Piispa

Risto Oikarisen yhdenpäivänromaani Piispa käsittelee kirkossa asuvaa fundamentalismia hauskan ja viisaan hahmon kautta, kirjoittaa Johannes Melander kritiikissä.

Mikä on kirkon merkitys nykyajan sekularisoituvassa yhteiskunnassa? Miten pitää yllä kristillisiä traditioita, mutta samalla uudistua yhteiskunnan uudistuessa ja kyetä vastaamaan ihmisten tarpeisiin? Löytyykö kirkolle ja uskolle enää sijaa nykyajan majataloista?  

Risto Oikarisen Piispa-romaanissa minäkertoja, Helsingin hiippakunnan naispiispa, pohtii luterilaisen kirkon sekä oman elämänsä merkitystä. Piispan muistelut elämästään ja urastaan sekä pohdinnat kirkosta ja elämästä sijoittuvat yhden päivän ja yön ajanjaksolle. Varsinaisia tapahtumia merkittävämpään rooliin nousevat piispan oma jaakobinpaini kirkon suunnasta ja omasta vaikutuksestaan siihen sekä henkilökohtaisen elämän kipupisteet. Painotus on onnistunut, sillä piispan mietteiden ja muistelmien seuraaminen on teoksen parasta antia.

Minäkertojalla on puhujan, syvällisen filosofin ja tragikoomikon lahjat hallinnassaan.

Piispan moniulotteiset pohdinnat

On vaikea tietää, pitäisikö itkeä vai nauraa sille, mitä piispa on joutunut kokemaan sukupuolensa ja liberaaleiksi leimattujen mielipiteidensä vuoksi. Teoksen nykyajan vähäiset tapahtumat, joiden kuljetus painottuu teoksen loppupuolelle, eivät kohoa lähellekään piispan ajatusten kiehtovuutta. Romaani olisi voinut koostua kokonaan piispan oivaltavista pohdinnoista.

Oikarinen on tavoittanut tarkasti piispan omaleimaisen äänen, jota kuuntelee mielellään, koska minäkertojalla on puhujan, syvällisen filosofin ja tragikoomikon lahjat hallinnassaan. Mielenkiintoisia ovat piispan äänensävyjen vaihtelut paatoksellisemmasta saarnasta ihmisen ja koko maailmankaikkeuden merkityksen filosofiseen maalailuun. Tai tekopyhyyttä ja fundamentalismia vastaan kohdistetuista ristiretkistä paimenmaiseen asenteeseen omia seurakuntalaisia ja työntekijöitä kohtaan.

Piispan ajatuksissa paistavat elämänmakuinen huumori ja viisaus. Romaani on ilmaisultaan niin vivahteikasta, moniulotteista ja kaunista, että on helppo soveltaa Oikarisen esikoisrunokokoelmaa Kiiltomadossa arvostelleen kriitikon Helena Rintalan sanoja uusimmankin teoksen kieleen: ”Tällä soittajalla on kielellä puhumisen ja kirjoittamisen armolahja”. Romaani tuo taivaan maan päälle niin, että kuka tahansa voi nauttia Oikarisen ja piispan loihtimista taivaan tähtien toivon, huolettomuuden ja hetkessä elämisen näkymistä, uskoo tai on uskomatta mihinkään.

Tähtiharrastus oli hyödyllistä kaikille, ja erityisesti olin suositellut sitä pastoreilleni, sillä avaruuden käsittämättömät mittakaavat asettivat omat ja muiden murheet perspektiiviin. Tähdet opettivat suhteellisuutta […]

Eräänä tähtikirkkaana talvi-iltana, kun olin päivän taisteluiden uuvuttamana nousemassa piispantalon katolle, päässäni alkoi soida psalmin jae: Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Savupiipun juurelle päästyäni kaivoin nopeasti havaintokirjan repusta ja raapustin muistiin oman versioni psalmista: Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä yläpuolellani loistaisivat taivaan tähdet. (s. 167–170.)

Piispa vastustaa ja pakenee kaljurottia

Merkillistä piispan hahmossa on, että hän on ateisti, mutta ei koe sitä ongelmaksi henkilökohtaisesti eikä työelämässään. Odotin lähtökohtaisesti kuvausta uskon ja työelämän eettisistä kriiseistä, koska kirkko ei ole ateistille helpoin kuviteltavissa oleva työpaikka. On virkistävää, että Oikarinen käsittelee aihetta yllättävästä näkökulmasta.

Sekularisaatio ei piispan näkövinkkelistä ole niin suuri ongelma kuin se, että kirkko on jämähtänyt paikoilleen, eikä kykene reagoimaan nykyajan yhteiskunnallisiin muutoksiin. Piispan suurimmat kriisit liittyvät kirkon vanhoillisempaan siipeen, kuten vallanpitäjiin, työntekijöihin ja seurakuntalaisiin sekä kirkon patriarkaalisiin ja vanhoillisiin rakenteisiin. Piispa kokee kirkon suurimmaksi ongelmaksi esimerkiksi naispappeutta ja homoliittoja vastustavat fundamentalistit, joita hän kutsuu ”kaljurotiksi”.

[J]a nyt tajusin, miten paljon koko kaljurottien laji muistutti olemukseltaan Suomen luterilaisen kirkon vanhan virkakäsityksen tunnustajia, kirkon eläviä fossiileita, joille kauhistuttavinta mitä tässä maailmanajassa saattoi kuvitella tapahtuvaksi, oli homojen vihkiminen avioliittoon. Ruotsin luterilainen kirkolliskokous hyväksyi homoparien vihkimisen avioliittoon vuonna 2009, ja pelkäsin pahoin, että me laahustaisimme niin kuin naisten pappeudessa kolmekymmentä vuotta Ruotsin perässä.

