Sanna Karkulehdon ja Kati Valjuksen toimittama artikkelikokoelma esittelee poikkitieteellistä ja monitieteistä mediakulttuurin tutkimusta. Artikkeleiden aiheet vaihtelevat Nenetsian tiedotusvälineiden etnisistä stereotypioista virtuaalitiloissa rakentuvan fiktion luomiseen. Kokoelma on syntynyt Oulun yliopistossa syksyllä 2003 järjestetyn vertailevan taiteen- ja kulttuurintutkimuksen seminaarin innoittamana. Suurin osa kokoelman kirjoittajista työskentelee Pohjois-Suomessa. Alueellisuutta painottavat tekijät muistuttavat, että pohjoinen ei ole tiedon periferia, vaikka etelän keskuksissa toimiva media saattaakin synnyttää sellaisen käsityksen.

Karkulehto ja Valjus pitävät monessa yhteydessä todettuna selviönä, että kokemuksemme todellisuudesta välittyy median kautta. Artikkelikokoelman perusväitteenä on ilmaista, että kaikissa meille tarjotuissa mediakertomuksissa on jokin valmis näkökulma. Media päättää jo ennakkoon siitä, millaisin silmin vastaanottajan halutaan katsovan tai lukevan mediassa esitettyä maailmaa.

Televisiotunnustukset vapauttavat synnistä

Artikkelissa Televisiokeskustelun empaattinen maailma Laura Maria Kettunen kirjoittaa julkisesta tunnustamisesta television terapeuttisissa keskusteluohjelmissa. Amerikasta Suomeen 1990-luvulla rantautuneet terapiakeskustelut aloitti Mirja Pyykkö. Nyt näitä ohjelmia ovat mm. Inhimillinen tekijä ja Punainen lanka.

Terapiakeskustelua seuraava katsoja saa mahdollisuuden tirkistellä toisen ihmisen mieleen. Ohjelmille tyypillistä on yksityisen häpeänaiheen julkinen tunnustaminen. Kettusen mukaan televisiotunnustukset heijastavat yhteiskunnassa vallitsevia arvoja ja kollektiivisia häpeänaiheita. Kun yksilö tunnustaa häpeänsä katsojille, hän ikään kuin vapautuu synnistä. Katsojan tehtävänä on tuomita tai armahtaa.

Kettusen mielenkiintoinen analyysi synnyttää hämmentäviä kysymyksiä. Maallistuneessa yhteiskunnassa on toki käynyt niin, että Jumala on vapautettu virastaan, mutta ihmiselle on jäänyt tarve tunnustaa ja saada anteeksi. Riittääkö televisio-ohjelma tällaiseksi julkiseksi ripiksi ja armahdukseksi? Vai olisiko sittenkin niin, että pääosassa on katsoja, joka kotona turvassa istuessaan voi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi kuin ruudussa itsensä häpäisevä tunnustaja?

Tieteen popularisointi askarruttaa tutkijoita

Lyhyessä mutta kiinnostavassa artikkelissa Tutkimuksen tulkit. Tieteen popularisointi haastaa tutkijan Kati Valjus käsittelee ongelmia, joihin tieteentekijät mediakeskeisellä 2000-luvulla törmäävät. Kollegat eivät aina suhtaudu julkisuudessa olevaan tieteentekijään kovin korrektisti. Populaaritieteellistä artikkelia pidetään usein pikemminkin tutkijan statusta alentavana kuin sitä kohottavana. Sanna Nyqvist viittaa samaan ristiriitaan Kiiltomadon tuoreessa, kirjallisuudentutkimuksen popularisointia käsittelevässä pääkirjoituksessaan. Nyqvistin mukaan yleistajuisilla teoksillaan ja julkisilla esiintymisillään tieteenalalle palveluksen tehnyt tutkija jää viratta ja varatta.

Julkisuus on kuitenkin tieteelle tärkeää. Tutkijalta on Valjuksen mukaan alettu vaatia tieteen popularisoinnin taitoa. Valjus ei nimeä, keitä nämä vaatijat ovat, ja mikä on heidän motiivinsa. Vastauksetta jää sekin kysymys, miksi tiedeyhteisö suhtautuu kurittomiin popularisoijiin niin ankaran tuomitsevasti.

