Tokio ei välitä meistä enää (Tokio ya no nos quiere)

Espanjalaisen Ray Lorigan (s. 1967) romaani Tokio ei välitä meistä enää on haastava lukukokemus. Tieteiskirjallisuuden ja ’uuden romaanin’ aiheita ja keinoja yhdistelevä teos on dystopia uuden millenniumin ensimmäisiltä vuosilta. Epäluotettava kertoja vie lukijan mukanaan toiston, unohduksen ja repaleisten muistojen pyörteeseen. Teos muistuttaa palapelia, jonka malli ja osa paloista puuttuvat. Huomio kiinnittyy ensin pintaan ja nykyhetkeen, toistuviin seksi- ja huumekuvauksiin. Syvemmällä kulkevia teemoja ovat mm. koneen ja ihmisen liukuvat rajat, tunteiden voima, muistojen, ruumiin ja identiteetin yhteys, aika ja ikuisuus, elämä kuoleman jälkeen, miesten ja naisten väliset suhteet.

Kirjan maailmassa koneet ovat sulautumassa erottamattomaksi osaksi ihmisten ruumista ja ympäristöä. Lääketiede lupaa varakkaille ihmisille rajattomat mahdollisuudet ruumiin ja mielen kontrollointiin. Kehon parantelu ja korjaaminen erilaisilla mekaanisilla osilla ja kudossiirrännäisillä on arkipäivää. Tunteita säädellään kemiallisesti. Kuoleman väistämättömyyttä lykätään säilömällä mieli tai ruumis. Ihmiset muuttuvat kyborgeiksi.

Elämänhallinta teknologian avulla osoittautuu näennäiseksi. Ihmisten tavoin teknologia pettää toistuvasti. Lentokoneet ja autot murskautuvat, turvallisina kaupatut lailliset muistinpyyhkijät tuhoavat muistot sattumanvaraisesti, koneista ei löydy lopullista ratkaisua ruumiin rappiolle ja kuolemalle eikä kehittyneinkään teknologia tarjoa syytä elää.

Surua, syyllisyyttä ja tuskaa paetaan kuolemaan tai unohdukseen. Itsemurhien aalto harventaa niin ihmisten kuin virtuaaliolentojen rivejä. Muistinsa tuhonneet ihmiset ovat kuin mekaanisesti elämää jäljitteleviä robotteja. Teoksessa on useita variantteja elävistä kuolleista. ”Eloton ruumis tuntuu mielestäni täydelliseltä ilmaisulta kuvaamaan meitä kaikkia.”

Syrjästäkatsojan tarina

Nimetön kertoja, kasvottoman ylikansallisen lääkeyhtiön laillistettu huumekauppias, on tutustunut perusteellisesti niin lailliseen kuin laittomaankin kemiaan yrittäessään tukahduttaa tuskalliset muistot menetetystä rakastetusta. Koditon ja perheetön kertoja matkustaa päämäärättä pakoon menneisyyttä. Kertoja tosin toistuvasti paljastaa, että hän muistaa enemmän kuin kertoo.

Menneisyyden torjuminen merkitsee nykyhetkeen juuttumista. Paikasta ja ihmisestä toiseen ajelehtiessaan kertoja tarkastelee elämäänsä ulkopuolisena, aivan kuin hän eläisi akvaariossa. Enimmän osan aikaansa hän viettää keinotekoisissa välitiloissa: kulkuvälineissä, asemilla, hotelleissa, baareissa, kasinoissa, yökerhoissa, uima-altailla, sairaaloissa. Ikkunat, televisiot, videoruudut, puhelinten ja tietokoneiden näytöt, kamerat, valokuvat, akvaariot ja monitorit ovat kaikkialla läsnä.

Berliiniläisessä sairaalassa hän vihdoin paljastaa lukijallekin katkelmia Tokion tapahtumista. Hän muistelee, kuinka hän yhdessä rakastettunsa kanssa suunnittelee kodin ja perheen perustamista. Vaikka kaikki on hyvin, tulevaisuudessa tapahtuvan eron pelko ja enteitä alkaa olla ilmassa. Mies ei löydä omaa paikkaansa.

Kertojan alitajunnassa äitiyteen valmistautuva rakastettu ja valas sekä mies ja sikiö sekoittuvat toisiinsa: ”Sillä nainen joka tietää olevansa hedelmällinen on kuin valas joka tietää kykenevänsä nielaisemaan kaikki meren kalat vain avaamalla suunsa. – – tunnen itseni pieneksi Joonaksi joka on joutunut hänen sisälleen ja tietenkin jäänyt kiikkiin. Hänen kokonsa ja voimansa pelottavat minua, mutta samaan aikaan en voi olla tuntematta oloani oudon varmaksi, aivan kuin Joona.” Tosin ajatuskulun loppu on ironinen: ” Hänen sisällään eläminen tuo minulle lohtua. Aivan kuten vankila rauhoittaa pelkurit ja hirsipuu huonot tanssijat.”

Odottamaton havainto, että nainen vastoin lupauksiaan on sulkenut kohtunsa ja näin torjunut miehen tulevien lastensa isänä, on tälle järkytys. ”Tulen kumista estettä vasten. Kuin taivaan suljettujen ovien eteen pysäytetty idiootti.” Suhde rakastettuun katkeaa, ja mies aloittaa turtuneen vaelluksensa. Seksi muuttuu yhdentekeväksi konemaiseksi toistoksi.

Naisen ruumis, miehen pelko

Ihmiset ottavat takaisin menetettyjä vuosia, kun AIDS on voitettu. Uudet ja vanhat epidemiat jatkavat kuitenkin leviämistään. Tunteet, joita miehet eivät kykene käsittelemään, kääntyvät väkivallaksi. Miehet tappavat joko itsensä tai naisia. Kertojan mukaan entisaikojen pornografia ja vanhat uskonnot ovat syynä miesten tuntemaan pelkoon ja vihaan.

”Miehet tappavat naisia sen tähden että eivät kestä todellisia naisia, jotka asuvat heidän himoitsemiensa naisten ruumiissa. – – On paljon miehiä jotka tappavat naisia. Lehdistö sanoo sitä uudeksi virukseksi. Feministinen internationaali sanoo sitä vanhaksi viholliseksi.”

Enimmäkseen kertoja näyttää katsovan naisia perinteisellä machomiehen katseella: huorina, vaimoina, äiteinä, tisseinä, perseinä. Kertoja on kuitenkin kaikkea muuta kuin perinteinen machomies. Hän ei tarvitse entisaikojen pornografiaa eikä uskontoa. Hän on androgyyni, biseksuaali ja suhteessa rakastettuunsa kykenee tunnustamaan tämän vahvuuden tuntematta vihaa, vaikka pelkääkin: ”Hän on armeija ja minä aseeton mies.”

Koska kertoja epäluotettava, lukija ei kuitenkaan voi missään vaiheessa olla täysin varma, mitä rakastetulle tapahtui tai onko kertojalla jotain osuutta romaanissa kuvattuihin murhiin. Jokaiselle, joka kysyy naisesta, mies vastaa naisen kuolleen, ja peruu sitten toisinaan puheensa.

Niin kauan kuin halu elää säilyy, ihmiset pyrkivät niin yksilöinä kuin lajina pidentämään olemassaoloaan. Perinteisesti uskolla jumalaan ja taivaaseen on tavoiteltu sielun kuolemattomuutta ja ruumiin tai ainakin geenien jatkuvuus on pyritty turvaamaan omilla jälkeläisillä. Nämä ovat keinoja, joihin katoliset edelleenkin luottavat, kuten kertoja – ”entinen katolinen poika” – toteaa.

Lääketiede puolestaan tarjoaa uusia tapoja saavuttaa kuoleman jälkeinen elämä. Kuolevan mieli voidaan tallentaa monimutkaiseen reinkarnaatio-ohjelmaan. Uusi nanoteknologia puolestaan mahdollistaa ruumiin jäädyttämisen ja säilyttämisen kryogeneettisissä laitoksissa odottamassa henkiin palauttamista. Nämä kaksi tapaa syntyä uudelleen kohtaavat teoksen loppupuolella ihmishybridi-Krumperissa. Krumper on myös uusi versio miehen sisäänsä sulkeneesta naisesta.

Uusi symbioosi

Salaperäisen K. L. Krumperin lakoninen kutsu ”TULKAA” toistuu läpi romaanin. Vasta elettyään uudelleen oman menneisyytensä, kertoja on valmis kohtaamaan kutsun esittäjän. Krumper paljastuu meksikolaiseksi pikkutytöksi ja reinkarnaatio-ohjelmassa eläväksi vanhaksi mieheksi. Vanha Krumper on moderni Frankenstein, joka tahtoo tavata omia luomuksiaan, muistinpyyhkijöiden kauppamiehiä.

Tyttö Krumperissa ruumiillistuu uudenlainen miehen ja naisen välinen symbioottinen suhde. Syövän runteleman vanhuksen aivot on siirretty aivokuolleen meksikolaisen tytön ruumiiseen. Tytön pitäisi pitää vanha mies elossa katsomalla reinkarnaatio-ohjelmaa, mutta tyttö kieltäytyy siitä. Perinteinen valta-asetelma murtuu. Rikas, kuria ja alistamista edustava mies joutuu toteamaan, että kun kylmä järki ja lämmin ruumis liitetään yhteen, veren muisti on vahvempi. Biologia voittaa sivilisaation.

Menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat toisensa, kun tyttö Krumper istuu lattialla lukemassa Robert Lowellin runoa For the Union Dead. Romaanin tavoin runo kertoo teknologian sokeasta ylivoimasta, länsimaisen kulttuurin arvojen rapautumisesta, kuolleista ja unohdetuista, elämästä akvaariossa. Kaikki loppuu ja alkaa samaan aikaan. Vanhuksen ohjelma sammuu, tytöllä on edessään seuraavat sata vuotta, kertoja palaa Phoenixiin aloittamaan kierroksensa alusta. Tyttö Krumper saa viimeisen sanan.

Päivi Paappanen on tehnyt hienoa työtä. Tekstissä on rujoa runollisuutta: ”Ja juuri niinhän huonot uutiset kulkevat, lymyten kuin myrkytetyt lahjat, kuin kukkien teroitetut varjot, kuin kuolleiden eläinten sydämeen kätkeytyvä kauna, kuin lykätty kosto, jota lapset nukkuessaan piilottelevat suljetuissa nyrkeissään.” Kirja ei ole helppo eikä välttämättä avaudu ensimmäisellä lukukerralla, mutta se tarjoaa kiehtovia näkymiä ihmisenä olemiseen.