Heidi Hoo ei ole enää täällä töissä (Heidi Hoh arbeitet hier nicht mehr

Helmikuussa 2006 Suomessa esitettiin ensimmäistä kertaa saksalaisen René Polleschin tekstiin perustuva teatteriesitys. Esitystekstin oli suomentanut näytelmäkirjallisuuden – ja erityisesti saksalaisen nykyteatterin – asiantuntija Jukka-Pekka Pajunen. Heidi Hoo ei ole enää täällä töissä sai aikaan kohtuullisen paljon keskustelua, puolesta ja vastaan. Tampereen teatterikesässäkin esitys vieraili. Kääntyikö esitys kuitenkin jopa liian sujuvasti ja sujuvaksi suomalaiseksi teatteritapahtumaksi?

Saksalaisen ja suomalaisen teatterikulttuurin eroa voidaan karkeasti luonnehtia älyllisyyden ja naturalismin käsitteiden avulla: kun Saksassa tukeudutaan älyllisyyteen, tukeudutaan Suomessa naturalismiin. Näin on sanonut myös Jukka-Pekka Pajunen Turun Sanomissa, kun häntä haastateltiin Suomen Arvostelijain Liiton myöntämän Kritiikin kannukset -palkinnon johdosta (1.4.1997). Luonnehdinta on luonnollisesti suppea eikä tavoita koko totuutta, mutta se antaa Suomen ja Saksan välisen teatteritekstillisen yhteistyön ja vaihtokaupan pohdintaan hyvän lähtökohdan.

On myös väitetty, että suomalaista teatterikulttuuria määrittäisi tietynlainen kansanjuhlamaisuus, saksalaista taas elitismi. René Polleschin teatterityö, ja saksalainen nykydraama ylipäänsä, murtaa tämän (stereotyyppisen) vastakkainasettelun. Jos filosofiaa ja katujen kieltä yhdistellään olennaisesti tavallisuuden erityislaatuisuuteen keskittyvässä teatteritapahtumassa, puhuisin mieluummin elämän mausta kuin elitismistä. Suomessa puolestaan teatteritapahtumiin usein pukeudutaan kuin häihin tai hautajaisiin, ja tunnelma, yleinen vastaanottokyky ja -halu sekä keskustelevuus ovat tämän mukaisia. Berliinissä toimivan Volksbühne-teatterin Prater-näyttämöllä, jolla Pollesch aktiivisesti tätä nykyä työskentelee, tunnelma on jotain aivan muuta, lähellä mainitsemaani elämän makua.

Vaikka Heidi Hoo ei ole enää täällä töissä on suomennettu moitteettomasti, toteutettu Helsingin ”älyllisestikin orientoituneessa” Q-teatterissa eikä lopputulostakaan voida sanoa tyypillisen suomalaiseksi, kokonaisuus tuntuu turhan siistiltä – siis elitistiseltä! Esitys tarjoiltiin (28.2.2006–12.5.2006) yleisölle ehyessä paketissa, ennen esitystä myytiin meren kohinaa sisältävää cd-levyä kotiin vietäväksi, ja kaikki oli muutoinkin kuin kunnon teatterituotteessa ainakin.

Toki esityksessä huudettiin, ja tästähän Helsingin Sanomien Kirsikka Moring sai syytä närkästyä, mutta kaikkea tekemistä leimasi siisteys, teatteritapahtuma piti yllä etäisyyttä ja jännittävästä vastarintakulttuurista nautiskeltiin hymähdellen. Tehtiin kyllä hyvä teksti ja esiteltiin saksalaista nykyteatteria. Käsitykseni mukainen saksalainen nykyteatteri on kuitenkin kiinnostunut nimenomaan rakenteista ja (teatteri)tapahtuman käytännöistä. Vaikka rakenteilla onkin vaikeampi harjoittaa kulttuurivaihtoa kuin teksteillä, jäin niitä kaipaamaan.

Huutava vastarintakulttuuri vs. sivistynyt kriittisyys

Heidi Hoo ei ole täällä töissä -esitystä käsittelevistä teatterikritiikeistä ainakin kahdessa mainitaan suomentaja Jukka-Pekka Pajunen. Jo mainittu Kirsikka Moring kehuu tekstiä oivaltaen suomennetuksi ja jopa puolustaa sitä sanoen: ”Teksti kyllä toimisi puhuttunakin.” Tässä Moring viittaa HUUTAMISEEN, jota esityksessä harrastettiin paljon. Myöhemmässä lehtien palstoilla ja Internetissä käydyssä keskustelussa Moringia muistutettiin siitä, että huudot oli merkitty käsikirjoitukseen (niin lähtötekstiin kuin käännökseenkin) ISOIN KIRJAIMIN.

