Utelias mieli. Claes Anderssonin elämä

Riitta Kylänpään elämäkerta Utelias mieli kuvaa rosoisesti mutta herkästi Claes Anderssonin elämää ja uraa, myös kipeimpiä hetkiä, kirjoittaa Jari Olavi Hiltunen kritiikissään.

Toimittaja ja palkittu tietokirjailija Riitta Kylänpää (s. 1957) ylsi Pentti Linkola -elämäkerrallaan (2017) täysosumaan, kun teos kirvoitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Uusi elämäkertateos Utelias mieli kertoo puolestaan Claes Anderssonista (1937–2019).

Kylänpään teos osoittaa havainnollisesti ja monin tavoin, kuinka lahjakas ihminen Andersson oli.

Hän oli nuorena mestaruustason jalkapalloilija. Kirjailijana Andersson kirjoitti parisenkymmentä runoteosta ja seitsemän proosateosta, jotka saivat lukijoita sekä Suomessa että Ruotsissa. Kirjalliseen tuotantoon kuului myös kuunnelmia, näytelmiä ja pari elokuvakäsikirjoitusta. Lisäksi Andersson oli pidetty jazzpianisti, joka järjesti konsertteja ja myös levytti.

Suomenruotsalaisen porvarisperheen vesana Andersson kävi Brobania eli yksityistä Brobergska Samskolania kaksitoistavuotta Korkeavuorenkadulla. Ikivanhojen ja ilkeiden opettajien joukossa loisti huippuhyvä äidinkielen opettaja Holger Wickström. Tämän oppilaista moni ryhtyi aikuisena ammattikirjoittajaksi.

Andersson alkoi lukea aikuisten romaaneja 15-vuotiaana. Hänestä tuli Rikhardinkadun kirjaston vakioasiakas. Kaikkein tärkeimpiä ensimmäisistä kirjoista olivat Topeliuksen satukirjat.

”Hän [Topelius] käytti laajaa sanastoa. Yhdessäkin sadussa hän kuvaa suurta purjelaivaa ja mainitsee nimeltä varmasti laivan jokaisen yksityiskohdan. Opin häneltä, että asiat pitää esittää täsmällisesti. Hän oli myös tiedostava ja kantaaottava.” (s. 41)

Riitta Kylänpään elämäkertaprojekti Claes Anderssonin kanssa alkoi syksyllä 2018. Kaksikymmentä puolitoistatuntista tapaamista. Andersson toivoi Kylänpäältä rehellistä kirjoittamista. ”Tämä elämäkerta on yhtenäinen esitys hänen elämästään, ei vain kokoelma huippuhetkistä.” (s. 11)

Kun Kylänpää kirjoitti Pentti Linkolan elämäkertaa, Linkola antoi hänen käyttöönsä yli sata päiväkirjaa. Anderssonilta sellaisia oli turha pyytää. Oli niitä joskus ollut olemassa, mutta kirjailija oli kuulemma tuhonnut muistiinpanonsa sitä mukaa kun oli käyttänyt niiden sisällöt runoissaan ja proosateoksissaan.

Kirjailijan avopuoliso Katriina Kuusi antoi Kylänpäälle monta muovikassillista Anderssonia käsitteleviä lehtileikkeitä sekä tämän luentoja. Kirjoitusotteesta näkyy, että Kylänpää on tutkinut kassinsa mitä perusteellisimmin.

Katriina, kirjoittaminen ja musiikki kulkivat läpi Anderssonin värikkään elämän, vaikka moni muu asia muuttui.

Olla tunteellinen ihminen oli vaikeaa niinkin hyvälle tunteiden ymmärtäjälle kuin Claes Andersson oli.

Turbulenssia yksityiselämässä

Andersson oli 1960-luvulla psykiatrina sekä Tammisaaressa että Helsingissä. Noihin aikoihin pääkaupungissa oli tuhansia asunnottomia, jotka olivat kovina pakkastalvina hätää kärsimässä. Andersson oli perustamassa ns. Marraskuun liikettä, joka yritti huolehtia kaupungin puolesta Helsingin asunnottomista. Jo tästä huomasi Anderssonin yhteiskunta-aktiivisuuden. Andersson joutui työssään sulattelemaan kaduilta löytyneitä jäätyneitä ihmispoloja. Hän näki paljon sodankäyneitä alkoholisteja, joilla ei ollut mitään muuta elämän sisältöä.

Raskas mielisairaalatyö ja monet vapaaehtoisvelvoitteet vaativat veronsa. Andersson poltti, juopotteli – usein tolkuttomasti – ja kävi vieraissa. Selvinä hetkinä ja krapulassa mies kirjoitteli runoja. Hän vieraantui ensimmäisestä vaimostaan Christinasta sekä kolmesta lapsestaan. Vääjäämättä tuli ero ja uusia suhteita.

Anderssonin suhde seksuaalisuuteen toistuu Uteliaassa mielessä. Hän huomasi itsellään nuorena biseksuaalin piirteitä, vaikka ei miesten kanssa mihinkään ryhtynytkään.

Andersson ja ”Kerimäen ruiskukka”, Katriina Kuusi, tapasivat 1969. He työskentelivät yhdessä Veikkolan sairaalassa, jonka hyvässä ilmapiirissä potilaat paranivat varsin vähin ponnistuksin. Kylänpää tuo reportaasinomaisesti esille monia Anderssonin ja Kuusen pitkän perhe-elämän kipupisteitä, kuten Kim-pojan vakavan loukkaantumisen 8-vuotiaana.

Anderssonilla oli viisi omaa lasta kolmen naisen kanssa. Lisäksi hän adoptoi Katriinan kanssa kaksi lasta ulkomailta. Ensimmäinen ei koskaan saapunut Suomeen. Adoptiolapsia kuljettanut lentokone syöksyi mereen keväällä 1975.

Anderssonin ja Katriina Kuusen avoliitto ajautui kriisiin 1980-luvun alussa. Pahimman ”turbulenssin” aikoihin he asuivat jonkin aikaa erillään. Sitten mies palasi Katriinan luokse, tuosta noin vain. Hän ei halunnut elää erossa elämänkumppanistaan.

Andersson ja Kuusi vuokrasivat 1970-luvun alussa Siuntiosta kookkaan kesähuvilan. Sinne tuli välittömästi mukaan myös muita pariskuntia, ja voitiin puhua kesäkommuunista. Andersson ja Kuusi lapsineen viettivät siellä kesiään yli kaksikymmentä vuotta.

Ammattiauttaja hyötyi terapiasta

Mielisairaanhoitajana Andersson oli uusia tuulia haisteleva ja rohkea uudistaja. Kaikki eivät siitä pitäneet, ja roimaa palautetta sateli. Olla tunteellinen ihminen oli vaikeaa niinkin hyvälle tunteiden ymmärtäjälle kuin Claes Andersson oli.Hän ahdistui monesti maailmanmenosta angstiin saakka. Yöunet menivät, hermot olivat kireällä, ja läheiset kärsivät.

Andersson kävi työnohjauksessa Martti Siiralalla koko sen ajan, kun vastaanotti yksityispotilaita. Hän oppi, että sairaudellakin oli aina mieli, jonka saattoi löytää. Joskus sen löytäminen vain vei vuosia.

Andersson kävi itse terapiassa kuusi vuotta. Hän ajatteli terapian alussa, ettei hänestä löytyisi mitään erikoista. Mutta istuntojen edetessä vastaan tulikin monenlaista. Anderssonin käsitys itsestään laajeni. Hän huomasi olevansa hyvin monisäikeinen ihminen.

Pirkko Siltalan psykoterapiassa Andersson eli uudelleen muun muassa syntymänsä hetken. Hän aisti paniikkihäiriönsä juuria. Hän kohtasi vanhempansa, jotka molemmat jäivät vieraiksi omasta syystään. Isä oli väkivaltainen, äiti alisti alistumalla.

Terapiasta oli hyötyä ammattiauttajalle. Paniikkikohtaukset vähenivät. Terapiasta jäi Anderssonille voittopuolisesti myönteinen maku, vaikka välillä oli hyvin rankkoja jaksoja. Andersson alkoi vähitellen pärjätä kaikenlaisten tunteidensa kanssa.

”Omien tunteiden hyväksyminen on vähitellen tapahtuva prosessi. En estä tunteita tulemasta. Itken vuolaasti, kun näen puhallinorkesterin marssivan, mutta ehkä olen ollut vähän aggressioestynyt. En ole kova rikkomaan astioita enkä lyömään ihmisiä. Isä oli niin aggressiivinen, että ainakaan sellaiseksi en halunnut tulla. Iloa olen tuntenut hyvin voimakkaasti soittamisessa, rakkaudessa ja seksuaalisuudessa.” (s. 138)

Terapiasta huolimatta Andersson kärsi läpi elämänsä monenlaisista pelkotiloista. Hän meni paniikkiin vielä vanhoilla päivillään.

Pitkään julkisuudessa olleella henkilöllä on piilossa aina paljon sellaista, mitä ihmiset eivät näe eivätkä tiedä.

Monipuolinen kirjailijakuva tarkastelussa

Kylänpää maalaa kohteestaan varsin raadollisen hahmon. Anderssonin monet synnit on esitelty tunnollisesti. Synninpäästöt kuitataan nopeammin.

Uteliasta mieltä sävyttää kauttaaltaan feature-henkinen reportaasijournalismi. On kuin toimittaja Kylänpää olisi kirjoittanut 500 000 merkin lehtijutun. Tavoiteltu kokonaiskuva on sirpaleinen kuin Sauli Niinistön muotokuva (2018) Ateneumissa.

Vaikka elämäkerta keskittyy Anderssonin elämään, Kylänpää on käynyt läpi myös kaikki kirjailijan keskeiset teokset. Hän pohdiskelee melkoisesti myös työtovereiden vaikutusta Anderssonin kirjailijantyöhön. Tässä pääsee ääneen esimerkiksi Tua Forsström, joka kirjoitti nuorena melkoisesti Anderssonin kanssa.

Suomenruotsalaiset kulttuuripiirit avautuvat renessanssi-ihmisen vanavedessä. Andersson paljastuu todelliseksi kulttuurin moniottelijaksi, jolla riitti virtaa tehdä runoja, proosaa ja näytelmiä. Kokeilipa hän joskus jopa omien televisio-ohjelmien vetämistä, vaikka TV-kasvoja oli tuolloin vähän.

Lillan eli Lilla Teatern oli Anderssonin kasvualusta näytelmäkirjailijaksi. Hän teki varsinkin revyitä. Uutta niissä oli se, että ne ottivat aina kantaa johonkin ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen kysymykseen, kuten kirjailijan runotkin. Nuorta Anderssonia saattoi kutsua tendenssikirjailijaksi.

Kylänpää kiinnittää ansiokkaan kokonaisvaltaisesti huomiota Anderssonin kirjailijankuvaan, johon kuuluu myös ruotsalainen kenttä. Hänen runokokoelmansa myivät hyvin myös Sveanmaalla. Lisäksi Andersson voitti tärkeitä ruotsalaisia kirjallisuuspalkintoja.

Esikoisrunokokoelma Ventil ilmestyi 1962. Andersson oli tuolloin 25-vuotias. Suomennettuja runonpätkiä tulee elämäkerrassa vastaan tämän tästä. Runositaateista suurin osa on Anderssonin luottosuomentajan Pentti Saaritsan kääntämiä. Loput on suomentanut Jyrki Kiiskinen.

Omien tunteiden havainnollinen kuvaus Bakom bilderna esikoisromaanissa Kuvien takana (1972, Bakom bilderna, suom. Pentti Saaritsa, 1973) toi Claes Anderssonille valtionpalkinnon. Kaikkiaan hän kirjoitti seitsemän proosateosta. 2000-luvulla Andersson kirjoitti myös neljä tietokirjaa.

Anderssonin kirjalliset kotijumalat löytyivät Ruotsista. Heitä olivat Gunnar Ekelöf, Erik Lindegren, Göran Palm ja varsinkin Werner Aspenström. Viimeksi mainittu akateemikko kirjoitti selkeitä lauseita, jotka olivat täynnä runollisia jännitteitä.

Andersson oli freudilainen myös runoilijana. Freud katsoi, että päiväunet olivat oivaa runouden raaka-ainetta. Tämän Andersson allekirjoitti täysin. Hänen runonsa paranivat selvästi, mitä vanhemmaksi runoilija kävi. Niihin tuli lisää syvyyttä, ironisuutta ja syttyviä sävyjä.

Politiikasta poisjääminen jätti tyhjiön

Andersson kiinnostui politiikasta jo opiskeluaikoina. Vasemmistolaisuus avautui hänelle kirjojen kautta. Nuorta miestä kiehtoivat tasa-arvokysymykset enemmän kuin päivänpolitiikka.

Rudolf-isälle Anderssonin vasemmistolaisuus ei kelvannut, ja asiasta tuli jäytävä ristiriita vuosiksi isän ja pojan välille. Välit normalisoituivat vasta vähän ennen isän kuolemaa.

Andersson aloitti eduskuntatyön 50-vuotiaana. Hänestä ei ollut innokkaaksi ulkomailla reissaajaksi lentopelkonsa vuoksi. Tulisieluinen köyhien puolustaminen näkyi muun muassa toimissa toimeentulotuen parantamiseksi.

Vuodet eduskunnassa vaikuttivat myös runouteen:

Sitä istuu bussissa ja odottaa perillepääsyä
Onnellisesti perillä sitä kiipeää sata porrasta instituuttiin
Ottaa selvää missä auditoriossa seminaari pidetään
Sitä ollaan hyvissä ajoin liikkeellä… 

… Sitä saa puheenvuoron ja alkaa puhua työn merkityksestä
    jälkiteollisessa yhteiskunnassa
Kaikki on kirjoitettu etukäteen jottei hukkaa
    punaista lankaa eikä tyri
Sitä saa kylmäkiskoiset aplodit ja pari irrallista kysymystä
    ennen kuin istuu taas bussiin
Sitä nukahtaa… 

(Kokoelmasta Ajan meno, 2008. Suom. Jyrki Kiiskinen)

Yllätyin huomatessani, miten pahasti Anderssonin terveys kärsi hänen kansanedustajavuosistaan. Sydän reistaili, paino nousi, diabetes iski. Hänelle tehtiin kaksi sydämen ohitusleikkausta.

Kun Andersson jättäytyi pois politiikasta, elämään tuli iso tyhjiö. Lääkärin työ ei enää kiinnostanut. Andersson palasi kirjoittamisen pariin. Ja jazzin.

Jätkäsaaren-kodin tärkein esine kirjailijalle oli Yamaha-flyygeli. Andersson alkoi soittaa pianoa kymmenenvuotiaana. Soittotunnit lopahtivat muutamassa vuodessa. Sitten Andersson innostui jazzista. Se ei ollut italialaisen pianonsoitonopettajan mieleen, koska siinä oli väärä soittotekniikka.

2000-luvulla Anderssonin elämään tuli iso mörkö: peliriippuvuus. Hän pelasi enemmän kuin voitti. Kasinopöytään jäivät muun muassa iso määrä isän perintöä ja kaikki Katriinalta lainatut rahat. Andersson itse vähätteli peliongelmiaan. Hän koki pelaamisen pelastaneen hänet sydänleikkauksen jälkeiseltä masennukselta.

Kylänpään kunnianhimoinen teos osoittaa oikeastaan saman kuin Jari Tervon Loiri-elämäkerta (2019): pitkään julkisuudessa olleella henkilöllä on piilossa aina paljon sellaista, mitä ihmiset eivät näe eivätkä tiedä.

Katriina, kirjoittaminen ja musiikki kulkivat läpi Anderssonin värikkään elämän, vaikka moni muu asia muuttui.

Matka päättyy Korkeavuorenkadulle

Vuosien edetessä Anderssonin sairaudet pahenivat. Ei voinut tehdä ja liikkua niin kuin ennen. Hän masentui niin, ettei viihtynyt muiden seurassa.

Yksinäinen mörökölli tuli minuakin vastaan syksyn 2018 Helsingin Kirjamessuilla. Halusin vaihtaa muutaman sanan hiljattain ilmestyneestä Maanalainen näkötorni –teoksesta. Hän ei häätänyt pois ollenkaan. Sujuvia vuorosanoja, naureskelua. Kahdenkymmenentuhannenihmisen joukkokokoontumisessa ruokkoamaton ja nuhruinen runoilija oli yksinäinen nomadi keskellä aavikkoa. Takki olikadonnut jonnekin messuosastolle, eikä seuraava määränpää ollut niin tärkeä.

Monenlaista kokenut ja kaikenlaisia kulkijoita nähnyt Claes Andersson eli niin vanhaksi, että ehti nähdä monen ystävänsä ja sukulaisensa poismenon. Katriina Kuusi näki miehensä hiipuvan pikkuhiljaa hyvin huonoon kuntoon.

Kylänpään koskettava elämäkerta päättyy Anderssonin kuolinvuoteelle 24. heinäkuuta 2019. Hän menehtyi sydämen vajaatoimintaan. Hautajaiset Johanneksen kirkossa olivat kuin valkoisen ruusun ritarikunnan kunniajäsenelle. 1930-luvulla syntyneen renessanssi-ihmisen arkun ympärillä oli neljäsataa valkoista ruusua.

Runoilija ei kuulunut kirkkoon eikä uskonut kuolemanjälkeiseen elämään. Johanneksen kirkko oli silti oiva valinta hautajaispaikaksi. Vieraita mahtui yli tuhat, paikalla oli flyygeli ja sinne sai tuoda vainajan toisin kuin konserttisaliin. Lisäksi Johanneksen kirkko oli Anderssonille lapsuudesta mitä tutuin. Asuihan hän lapsuutensa vastapäätä kirkkoa Korkeavuorenkadulla.

Andersson oli kyllä nuorena innostunut myös uskonasioista. Kylänpään mukaan innostus kuitenkin lopahti, kun Andersson huomasi, miten kirkko käytti varojaan. Vain pieni määrä varoja meni ihmisten auttamiseen, muut rahat käytettiin investointeihin ja rahastoitiin.

Anderssonin viimeinen kaunokirja, romaani Seuraavaksi Jätkäsaari!, ilmestyi kirjailijan kuoleman jälkeen syksyllä 2019. Se oli autofiktiivisen Oton elämä -romaanitrilogian päätös.