Sorruin yhä joskus ajattelemaan, että kaljurotilla ei ollut kirkossa tulevaisuutta, että aika tekisi heidän kanssaan ennen pitkää tehtävänsä, mutta se oli pelkkää luulottelua, sillä vanhan virkakäsityksen tunnustajat olivat sitkeitä ja elinvoimaisia niin kuin itäafrikkalaiset serkkunsa, jotka olivat eläneet tällä planeetalla jo kymmeniä miljoonia vuosia ja lähtisivät todennäköisesti vihoviimeisten joukossa. (s. 87–88.)

Kaljurotat saavat teoksessa niskaansa tulta ja tulikiveä. Piispa on yrittänyt hyökätä ja ristiretkeillä heitä vastaan, kuunnella ja joustaa kameleonttina, vetäytyä syrjään taisteluista viini- ja juustokellariin – kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä, mutta mikään ei auta. Periksi antaminenkaan ei miellytä. Miten fundamentalistien kanssa voi tulla toimeen?

Lisä kotimaiseen fundamentalismin käsittelyyn

Kotimaisessa kirjallisuudessa fundamentalistista uskonnollisuutta on etenkin viime vuosina käsitelty kriittisessä valossa. Näkökulma tuntuu olevan yleisimmin se, että romaanin aikana kasvetaan irti fundamentalismista ja usein luovutaan kokonaan uskosta. Tällaisia vapautumiskertomuksia kristillisestä fundamentalismista ovat muun muassa Terhi Törmälehdon Vaikka vuoret järkkyisivät (2017) sekä Jukka Behmin Eikä yksikään joka häneen uskoo (2018).

Näissä romaaneissa samoin kuin Piispassa näkyy, miten fundamentalistinen usko perustuu tunnepitoiseen yhteisölliseen indoktrinaatioon. Fundamentalistiset käsitykset siirtyvät valta-asemassa olevilta aikuisilta lapsille ja nuorille, jotka nielevät maailmankuvan pureksimatta. Osa siirtää sen myöhemmin omille lapsilleen, kun taas osa traumatisoituu ja vaeltaa läpi erämaan. Jotkut onnekkaat pääsevät irtautumaan ja vapautumaan.

Oikarinen on nostanut ansiokkaasti esiin teologista pohdintaa aiemmin runokokoelmissaan, ja tuotannosta mieleeni kohosi fundamentalismiin sopiva runo: ”Tuomiosunnuntain jumalanpalvelusta seuraa luonto-ohjelma. Siinä varoitetaan, että yökkösen toukasta voi kehittyä kannibaali, mikäli se kasvatetaan liian ahtaissa olosuhteissa.” (Katumusharjoituksia, 2008, s. 18.)

Oikarinen paljastaa Piispassa fundamentalistisen patriarkaatin julmat ja rumat kasvot. Tuntuu suorastaan absurdilta, että edelleen nykypäivänä kirkossa ja niin ollen myös yhteiskunnassa vaikuttaa ihmisiä, jotka eivät hyväksy naispappeutta tai ylipäätään naisjohtajuutta. Kuten Oikarinen käsittelee piispan suulla, tämä pahimmillaan misogyniaksi tulkittava naisten syrjiminen ja vaientaminen ei ole vain kristinuskon ja kirkon historiaa, vaan valitettavasti myös nykypäivää.

Kristinuskon ja varsinkin fundamentalististen ryhmittymien suhde naiseuteen ja seksuaalisuuteen on ollut jo pitkään ongelmallista – ja ongelmat on hyvä tuoda päivänvaloon. Piispassa esiin nousee koko luterilaista kirkkoa, sen historiaa ja nykypäivää riivaava patriarkaalisuus, kun taas esimerkiksi Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (2013) valaisee naiseuteen, äitiyteen ja seksuaalisuuteen liittyvien vaatimusten hankaluuksia lestadiolaisuudessa.

Piispa on yrittänyt hyökätä ja ristiretkeillä heitä vastaan, vetäytyä syrjään taisteluista viini- ja juustokellariin, mutta mikään ei auta.

Ajankohtaisesta aiheesta tähtitaivaaseen

Piispassa käsiteltävä konservatiivien ja liberaalien välinen vastakkainasettelu on erittäin ajankohtainen aihe. Polarisaatio kasvaa eri tavoin ajattelevien kesken meillä ja maailmalla. Niin kirkossa kuin yhteiskunnassa konservatiivit ja liberaalit ajautuvat yhä kauemmas toisistaan omiin poteroihinsa. Sovinnon siltojen rakentaminen näyttää yhtä mahdottomalta kuin Lähi-idän konfliktien ratkominen. Olisi tärkeää löytää dialogia, keskinäistä ymmärrystä, kunnioitusta ja kompromissejakin, mutta paikallaankaan ei voi loputtomiin pysyä, vaan johonkin suuntaan olisi liikuttava. Haluaako kirkko olla nyky-yhteiskunnassa kaljurotta, tähtitaivas vai jotain muuta?

Piispa-romaanissa hienon ohjeen tarjoaa diakonissa, jota piispa on auttanut selviämään uupumuskierteestä tähtiharrastuksen avulla: ”Kaikki saattaa loppua hetkenä minä hyvänsä. Se opettaa hetkessä elämisen taitoa ja armeliaisuutta itseä kohtaan.” (s. 168.) Kenties armeliaisuus itseä ja toisia kohtaan sekä ongelmien asettaminen kosmiseen mittakaavaan voisi tarjota lääkettä erimielisyyksiin ja vastakkainasetteluihin?