Toisenlainen elämä

Toisenlainen elämä kertoo elämästä, jossa kaivon kannen asennolla on merkitystä varsinkin, jos asennossa on jotakin poikkeavaa. Toisenlainen elämä on ennen kaikkea kertomus yksinäisyydestä, vaikka ajoittain ihmisiä on päähenkilö Sakari Kuivalaisen pihapiirissä ruuhkaksi asti. Rauha Kejonen kirjoittaa rauhallista, viipyilevää maaseutuproosaa, jonka lukeminen tekee hyvää.

Kaivoa voi pitää romaanin kolmantena päähenkilöinä. Vedellä on suuri merkitys; olipa sitä paljon tai liian vähän. Sakarille miehen mitta on veden kantaminen omasta kaivosta, kaksi rautaämpäriä kerrallaan, samasta kaivosta, josta veden kantoi jo hänen isänsä. Vaivoin löytynyt vaimo ei jaksa elää maalla, kun Sakari ei suostu edes harkitsemaan vesijohdon vetämistä sisätiloihin. Puhumattakaan, että murrosikäinen tytär viihtyisi niissä olosuhteissa.

Sakari on tapoihinsa pinttynyt peräkamarin poika joitakin vuosia kestäneestä avioliitostaan huolimatta. Lähes ainoa seurakumppani on naapuri Eelis; miehet kävivät jo koulua yhtaikaa. Toinen päähenkilö Eelis ei ole yhtä juuttunut kamariinsa kuin Sakari. Eelis sentään häipyy aika ajoin matkoilleen. Sakari on varma, että Eelis käy tapaamassa naisia. Sakari hoitaa jotenkuten omaa taloaan. Onpa hänellä ammattikin; hän veistää ovia tilauksesta. Eelis on hankkiutunut eläkkeelle; Sakarin mukaan ei ehkä ihan lähitarkastelun kestävin keinoin. Eelis antaa oman tönönsä rappeutua rauhassa.

Eeliksellä on huumoria ja rentoa asennetta elämään. Sakarilla on alakulo, yksinäisyys, jopa tyhjyys. Eelis keksii, että Sakarin kaivon vesi on parantavaa vettä. Siitä alkaa toisenlainen elämä. Sakari saa kunniaa ja kuuluisuutta. Eelis organisoi mainostamisen ja suuret vedenhakutapahtumat. Ns. ihmeparantumisiakin tapahtuu. Sakari pääsee jopa televisiouutisiin.

Sakari hermostuu ja ahdistuukin väestä ja julkisuudesta. Lähes koko ajan hänellä on jossain määrin huono omatunto. Hän ei osaa itse oikein uskoa vetensä eriomaisuuteen. Rauha Kejonen kuvaa hienosti ja silti pienin elein, miten ihmisiä voidaan manipuloida, samoin sen, miten helposti ihminen tottuu ja jopa tulee riippuvaiseksi huomiosta ja julkisuudesta. Sakarin julkisuus säilyy kylän, kunnan, korkeintaan seutukunnan julkisuutena tv-ohjelmasta huolimatta.

Ihmeitä tekevän veden projekti sattuu erittäin kuivana kesänä. Seudun kaivot ehtyvät yksi toisensa jälkeen. Sakarin kaivossa riittää vettä, vaikka vesiseuroissa käy väkeä niin paljon, että ulos pitää rakentaa pitkät penkit, jotta kaikki janoavat saisivat istumapaikan. Tämä lisää uskoa Sakarin kaivon ja kaivon veden erityisluonteeseen, ja osin juuri tämä saa Sakarinkin aika ajoin uskomaan oman vetensä erityisyyteen. Kejonen kuvaa hienon kriittisesti mutta samalla ymmärtäen aikamme kiinnostusta lähes mihin tahansa vaihtoehtoisuuteen, kun on kyse hyvinvoinnista ja terveydestä.

Sakarin kuuluisuus ja ihmevesi saa ex-vaimonkin taas kiinnostumaan Sakarista. Taustalla on myös vaimon vaikea sairaus, jonka tähden hän on valmis kokeilemaan mitä tahansa hoitomuotoa, jopa uskomaan ihmeeseen. Vaimon ilmestyminen pihapiiriin ja taloon on Sakarille kauhistus. Vaikka vaimo on Sakarin jättänyt, Sakari ei suin surminkaan halua vaimoa takaisin. Ilmenee, että Sakarin elämän suurin ongelma ja syy yksinäisyyteen on kompleksinen suhde vaimoon ja naisiin. Hän on kokenut avioliitossaan täydellistä alistamista, nöyryyttämistä, riittämättömyyttä.

Toisaalta Sakari kaipaa elämäntoveria ja naista. On lähes riipaisevaa ja samalla surkuhupaisaa, kun Sakari, elämässään jo ehtoopuolelle kääntyvä maalaismies, huomaa, ettei seksuaaliseen tyydytykseen naista tarvitakaan. Laukeamisen voi kokea ihan omin konstein, eikä kumppaniksi tarvita kuin oma patja. Vaimo on vaatinut turhia kotkotuksia, esileikkejä sun muuta turhuutta yksinkertaisessa asiassa.

Tytärtään Sakari tuskin tuntee, vaikka elikin vaimon ja tyttären kanssa toista kymmentä vuotta. Hän ei tunne myöskään minkäänlaista kiinnostusta tytärtään kohtaan. Hän kokee tyttären olevan samassa rintamassa äitinsä kanssa ja siis Sakaria vastaan. Sakari kokee, että vaimo ja tytär vain ovat valloittaneet häneltä talon ja elämäntavan – ja vielä vaatineet vesijohtoa! Sakari on ollut helpottunut, kun vaimo ja tytär ovat palanneet kaupunkiin ja jättäneet hänet tuttuun ja turvalliseen: kantamaan kaivosta kaksi ämpäriä vettä, kerralla.

Oli erittäin kiintoisaa lukea myös vaimon näkökulma. Se on tietenkin aivan muu kuin Sakarin. Vaikka Toisenlainen elämä on Sakarin kirja, olisin mieluusti lukenut tätä näkökulmaa paljon enemmän kuin Kejonen on romaaniinsa kirjoittanut. Kejonen rajaa vaimon puheenvuoron turhan niukaksi.

Mainen kunnia on katoavaista, samoin vesi kaivosta kuivana kesänä. Lopulta Sakarinkin aina samalla paikalla ollut kaivo ehtyy. Sakarin elämä huojahtaa. Kejonen armahtaa Sakarin ja saa tämän Eeliksen avulla kääntämään päänsä ja etsimään uutta kaivonpaikkaa. Etsintä tehdään ikiaikaisella menetelmällä. Uusi kaivo tehdään paikalle, jonka varpu osoittaa. Lopulta rakennetaan vesijohtokin.

Kejosen edellinen romaani Kivinen lintu (Tammi 2000) on naisten tarina. Aivan samaan syvyyteen ja henkilöhahmojen moniulotteisuuteen Toisenlainen elämä ei yllä.