Harry Harlow'n rakkauselämät

”Kun runoilijasta tulee tiedemies hän ei lakkaa kirjoittamasta papereihinsa. / Asento on sama eikä jäännösten perusteella osata sanoa kumpi siinä teki työtään”, kirjoittaa Sanna Karlström kolmannessa runokokoelmassaan Harry Harlow’n rakkauselämät. Kokoelmaa lukiessa tunnistaa kuitenkin, että tällä kertaa työtä on tehnyt taitava runoilija.

Runojen päähenkilö on tiedemies Harry Harlow (1905‒1981), yhdysvaltalainen psykologi, joka muistetaan ennen kaikkea julmista apinakokeistaan. Tutkija halusi rakkaustutkimuksillaan osoittaa, kuinka tärkeää läheisyys on kasvuikäisille kädellisille. Tutkimusmenetelmät olivat kuitenkin kaikkea muuta kuin rakastavia.

Harlow ei äkkiseltään tunnu tyypilliseltä runokokoelman päähenkilöltä. Hänen ristiriitaisen persoonansa kautta Karlström pystyy kuitenkin käsittelemään omaperäisesti rakkauden ongelmaa. Näkökulma on uusi ja yllättävä.

Runokokoelman lähtökohta on rohkea. Karlström uskaltaa kysyä, mitä rakkaus on, vaikka kysymys on esitetty runoudessa tuhansia kertoja, usein huonoin tuloksin. Onneksi mahdollista vastausta etsiessä ei tällä kertaa eksytä tyhjien korulauseiden ja sentimentaalisuuden pohjattomaan hetteikköön.

Tiivistämisen taito

Vuonna 1975 syntynyt Karlström oli valmis runoilija jo ensimmäisen kokoelmansa Taivaan mittakaava (2004) aikoihin. Vuosien kuluessa runojen ääniala on laajentanut entisestään. Karlström hyödynsi tarinallisuutta myös vuonna 2007 ilmestyneessä Päivänvalossa -kokoelmassaan, mutta Harry Harlow’n rakkauselämissä tämä osa-alue on jalostettu vielä pidemmälle. Kokoelman jokainen yksittäinen runo palvelee kokonaisuutta, tarinaa, joka on rakennettu Harry Harlow’n elämän pohjalta.

Tarinallisuudesta huolimatta Karlström kirjoittaa yhä pientä ja tiivistä runoa. Kokoelma on suppea ja monet runoista ovat lyhyitä. Karlström hallitsee tiivistämisen ja niukan sanomisen taidon. Monet kokoelman runoista osoittavat, että lyhyessäkin runossa voi olla valtava määrä avaruutta.

Runojen voimakkaan kuvallisuuden vuoksi kokoelmaa voi lukea tuntematta tarkemmin Harry Harlow’n elämää. Henkilöhistorialliset seikat ovat runojen rakennusaineita, joiden varaan ei liiaksi takerruta. Parhaimmillaan Karlströmin runot ovat kuin tarkkaan sommiteltuja maalauksia, joiden maisemaan on antoisaa upota.

Jo Karlströmin aiemmista kokoelmista kävi selväksi, että runoilija jatkaa omalla persoonallisella tavallaan modernismin perinnettä. Myös Harry Harlow’n rakkauselämien säkeissä kaikuu taitavimpien modernistirunoilijoidemme – esimerkiksi Haavikon ja Mannerin – vaikutus. Runokuvat ovat tiheitä ja tehokkaita. Karlström osaa kirjoittaa myös rivien väliin, ja hienovaraisen toiston lisäksi sanomatta jättäminen taitaa olla Karlströmin tehokeinoista tärkein.

Runojen kieli ei kuitenkaan kuihdu tai tukehdu niukkuudesta, päinvastoin. Karlström uskaltaa myös leikitellä ja irrotella, ja erilaiset puheen tavat tuovat runoihin runsaasti rikkautta ja sävyjä.

Runoilija näyttelijänä

Karlströmille ominainen runon muoto on rooliruno. Harry Harlow’n rakkauselämissä runoilija pujottautuu vaivattomasti roolihenkilöidensä ‒ ennen kaikkea Harryn ‒ vaatteisiin. Runoilija on kuin taitava näyttelijä, joka kasvaa sisälle rooliin ja tekee siihen omia lisiään. Näyteltävänä on tällä kertaa eräänlainen pahiksen rooli, mutta Karlström ei moralisoi, vaan pyrkii syvällisesti ymmärtämään Harryn luonnetta.

Kokoelman runoissa Harlow etsii epätoivoisesti rakkautta niin eläinkokeissa kuin yksityiselämässäänkin. Rakkaus on sana, jonka Harlow heittää piirtoheittimellä kankaalle opiskelijoiden luettavaksi, mutta jota hänen on vaikea selittää ja myös tuntea. Lopulta itsesäälissä rypevä psykologi vertautuu tutkimiinsa eläimiin: ”minä olen itseäni vahingoittava, kädet ympärilleni kietova / surussa heijaava apinanpoika, / jolta yhä uudestaan kysytään onko sillä tunteita, / vai onko se yhtä sydämetön kuin sinä.”

Harry Harlow’n rakkauselämissä käsitellään myös modernin teknologian mukanaan tuomaa vieraantumista. Televisio on monille rakkauden korvike, se keinoemo, johon apinanpoikanen tarrautuu kiinni: ”minä katselin televisiosta mitä sieltä tuli valon nopeudella / koko Amerikka / kosketin ruutua joka erotti minut naisesta / joka oli palannut koneistettuun keittiöön / ja valmisti jotakin mustavalkoisesta kohinasta kammatuille lapsille.”

Karlström varioi Harry Harlow’n rakkauselämissä osin edellisistä kokoelmista tuttuja teemoja. Roolirunoissaan Karlström tulee sanoneeksi paljon riippuvuuksista, moraalista, perhesuhteista, muistista ja muistoista, rakkaudesta ja alistamisesta.

Sen sijaan vanhoilla päivillään Parkinsonin taudin ja alkoholismin lyyhistämä Harry Harlow taisi tietää rakkauden olemuksesta yhtä vähän kuin ennen sydämettömiä kokeitaan.