Soila Lehtonen kirjoitti Aamulehteen näin: ”Jukka-Pekka Pajusen suomentama tylyyn runollisuuteenkin yltävä verbaalitulitus sujuu muutamaa korvaan käyvää kirjakielisyyttä lukuun ottamatta; puhekielessä esimerkiksi ’mä haluan vain yksinkertaisesti ummistaa silmäni’ kuulostaa oudolta (vrt. ’mä haluun vaan panna silmät kiinni’).” Ilahduttavan pitkä maininta suomentajasta. Sisällöstä olen kuitenkin eri mieltä. Tyly runollisuus pitää varmasti paikkansa, mutta mainittu esimerkki ontuu. Itse pidän Pajusen kirjakielisyyttä onnistuneempana valintana, koska puolueettomampi niin sanottu kirjasivistys (ummistaa silmäni) ja muovinen pop-ylimieli (panna silmät kiinni) hakivat läpi esityksen tasapainoa, usein ensimmäisen tappioksi. Ajatus silmien sulkemisesta voidaan nähdä selän kääntämisen haluna esityksen kritiikin kohteena olevalle ultrakapitalistiselle kaikkea äärimmäisyyksiin asti maksimoivalle kehitystä kehityksen vuoksi -valtakulttuurille. Tässä yhteydessä ”silmien ummistus” antaa tälle yksinkertaista ymmärrystä huokuvalle ajatukselle paremman kodin.

Joissain kohdin (mahdolliselta) ongelmalta tuntui juuri kirjakielisyyden puute. Saksan dingsda-tokaisun Pajunen on suomentanut useimmissa kohdissa sanaksi tsydeemi. Dingsda tuntuu tsydeemiä tavallisemmalta ja vakiintuneemmalta sanonnalta eikä tuo mieleen samalla tavalla pokemonien ja rihkamaelektroniikan täyttämää maailmaa. Pokemonit ja rihkamaelektroniikka tosin ovat esityksen aiheenkin kannalta merkityksellisiä asioita, mutta sana tsydeemi tuntuu liiaksi halventavan käyttäjäänsä (leimaamalla tämän tyhmäksi). Esityksen hahmot ovat kulttuurinsa tuotteita, eikä pakotietä tunnu löytyvän edes silmiä ummistamalla. Lähtötekstissä on kuitenkin tässä tapauksessa toiveikkaampi vire, hahmot eivät ole täysin toivottomia, ja näin ollen se on käännöstään parempi, tässä tapauksessa. Suorempi käännös, esimerkiksi yksinkertaisesti jutut, olisi mahdollinen vaihtoehto. Kun dingsda viittaakin huumeisiin, Pajunen käyttää sanaa mömmöt. Tämä on mielestäni tsydeemiä parempi ratkaisu.

Taso se on mikrotasokin

Eräs lähtötekstin repliikki kuuluu näin:
”Die Fuji Bank wollte per E-mail ihre Fusion mit zwei anderen japanischen Banken bekanntgeben, aber ein Virus, der an die E-mail gekoppelt war, beschimpfte ihre Kunden als blöde Riesentrottel.”

Pajunen suomentaa:
”Fuji-pankki aikoi ilmoittaa sähköpostilla fuusioitumisestaan kahden muun pankin kanssa, mutta meilin liitteenä ollut virus haukkui pankin asiakkaita älykääpiöiksi.”

Suomennos soljuu kauniisti ja tapailee hienosti samaa kohdetta yhdessä lähtötekstin kanssa, mutta sanan japanischen (japanilaisten) poisjättäminen herättää ratkaisun tarkoitusperiä koskevan kysymyksen. Miksi maahan liittyvä nimi on jätetty pois? Jos se on jätetty pois sillä perusteella, että tekstiä suomennettaessa hiukan tiivistetään ja turhia rönsyjä jätetään pois, saa aiemmin tapailtu ajatus siitä, että esitys olisi kokonaisuudessaan siistitty alkuperäisen etäinen heijastus, yhden perusteen lisää. Jos taas perusteena on varovaisuus mainita valtioihin liittyviä nimiä, suomennosta alkaa ympäröidä puolivillaisuus. Kovin kauaskantoisille johtopäätöksille yhden sanan puuttuminen ei kuitenkaan anna pohjaa.

Saksalaisessa kirjallisessa kulttuurissa anglismien käyttö on tyypillisempää kuin suomalaisessa. Toki englannin kieli on suomalaisillekin tuttu ja angloamerikkalainen kulttuuri liiaksikin. Tietotekniikan ja kansainvälisen kapitalismin ykköskielen ollessa englanti on perusteltua käyttää tätä kieltä niin aihetta käsittelevässä lähtötekstissä kuin käännöksessäkin. Joitakin englanninkielisiä ilmauksia Pajunen on kääntänyt suomeksi, esimerkiksi daddy on isukki, suurimman osan hän on kuitenkin kääntänyt kääntämättä, hyvä niin. Bad habits, all of us, third world me, world wide slums, drive by orders, uneffective love, global working beauties ja plastic surgery ovat olennainen osa kokonaisuutta. Tässä kääntämättä jättämisessä ei ole kyse vieraannuttamisesta, koska lähtö- ja kohdekielen suhteissa kolmanteen on vain aste-ero.

Kotouttamisen eli tässä tapauksessa suomalaistamisen suhteen Pajunen on ollut varovainen. Toisaalta kotouttamismahdollisuuksia ei tekstissä ole monia ollutkaan, koska esityksen miljöö on universaali, ainakin useimmille länsimaille yhteinen rahan, mielikuvien ja epätoivon täyttämä virtuaaliavaruus. Pajunen onkin joutunut tekemään tarkkaa työtä ollakseen jättämättä esityksen hahmoja liian lähelle Saksaa ja liian kauaksi Suomesta. Yksinkertaisimmillaan tämän rajankäynnin ratkaisut näkyvät Euroopan keskuspankissa, joka lähtötekstissä on Deutsche Bank. Potsdamer Platz on toisaalta Potsdamer Platz myös suomennoksessa. Etäisyyttä on siis haluttu pitää yllä myös tekstin tasolla. Miksi emme tunnustaisi tekstin saksalaista alkuperää? Siksikö, että tällöin käännöskirjallisuutemme on vain ulkomaisia kulttuureja mainostavien teosten sarja vailla oman kulttuurimme potentian ja rappion tunnustusta. Ulkomailla toimitaan, ja täällä katsotaan miten. Esityksessä olisi ollut kansainvälistä solidaarisuutta ilman etäännytystäkin.

Käännöksen ja lähtötekstin pikkumaisen tarkka lukeminen tuotti vielä kaksi huomiota, jotka näen tarpeellisiksi mainita. Ensimmäinen koskee DNS:ää ja DNA:ta. Saksan kielessä DNS viittaa samaan asiaan kuin suomessa, eli Domain name systemiin, Internetin nimipalvelujärjestelmään. Saksan kielessä DNS tarkoittaa kuitenkin myös DNA:ta, koska deoxyribonucleic acid on saksaksi Desoxyribonukleinsäure, eli DNS. ”Die DNS von LSD” saa suomennoksen ”LSD tunnistetaan DNS:llä”, ja ”…also wollen alle PLÖTZLICH SCHAFE KLONEN ODER IRGENDEINE BEKNACKTE DNS ENTSCHLÜSSELN!” saa muodon ”…eli kaikki haluaa ÄKKIÄ KLOONATA LAMPAITA TAI SELVITTÄÄ JONKUN HANKALAN DNS:N!”. Vaikka Pollesch haluaisikin alkutekstissään leikitellä DNA:n ja tietotekniikan sekoittamisella, olisi selkeyden vuoksi käännösratkaisu DNS=DNA tuntunut paremmalta.

Toinen huomio koskee sanan speed kääntämistä vauhdiksi. Vauhti sopii suomennokseen hyvin, eikä sana speed anna Suomessa yhtä vahvaa vauhdin tunnetta kuin se antaa Saksassa. Ratkaisu on kuitenkin johtanut tilanteeseen, jossa suomentaja on joutunut kääntämään yksin esiintyneen speed-sanan (ei yhdyssana) vauhtitsydeemeiksi, joka sanana mielestäni (taas) halventaa käyttäjäänsä ja kuulijaansa. Ongelma syntyy, kun pelkkä vauhti ei enää viittaakaan huumeeseen ja sanaan on lisättävä jotain. Tällä perusteella speedin johdonmukainen <i<speediksi kääntäminen olisi saattanut olla parempi ratkaisu. Sana Speed-Jobs on kuitenkin käännetty spiididuuneiksi, niin kuin otsikkokin jo vihjaa.

Näytelmien kääntämisestä kansainväliseen esitysyhteistyöhön

Jukka-Pekka Pajunen ja koko Heidi Hoo -esitystä rakentamassa ollut työryhmä ansaitsee suurkiitoksen. René Pollesch on oiva yhteistyökumppani, kun kansainvälistyvässä maailmassa etsitään myös kansojen välistä yhteistyötä. Vielä on muistutettava siitä, että kritiikin kohteena ollut käännös on tehty esitystä, ei kirjajulkaisua varten. Suomentaja tai suomentaminen ei olekaan keskeisimmässä osassa, kun pohditaan Heidi Hoo -projektin mahdollisesti epätäydellisen kulttuurisiirron syitä. (Tai ehkä pitäisi puhua liian täydellisestä kulttuurisiirrosta, jotta artikkelin alussa esitetty kysymys saisi hapuilevan vastauksen.) Keskeisimmässä osassa on suomalainen teatteri-instituutio, joka tarvitsee muutakin kuin lisää hyviä kotimaisia ja käännettyjä tekstejä. Kompromissiorientoitunut kääntäminen ei sovi teatteriin. Toivoisinkin ainakin jokaisen alalla toimivan pohtivan mahdollisia teatterikääntämiseen liittyviä uudistuksia. Kuinka suomennettu näytelmä voisi olla tosi eikä heijastus?

Heidi Hoo:
Tämä vittuyhteiskunta elää messuja, jotka nostaa vastenmielisiä asioita hypeksi. Porvarillisia elämäntapoja, mutta minä en halua elää niitä. Vastenmielisiä asioita. Mä en halua elää niitä.