Väärät veljet

Risto Erosen esikoisromaanin Väärät veljet teemat ovat painavia: aatteiden alennusmyynti, arvojen mureneminen ja moraalin hukkuminen. Itäsuomalaisen suvun vaiheista avautuu näköala kokonaisen kansan identiteetin murrokseen. Vakavista aiheista Eronen on rustannut omaleimaisella huumorilla höystetyn sukutarinan, jossa armottomasti piiskataan arvonsa myyneitä sukupolvia. Väärät veljet on myös päähenkilön kehityskertomus, jonka lopussa ei valitettavasti kiitos seiso. Moraalittomassa maailmassa herkästä, kiusatusta työläispennusta kasvaa tärkeä mutta sisältä tyhjä mediahenkilö.

Sukutarinaa kerrotaan pääosin Taisto Elon näkökulmasta. Tärkein rooli on Taiston isän punaista aatetta kantaneella suvulla. Elon sukutarinan juuret yltävät punakapinaan, aikaan, jolloin yhteisö tarjosi jäsenilleen jo syntymässä selkeän paikan ja identiteetin, ja arvot siirrettiin perintönä isältä pojalle.

Näin teki myös Taiston isoisän isä, Punajeesus, joka kuoli aatteen puolesta, valkoisesta luodista ja jätti pojalleen Toivolle perinnöksi punaisen aatteensa. Kun Toivon aika oli täysi, hänkin testamenttasi pojalleen Voitolle aatteensa, joskin viinan kirkastamana. Mitä jäikään perinnöksi Taistolle?

Maailma muuttuu Taistoseni

Taiston vanhempien perheessä historiallinen ristiriita kärjistyy, valkoisesta ja punaisesta menneisyydestä survotaan marjapuuronpunainen konsensus. Maa on teollistunut ja kaupungistunut, maailma muuttunut ja vanha maailmankuva tullut kyseenalaiseksi. Yksilön vapauden merkitys on kasvanut.

Taiston vanhemmat muokkaavat identiteettiään uusien arvojen pohjalta. Yksilön identiteetti on edelleen yhteisöllinen, minä suhteessa muihin, ainakin naapureihin. Identiteettiä rakennetaan rahan ja tavaran avulla, tärkeintä on se, mikä päälle näkyy.

Työläiskahleista perhe irtautuu 1970-luvulla, ja entisten arvojen pakkohuutokaupassa maksuvälineenä on käypä tavara. Taisto seuraa arvojen alennusmyyntiä ja yrittää haroa jäljelle jääneistä eväistä oman elämänsä mallia. Taisto on aikansa lapsi, identiteettikriisin ruumiillistuma. Todellisuus ei vastaa Taiston huutoihin, joten hän päättää valita keinotodellisuuden ja pyrkii näyttelijäksi.

Vaikka Taiston suonissa virtaa vielä Punajeesuksen ehdoton veri, on nuoren miehen ammatinvalinta loppujen lopuksi selvä. Taisto kasvaa aikaan, jolloin rahan jälkeen arvoista tärkein on julkisuus. ”Kun ei päässyt julkisuuden esineen oppiin, niin julkisuuden esineiden muotoilijaksi kuitenkin, toimittajan oppiin.”

Taiston identiteetin rakennustyömaalla tarjoillaan jo postmoderneja eväitä. Taiston identiteetti on pelikenttä, jonka rakennusaineiksi kelpaavat vaikkapa iltapäivälehden lööpit. ”Selaan lehteä ja etsin vihjeitä, joista voisin päätellä mitä minun tänään tässä ja nyt kannattaisi olla.” Taisto on itse oma aatteensa.

Lämpimästä hymystä groteskiin irvistykseen

Eronen leikkii omaleimaisella kielellä, luo omia uudissanoja ja kyseenalaistaa vanhoja merkityksiä. ”Hyväksikäyttökin oli hyväksi käyttöä,…” Lauseiden rakentajanakin Eronen suosii uudisrakentamista, mieluusti pyöreitä lauseita. ”Ryyppäämisestä tapettiin hohto ja sitten juojat. Loput nähtiin omassa elementissään, omassa elementissään.”

Vaikka Eronen uhraa tarinansa päähenkilön nykyajan arvottomuuden alttarille, on synkkiin sävyihin verhottu ehdottomuus yksi teoksen arvoista. Taistokin yrittää olla ehdoton, kunnes maailma osoittaa sen reitin mahdottomaksi. Ehdottomuuden ihanne korostuu myös kurjuuden kuvauksissa. Kuin vakuudeksi elon kurjuuden aitoudesta, on ihmisulosteita levitelty tasaisesti ja yllättävän roimasti romaanin sivuille.

Synkkien sävyjen kevennyksenä on ironinen hymy, joka paikoin taittuu groteskiksi nauruksi. Eronen on rakentanut teoksensa huumorin tarkkaan valituilla yksityiskohdilla, jotka osuvat ja uppoavat varsinkin aikalaiseen. Vaikka itse perustarina välillä hukkuukin materiaalin runsauteen, teoksen rikkaus on sen yksityiskohdissa.

Romaanin alkupuoli on lämpimän huumorin kyllästämää, niukkasanaista kerrontaa, jossa rivien välitkin vievät tarinaa eteenpäin. Taiston alkutaival paikallistuu kirjailijan synnyinkaupunkiin Joensuuhun. Suvun miehet puhuvat taiten väännettyä pohjoiskarjalan murretta.

Loppupuolella tyyli muuttuu tyystin kun kerronta siirtyy Taiston aikuisuuteen, uniin ja epätodelliseen valvetilaan. Kirjailijan sanoja lainaten: ”Sen opin tuolloin, että jos sisältöä tuottaa jostain alkavan keuhkotaudin ja itsemurhaa hautovan sielunsyöverin välimaastosta, saa pohdiskella melkein mitä vaan ja täydestä menee.” Ihan täydestä ei kuitenkaan mene.

Oman arvoituksensa on kirjailija rakentanut teoksen nimeen. Casimir-veli katoaa onkimatkalla, muuttuu haueksi, jonka Taisto myöhemmin onkii ja jonka pää päätyy perheen pakastimeen. Oliko Casimir moraali, joka hukkui arvojen murentuessa? Tarinan lopussa Casimir palaa kommentoimaan Taiston taivalta.

Romaanin loppu on absurdi ja tuntuu irralliselta. En pääse ajatuksesta, että aloittaessani luin kokonaan eri teosta kuin viimeisille sivuille päätyessäni. Ehkäpä kyse on omasta riittämättömyydestäni, en ymmärtänyt lukemaani. Halusiko kirjailija kenties näin kertoa maailman täydellisesti muuttuneen, jäljelle jääneen vain tyhjyyttä, jota ei saatakaan ymmärtää?