Seksuaalivähemmistöt etsivät paikkaansa mediakäsittelyssä

Jenny Kangasvuo kirjoittaa tavoista, joilla lehdistössä käsitellään biseksuaalisuutta. Kehotuskieltopykälä poistui rikoslaista vuonna 1999. Lehdistön itsesensuuri näkyy Kangasvuon mukaan kuitenkin vielä siinä, ettei ole löydetty luontevaa tapaa kirjoittaa vähemmistöihin kuuluvista ihmisistä yksilöinä. Kangasvuon näkemys on, että lehdistössä selkeimmin rajattavat näkökulmat ovat selittävä, puolustava ja vähättelevä. Lisäksi biseksuaalisuutta eksotisoidaan ja erotisoidaan. Kangasvuon aihe on periaatteessa kiinnostava, mutta hänen näkemyksensä olisi mahdollista liittää lähes kaikkeen, mitä lehdistössä kirjoitetaan seksuaalisuudesta. Heteroseksikin on aihe, jonka käsittely lehdistössä muuttuu helposti selittäväksi, vähätteleväksi tai puolustavaksi. Lisäksi tirkistelyltä on aina vaikea välttyä silloin, kun aiheena on seksi.

Niina Kuorikoski tutkailee Pohjois-Amerikassa esitettävän televisiosarjan lesbohahmoja. Kuorikoski tekee kiintoisia havaintoja sarjan stereotypioista, mutta artikkelista on vaikea kiinnostua, koska sarjaa ei näytetä Suomen televisiossa. Artikkeli on ehkä tarkoitettu suppealle asiantuntijajoukolle.

Median kaksoisrooli ympäristöpolitiikassa

Tiina Suopajärvi käy läpi metsäalan konflikteja ja median roolia niissä. Suopajärven mukaan luonto on politisoitunut median myötävaikutuksella viime vuosikymmeninä. Metsäammattilaiset ja media ovat toistensa kanssa tekemisissä itsellisinä rinnakkaisina tai vastakkaisina toimijoina tai metsäammattilaiset käyttävät mediaa työvälineenä ja toiminnan kohteena. Suuri yleisö ei Suopajärven mukaan hahmota median kaksoisroolia ympäristöpolitiikassa, vaan kuvittelee sen ainoastaan tiedon välittäjäksi. Suopajärven kannanotto olisi vaatinut kenties tuekseen enemmän perusteluja, vaikka väite onkin helppo hyväksyä.

Laaja aihekirjo on Valtamedia/Vastamedia -kokoelman etu ja haitta. Mediatutkimusta joka tapauksessa tarvitaan yhteiskunnassa, joka on median läpäisemä. Jonkin verran epäselväksi minulle jäi, mitä kokoelman valtavirrasta irti olevalla näkökulmalla mediakulttuuriin tarkoitetaan. Kokoelman kirjoittajat peilaavat näkemyksiään olettamaansa valtavirtaa vastaan. Sikäli artikkelit eivät ole irti valtavirrasta vaan toimivat suhteessa siihen. Tämä suhde ei ole etu eikä haitta, mutta valittu näkökulma sekin median valitsemien näkökulmien tavoin on.

Yliopiston julkaisuna ilmestyneessä kokoelmassa konkretisoituu tiedetekstin ja tieteen popularisoinnin välinen kuilu. Ilkka Levä kirjoittaa One Hour Photo-elokuvasta otsikolla Turvattomuuden tuottamisen manifestoituminen ja sen ruumismetonyyminen kyseenalaistaminen. Ymmärrän kyllä otsikon, mutta väitän, että tiedettä popularisoimatta asian olisi voinut ilmaista käsitettävämmälläkin tavalla. Artikkeliin liittyy kuvateksti, jonka mukaan Turbokapitalismin ylläpitämät median halupadot murtuvat omaan ristiriitaisuuteensa. Halun virtaavuus pyrkii toteutumaan. Tähän kuvatekstiin nujerrun ja myönnän oman rajallisuuteni. Vaikka kuinka tieteellisesti ajattelisin, en käsitä mitä tarkoittaa median halupatojen murtuminen.

Jaa artikkeli: