, niitten uransa huipulla kamppailevien. Ainakin niitten jälkeläisiä ollaan paikkaamassa, kun ei näillä uraihmisillä ole ollut aikaa muulle kuin sille uralleen. Rahalla ulottuu välittämään lapsista, kun sydämellä ja käsillä on muuta puuhaa. Rahalla ylettyisi aina. (s.69)

Aitoaholla on kehittynyt virketaju ja vankka rakenteen osaaminen. Kieli on nautittavaa, ilmaisu niukkaa, joskus liiankin niukkaa. Jäin joistakin keskusteluista ulkopuolelle ihmettelemään, kuka kenelle mitä ja miksi. Sen sijaan Aitoahon hyvin avautuvista runollisista kuvista, jotka kertovat päähenkilön sisäisistä tapahtumista ja luovat teokselle vankan sisäisen rakenteen, minä kovasti pidin.

Kirjan loppupuolella on kuvaus, joka varioi jo aiemmin esiintynyttä metaforaa selviämisestä : Eeva taittoi lehden ja nousi ylös. Olohuoneesta oli kuulunut kolahdus.Hän käveli ikkunaan, lasissa oli tahra. Eeva haki silmälasit ja näki pienen harmaan untuvan liikahtelevan ulkona lasin pinnassa.Hän aukaisi ikkunan ja kurkotti hangelle. Katulampun valossa hän näki hangessa painauman. Se oli tyhjä. Lasissa oli hämärän antama hatara kuva ääriviivoineen. (s.183)