Räjähdemiehen perintö. Vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta

Alfred Nobelin ajatusmaailma jaksaa kiinnostaa sukupolvesta toiseen. Eikä ihme – ovathan testamenttiin perustuvat Nobel-palkinnot onnistuneet brändäämään itsensä loistavasti jo vuodesta 1895.  Palkintoja on kuusi: alkuperäiset kemian, fysiikan, lääketieteen, kirjallisuuden ja rauhan palkinnot ovat myöhemmin (1969) saaneet rinnalleen myös Ruotsin Keskuspankin myöntämän talouden Nobel-palkinnon. Vuosittain jaettavat palkinnot tuovat Ruotsin Akatemian ja Norjan parlamentin maailmankartalle vähintään kerran vuodessa.

Syksyisen Nobel-veikkailujen lomassa on hyvä perehtyä kirjallisuudentutkija Sanna Nyqvistin teokseen Räjähdemiehen perintö. Vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta. Se valottaa kiinnostavasti maailman tunnetuimpaan kirjallisuuspalkintoon liittyviä kysymyksiä vallasta, vehkeilystä ja maailmalaajuisesta valokeilasta.

Nobel-kirjallisuutta riittää

Dynamiittitehtailija Alfred Nobelin saavutukset ovat synnyttäneet lukuisia elämäkertoja ja muita hänen elämäntyötään ja palkintojen arvoa puntaroivaa teosta. Ennen Nyqvistin Räjähdemiehen perintöä suomeksi on ilmestynyt ainakin Sigvard Strandhin Alfred Nobel. Dynamiitin keksijän elämä (2004, suom. Matti Kettunen), Fredrik S. Heffermehlin Nobelin rauhapalkinto. Mitä Nobel todella tahtoi (2011, suom. Arvi Tamminen) sekä Massimiamo Bucchin Kuinka voitetaan Nobelin palkinto (2018, suom. Laura Lahdensuu).

Strandhin teos on melko perinteinen suurmieselämäkerta, joka valottaa samalla myös aikakautta, joka oli suosiollinen liike-elämän ja teknologian alalla häärääville kekseliäille herroille. Norjalainen rauhantutkija Heffermehl käsittelee teoksessaan Nobelin rauhanpalkinnon sekavaa ja poliittista historiaa. Heffermehlin mukaan viimeistään Barack Obaman valinta palkinnon saajaksi vuonna 2009 herätti maailmanlaajuisen hämmennyksen siitä, mitä rauhantyöllä oikeastaan tarkoitetaan. Tiedeviestinnän professori Bucchi tarkastelee puolestaan ilkikuriseen sävyyn Nobelin tiedepalkintojen jakopolitiikkaa.

Tähän joukkoon mahtuu hyvin Nyqvistin teos, joka keskittyy ruotimaan Nobelin kirjallisuuspalkintoon liittyvää valtaa, julkisuuden valokeilaa ja lähes rajatonta elitismiä. Teoksen näkökulma on paljolti sukupuolittuneessa vallassa, mikä onkin ajankohtainen kysymys. Samoihin aikoihin Nyqvistin kirjan kanssa julkaistiin ruotsalaisjournalisti Matilda Gustavssonin teos Yhdeksästoista jäsen (2019, suom. Elina Lustig), joka valottaa Jean Claude Arnaultin roolia Nobelin kirjallisuuspalkinnosta päättävässä Ruotsin Akatemiassa. Näitä kuvioita saamme piakkoin seurata myös tekeillä olevassa elokuvassa.

Kiinnostavaa onkin, että kaikista mahdollisista taiteenaloista ainoana juuri kirjallisuus päätyi palkittavien alojen listalle. Yhtäältä selityksiä voi hakea tietenkin Alfred Nobelin omista kiinnostuksen kohteista ja nuoruuden runousharrastuksesta. Toisaalta selitys löytyy ajan hengestä.

Miksi juuri kirjallisuutta?

