Missä leikki loppuu

Saila Susiluodon uusimmassa runokokoelmassa Missä leikki loppuu setvitään usean toisiinsa kytkeytyneen puhujan kohtaloita taianomaisella tasolla. Monella tavalla vastakohtaisessa maailmassa törmäävät sekä betonilähiön synkkyys että keveät, unenomaiset myytit.

Runokokoelman ensimmäisessä osassa puhuvat vuoroin Erika ja Lola. Runoista muodostuva tarina rakentuu tuokiokuvittain, hitaasti ja salaperäisesti. Erikan vapaamittaisten runojen taustalta hahmottuu taru eroavasta äidistä, Lolan proosarunot kelluvat transseksuaalisen miehen ajatuksissa.

Kokoelman toisessa osassa lentävät ”mustat linnut”. Kohtaus tytöstä, veljestä ja kuninkaasta kumpuaa vanhasta myytistä sekä Grimmin sadusta ”Pikku sisar ja pikku veli”. Haikeatunnelmaisissa runoissa ovat läsnä paitsi kuolema myös oman edun ajaminen ja pohjaton itsekkyys. Saduista poiketen Susiluodon runojen tyttö valitsee veljen sijaan kuninkaan, synnyttää tälle lapsen ja elää onnellisena, kunnes ”paha ottaa hänen paikkansa, hänen palkkansa”.

Kolmas osa palaa takaisin Lolaan, runot saavat tämän muistikirjan muodon. Huuruisessa bordellimiljöössä Lola saa naisen vartalon, mutta ”jano ei lopu juomalla” ja ”irtojalka painaa enemmän kuin kokonaisuuteen kuuluva”. Lopulta limasta ja verestä nousee uusi elämä, ”luonnollisesti kaikkein kaunein”. Epilogin tykityksessä asiat liukuvat tärkeysjärjestykseen – maailman järkkymisestä huolimatta tunnelin päähän syttyy toivon ja puhtauden valo.

Kahden naisen ja nuoren tytön tarinat kietoutuvat yhteen lähiömiljöön ja maailmalta kulkeutuvan viruksen kautta. Aiemminkin tyttöydestä, sukupuolirooleista ja -odotuksista ammentanut Susiluoto palaa sukupuolitematiikkaan. Etenkin lopun synnytyskohtauksessa feminismi ja naiseus erottuvat teemoina selkeästi.

Entistä rikkaampi kieli

Susiluodon kieli on paitsi maagista ja omintakeista myös brutaalia ja henkilökohtaista. Runoissa kohtaavat rumuus ja kauneus, kipu ja onni, ilo ja suru – lähiömetsät ja mytologia, epilogin synnytyskohtaus eri tasoineen, ”helposti puettava paita” ja ”sydän musta kuin eebenpuu”.

Kokoelman läpitunkevaksi voimaksi puskee runojen visuaalisuus – niin ”halua valuva nainen” kuin ”kisaileva saippuakin” nostavat aitoja kuvia pintaan. Kuvallisuuden lisäksi eri aistikanavat avautuvat metaforien kautta – kuvaavat sanaparit ”ulvovasta yöstä” ”maitokahviseen ihoon” tuntuvat, kuuluvat, haisevat ja maistuvat.

Susiluodon runoudessa tyypillisiä ilmaisukeinoja ovat niin kliseet kuin elottoman inhimillistäminen. Uusimmassa teoksessa kliseisiä ilmauksia on runsaasti. Myös personifikaatio on voimistunut aiempiin teoksiin verrattuna. Missä leikki loppuu -kokoelmassa ”koira taluttaa ihmistä” ja ”säännöt tehdään rikottaviksi”, ”pusero on mustelmilla / mekko valuu verta” ja ”patsaan käsi pitelee puluja”.

Muutoksia on huomattavissa myös kielen leikillisyydessä ja rytmissä. Kielellä leikittely jatkuu entistä varmemmin ja tukevammin. Runoissa ”juostaan kallo kaulassa”, ”toistetaan perässään” ja ”viedään ihmisestä mukanaan”. Rytmit taas ovat aiempaa rikkaampia – tajunnanvirtamaiset nousut ja töksähtelevät lyhyemmät virkkeet hengästyttävät ja pyörryttävät vuorotahtiin.

Aiemmista teoksistaan poiketen Susiluoto avaa runojaan nyt myös kuvan keinoin. Graafinen ilmaisu ja visuaalinen runotekniikka näkyvät kirjassa muutamana kuvarunona. Myös muutama runosäe on muotoiltu suorista riveistä soikioiksi.

Proosan ja runon rajapinnat sekä surrealismin perinne ovat yhä jäljellä kielessä. Tarinalliset elementit, runojen jatkuvuus ja ketjumaisuus, dialogi, moniäänisyys sekä proosamainen kerrontamuoto ja tekniikka yhdistävät Susiluodon kokoelman proosarunouden piiriin. Lyriikan tematiikka, inspiraatio ja tunnelma taas kumpuavat surrealismin tapaan kuin unista ja alitajunnasta.