Dynamiittitehtailija Alfred Nobelin testamenttiin perustuvissa palkinnoissa yhdistyy monta suurta modernin ajan tarinaa. Testamentissa luonnostellut palkinnot kertovat luonnontieteiden voittokulkuun liittyvästä edistysuskosta, luokittelun ja kilpailun halusta sekä tarpeesta painottaa yksilöllisiä saavutuksia kollektiivisissakin lajeissa, kuten tieteessä. Nobel-palkintoina jaettavien suunnattomien summien taustalla on silloisten imperiumien mahdollistama globaali bisnes, jonka tekemiseen Nobelin veljekset antautuivat isänsä innoittamina.

Jälkiviisaana voi tietenkin ihmetellä Nobel-palkintojen jakoperusteossa muotoiltua maailmankuvaa, joka olettaa, että kirjallisuutta voi laittaa jonkinlaiseen maailmanlaajuiseen paremmuusjärjestykseen. Kiinnostavaa onkin, että kaikista mahdollisista taiteenaloista ainoana juuri kirjallisuus päätyi palkittavien alojen listalle.

Yhtäältä selityksiä voi hakea tietenkin Alfred Nobelin omista kiinnostuksen kohteista ja nuoruuden runousharrastuksesta. Toisaalta selitys löytyy ajan hengestä. Ateistina pidettyä Nobelia, keksijää, tutkijaa ja liikemiestä kiinnostivat uuden ajan aatteet, joista keskusteltiin paljon juuri kirjallisuuden välityksellä. Luonnontieteiden murentaessa uskonnollista maailmankuvaa kirjallisuus – laajasti ymmärrettynä – sai aivan uudenlaisen merkityksen ihmismielen, yhteiskunnan ja tulevaisuuden kuvaajana.

Yksi taustavaikutin on myös kauempaa, Kustaa III:n ajalta 1600-luvulta, jolloin Ruotsissa omaksuttiin paljon vaikutteita Ranskasta. Ranskalaisen mallin mukaan perustetun Ruotsin Akatemian tehtävänä on arvottaa kirjallisuutta, vaalia neroutta ja hyvää makua, eli toimia eräänlaisena kirjallisuuden aatelistona, joka suuntaa kansalaisten makua toivottaviin suuntiin.

Kulttuuritoimittajan käsikirjastoon

Räjähdemiehen perintö tarjoaa monipuolisen taustoituksen palkinnolle, josta puhutaan paljon, mutta tiedetään itse asiassa yllättävänkin vähän. Kirjallisuudentutkijana Nyqvist asettaa Nobel-palkintoa koskevat kysymykset laajaan kontekstiin, ja kertoilee välillä myös erikoisia yksityiskohtia rituaalisista seremonioista. Historiallisten tosiseikkojen lisäksi lukija saa ainutlaatuisen käsityksen historiallisesti muuttuvista kirjallisuuden arvottamiskriteereistä ja niihin liittyvistä keskusteluista.

Kuten Nyqvist teoksessaan toteaa, Nobelin kirjallisuuspalkinnon perusteet ovat varsin monitulkintaiset. Mitä tarkoittaa esimerkiksi palkintoperusteissa mainittu idealisk rigtning? Tarkoittiko Nobel, että palkitun kirjallisuuden tulisi olla muodoltaan ihanteellista vai sisällöltään idealistista? Millaista hyötyä ihmiskunnalle kirjallisuudesta tulisi olla? Kuka voi olla kansainvälisesti mitattuna paras?

Tähän mennessä Nobelin palkinnon on saanut 115 kirjailijaa, joista osaa ei ilman palkintoa muistettaisi ainakaan kotimaansa ulkopuolella. Toisaalta jotkut muistetaan erityisen hyvin siksi, että he eivät koskaan ole saaneet palkintoa. Ensimmäistä, tuntemattomien suuruuksien ryhmää edustaa esimerkiksi Carl Spitteler, jälkimmäistä, nobelitta jääneiden, mutta arvostettuja ryhmää esimerkiksi Alberto Moravia.

Palkinnon aiheuttamasta elinikäisestä taakasta ovat valittaneet monet, muun muassa John Steinbeck ja Doris Lessing. Kieltäytyneistä kuuluisimpia lienevät Leo Tolstoi ja Jean-Paul Sartre. Tieteen maailmasta tuttu Matteus-efekti toimii kirjallisuuspalkinnoissakin: turkkilainen Orhan Pamuk kahmi Nobelin jälkeen kolmisenkymmentä muuta palkintoa tai tunnustusta.

Valinnat ovat aina jonkun mielestä vääriä. Kuten Nyqvist kirjoittaa, kirjallisuuden kentillä hallitsee käänteisen talouden logiikka: kaupallisuus on pahasta, joten palkittu ei voi olla liian suosittu. Toisaalta ei pitäisi palkita liian tuntemattomiakaan tekijöitä, ainakaan Euroopasta ja ainakaan, jos kysytään yhdysvaltalaisten mielipidettä.

Eurooppalaisten kirjailijoiden rintamaa onkin ollut vaikea rikkoa, mutta kyllä yhdysvaltalaiset siihen ovat useammin pystyneet kuin esimerkiksi afrikkalaiset tai aasialaiset kirjailijat. Eniten palkintoja on mennyt Ranskaan, mutta kielialueista eniten englanninkielisiin maihin, mikä ei liene sattumaa. Kolonialismin raskasta perintöä ”nerouden ja hyvän maun” muodostumisessa olisikin voinut pohtia teoksessa enemmän.

Kirjallisuudentutkijana Nyqvist asettaa Nobel-palkintoa koskevat kysymykset laajaan kontekstiin, ja kertoilee välillä myös erikoisia yksityiskohtia rituaalisista seremonioista. Historiallisten tosiseikkojen lisäksi lukija saa ainutlaatuisen käsityksen historiallisesti muuttuvista kirjallisuuden arvottamiskriteereistä ja niihin liittyvistä keskusteluista.

Vallankäytön valotusta

Kirjallisuuden aatelistoksi perustettu Ruotsin Akatemia sai siis testamentin myötä yllättäen ja pyytämättä tehtäväkseen päättää jättimäisestä kirjallisuuspalkinnosta. Testamentin toimeenpanon epämääräiset ohjeet, valtava määrä rahaa ja Akatemian sääntöjen mahdollistama toimintakulttuuri ovat olleet omiaan ohjaamaan vallankäytön vääristymiin.

Nyqvistin kirjasta selviää monta kulttuurielitismin omituisuutta. Esimerkiksi 1970-luvulle saakka oli mahdollista, että Akatemia palkitsi omia jäseniään Nobel-palkinnoilla – ja näin myös tehtiin.  Pienistä kielialueista palkinto on muutenkin päätynyt erityisen monta kertaa Ruotsiin, eli epäilemättä jonkun hyvä veli -verkoston jäsenelle. Rahaa akateemikoilla on ollut käytettävissään lähes neljännes kirjallisuuteen osoitetuista kuluista, ja luontaisetuna on voinut asustella hulppeissa asunnoissa Tukholman tai Pariisin ydinkeskustoissa.

Aivan viime vuosiin asti Ruotsin Akatemiaa on voinut pitää myös yhtenä patriarkaatin viimeisistä linnakkeista maailmassa. Päätöksissä on suosittu mieskirjailijoita: vuosien mittaan Nobel-palkinnon on saanut vain 14 naista. Vielä 1980-luvun lopulla selitykseksi kelpasi se, että ”naisten teoksissa on ehkä jotain jota miehet eivät tavoita”, kuten silloinen Akatemian sihteeri Sture Allén aprikoi ääneen. Vaikka Akatemian mainetta on Arnault-skandaalin jälkeen pyritty puhdistamaan, edelleen akatemiassa istuu kaksitoista miestä ja kuusi naista.

Mielessään kiittää tasavaltalaisuutta, joka tuo kulttuurirahoitukseen automaattisesti mukanaan vaihtuvat toimikunnat ja asiantuntijaraadit. Tasa-arvopolitiikka on Ruotsissa ollut aina Suomea edistyksellisempää, mutta sokeat pisteensä silläkin on – tai pikemminkin vastassa ovat vanhan vallan tiukemmin suojelemat linnakkeet. Nyqvistin teosta voi kyllä suositella jokaiselle, jota kiinnostavat kulttuuriin, kirjallisuuden, vallan ja rahan kytkökset meillä tai muualla.