Alun näkökulmatekniikan käyttö yhdistää runot suorasanaiseen kaunokirjallisuuteen. Tekniikkaa ovat käyttäneet erityisesti prosaistit, mutta se on saavuttanut suosiota myös proosarunoilijoiden keskuudessa – esimerkiksi Juuli Niemi on kirjoittanut runoteoksen näkökulmatekniikkaa käyttäen.

Myös runojen puhujien roolihahmomaisuus sekä kokoelman juonellisuus ja tarinallisuus luovat runoihin proosan tunnun. Puhujien roolihahmomaisuus lähentää niitä proosassa käytettyihin hahmoihin. Proosahahmojen lailla runojen jokaisella puhujalla on oma tarinansa ja kohtalonsa kerrottavana. Juonellisuus ja tarinallisuus ovat leimallisia etenkin ”mustat linnut” – osiolle.

Entistä omaäänisempi ilmaisu

Missä leikki loppuu -kokoelman ongelmia ovat osittain vaikeasti avautuvat kielikuvat, jatkuva, rankka kuvatykitys sekä kielen muotojen ja rakenteiden vaikeaselkoisuus. Samat piirteet ovat tuttuja Susiluodon koko tuotannosta. Toisaalta kielen monimuotoisuuden, laakeuden ja jopa koukeroisuuden voi ottaa Susiluodolle tyypillisenä tehokeinona ja omintakeisena ilmaisutapana.

Omat, keksityt sanat sekä toisiinsa liittymättömien sanojen parit luovat paikoin epäselvyyttä metaforiin ja muihinkin ilmaisuihin. Kuvatykityksen kautta kielestä taas tuntuu jäävän jotakin yli ja lukematta, ikään kuin rivien ulkopuolelle. Kuville sokeaksi tuleminen mahdollistaa kuitenkin kirjan monikerroksisuuden: sitä voi lukea uudelleen ja uudelleen ja saada irti aina jotakin uutta. Konkreettisuutta ja määrittelemistä kaipaisivat esimerkiksi ilmaukset ”viillän hänen kurkkunsa auki mutta en tee sitä” ja ”kumistavat sormet”.

Kielen rakenteista sanajärjestyksen voimakas heittelehtiminen sekä useasti toistuvat sanat luovat sekä tarkoituksellista että tarkoituksetonta sekavuutta. Tajunnanvirtamaisuus ja pyörivyys ovat oleellisia tunnelman kannalta, vaikka lauseet hahmottuvat sanatykityksen takaa hankalasti. Runoissa toistuvat useasti esimerkiksi sanat ”ehkä” ja ”kunnes”.

Kokoelman erityisiä ansioita ovat pääosin uskomattoman tenhoavan lyriikan lisäksi luovat yksityiskohdat, uskottavat hahmot sekä onnistunut kuvitus. Sitten aiempien teosten runot ovat venyneet pidemmäksi ja kieli rikastunut. Kuvitus ja suvantorunot luovat laajaan kokoelmaan onnistuneen pysähtyneisyyden, kun ”linnut lentävät äänettä halki seisahtuneen taivaan”.

Kokonaisuutena Missä leikki loppuu on edeltäjiään rankempi, kauniimpi ja omaäänisempi. Luovasti, tarkkasilmäisesti ja naisellisesti rakennettuja kuvia, tarinoita ja henkilöitä ei kannata jättää kahden kannen väliin odottamaan.

Missä leikki loppuu?

Kysymys leikistä ja leikin loppumisesta kulkee runojen matkassa läpi teoksen. Leikin lopun voi nähdä toisaalta lapsuuden keveyden ja siihen kietoutuneen mielikuvituksen, jopa unelmien loppuna, toisaalta loppuna kulissien pystyssä pitämiselle väkisin. Susiluoto nostaa väkinäiset kulissit esiin etenkin Erikan tarinan kautta kirjan ensimmäisessä osassa.

Susiluoto nostaa esille myös leikin keskeytymisen – leikki loppuukin tahtomatta ja arvaamatta, kuin salaa: ”kuin kuulisi raskaan laivueen taivaan rannassa / kesken leikin keltaisen taivaan”.

Toisaalta runoilija avaa näkökulman uuden leikin alkamiselle vanhan loputtua: ”kun kesken leikin antaa parhaan lelun mitään pyytämättä / niin kömpelö leikki ja niin totta ja missä se loppuu / alkaa toivo, aikuisten leikki” ja ”missä leikki loppuu alkaa kuvittelu ja yksinäisyys / tässä järjestyksessä”. Myös totuuden nosto leikin vastakohdaksi tai lopuksi avaa oman näkökulmansa asiaan: ”mikä leikkinä alkaa se totena loppuu / mikä leikkinä alkaa se toteen loppuu”.

Leikin taustalle piirtyy kysymys elämästä ja kuolemasta. Entä jos kaiken takana onkin vain naurettava leikki, jota emme näe? Mitä varten elämme? Meneekö kaikki hukkaan? Miksi ja missä vaiheessa lopetamme leikin? Missä leikki loppuu vai loppuuko se?