Kirjallisuus antiikin maailmassa

Kirjallisuus antiikin maailmassa on käsikirja ja painava tietopaketti, joka pyrkii kokoamaan yksiin kansiin tuoreimman ja koetelluimman tiedon antiikin kirjallisesta kulttuurista. Tekijöiden asenne aiheeseen on ammattimainen, esittelevä ja tieteellisen maltillinen. Se synnyttää vaikutelman teoksen luotettavuudesta, siitä että nyt ei olla spekuloimassa, vaan esittämässä tutkittua tietoa. Teoksen kirjoittajat ovat antiikin asiantuntijoita.

Käyttökirjana Kirjallisuus antiikin maailmassa vaikuttaa toimivalta ja hyvin toimitetulta asianmukaisine karttoineen, sanaselityksineen, kuvaliitteineen, opettavine laatikkoteksteineen ja sanahakemistoineen. Mikään ranskalaisen annalistin Paul Veynen ihanteellisen historiankirjoituksen mallin mukainen ”tosiromaani” kirja ei ole, vaan teos tuntuu yhtäjaksoisesti luettuna usein puuduttavalta perusteellisuudessaan ja opettavaisuudessaan.

Jättiläismäiseen teokseen mahtuu onneksi myös jaksoja, joissa luotettavuus yhdistyy luettavuuteen, ja lukeminen voi olla yhtä aikaa suloista ja hyödyllistä – dolce et utile, kuten Horatius esitti.

Takaisin antiikkiin?

Euroopan kulttuurihistoriassa on useita aikakausia, jolloin antiikin kulttuuriperinnön levittäminen on ollut otollista. Keskiajan jälkeen antiikkiin on palattu neljä kertaa: renessanssin ja humanismin kaudella, 1600-luvun klassismissa, 1700–1800-lukujen vaihteessa sekä maailmansotien välisessä klassismissa ja neohellenismissä.

Miksi antiikkiin aina palataan, ja mikä mainittuja aikakausia yhdistää? Professori H. K. Riikonen tarjoaa Kirjallisuus antiikin maailmassa -kirjassa selitykseksi antiikin klassikoiden tarjoamaa lisäarvoa eurooppalaisen kulttuurin uudistuspyrkimyksissä. Eli aina kun omaa kulttuuria tai omaa kieltä on haluttu kehittää tai uudistaa, on palattu antiikkiin ja alettu kääntää antiikin klassikoita.

Tällaiset eurooppalaista identiteettiä ja kulttuuria koskevat pohdinnat ovat Kirjallisuus antiikin maailmassa -kirjan hedelmällisintä antia. Keskustelua tekee mieli jatkaa: Entäpä kyseinen kirja itse? Mitä siitä olisi ajateltava? Liittyykö tuore antiikin kirjallisuuden tietokirja, jota kirjoittajat itse esipuheessaan luonnehtivat uudenlaiseksi suomalaiseksi yleisesitykseksi, samaan vuosituhannen vaihteen antiikkibuumiin, jonka seurauksena meillä on noussut esiin paljon uusia antiikin kääntäjiä?

Mitä tässä tapauksessa sitten ollaan uudistamassa tai pönkittämässä, siihen ei kirjasta löydy suoraa vastausta. Selväksi tulee kuitenkin käsillä olevan paluun laatu ja henki: antiikin kirjallisuuden perusteellinen uudiskartoitus.

Onko Kirjallisuus antiikin maailmassa esimerkki sellaisesta paluusta, jossa kriisissä olevassa kulttuurissa etsiydytään menneisyyteen uuden ja kestävämmän identiteetin löytymisen toivossa? Tällaista myöhäismodernin kriisikulttuurin tulkintaa voisivat tukea ainakin Menandrokselta ja Cicerolta lainatut motot kirjan alussa: ”Opittuja asioita ei ihmisiltä voi ottaa pois” ja ”Mutta kaikki kirjat, viisaiden sanat ja menneet ajat ovat esikuvia täynnä”.

Yhtä hyvin on mahdollista tulkita mottojen viittaavan neutraalimmin kyseisen tietokirjan päätehtävään: opettaa ja nostaa meille antiikin kirjallisuudesta uusia malleja ja esikuvia. Se on mahdollista, sillä vaikka alkuperäisiä dokumentteja on säilynyt vähän, uusia papyruslöytöjä tehdään koko ajan lisää – ja kaikesta tutkijat löytyvät koko ajan uutta sanottavaa. Maailma muuttuu – ja käsityksemme antiikista sen myötä!

Kirjallisuuden tuotanto, lajityypit ja vastaanotto

Lähestymistavaltaan Kirjallisuus antiikin maailmassa pyrkii olemaan moderni ja ajanmukainen yleisesitys. Se tarkoittaa ensiksikin sitä, että kirja on neljän asiantuntijan eri näkökulmista kirjoittama kokoelma kirjallisuushistoriallisia yleisesityksiä – ei yhden tekijän aina enemmän tai vähemmän subjektiiviseksi mieltyvä tulkinta.

Eniten artikkeleita on H. K. Riikoselta (11 + 1), ja hän myös kirjoittaa teoksen painavimmat tekstit: alun (”Mikä on antiikin kirjallisuus?”) ja lopun (”Antiikin perintö – pysyvyyttä, muutoksia, kritiikkiä”). Muidenkaan kirjoittajien osuutta ei voi mitenkään marginaalisena pitää, vaan suhteellisen tasapuolisesti kirjoitusurakka on jaettu ja ymmärettävästi myös kirjoittajien asiantuntijuuden alan mukaisesti: Sari Kivistö (8 + 2), Erja Salmenkivi (8) ja Raija Sarasti-Wilenius (5 +1).

Modernin kirjallisuuskäsityksen mukaisesti kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee antiikin kirjallisuuden tuotantoa, toinen antiikin teksti- tai lajityyppejä ja kolmas vastaanottoa.

Ensimmäisessä, noin satasivuisessa jaksossa ”Kirjallisuuden edellytykset” luodaan yleiskuvaa antiikin kirjallisesta miljööstä, esitellään kirja antiikissa, pohditaan luku- ja kirjoitustaitoa, käydään läpi kirjallisuuden esityspaikat ja instituutiot, analysoidaan kirjailijan asemaa ja myyttien merkitystä ja lopuksi vielä pohditaan antiikin sivistysihannetta.

Toinen osa ”Kirjallisuuden vaiheet” muodostaa kirjan pisimmän jakson (noin 400 sivua). Se alkaa antiikin tyylikausia, periodisointia ja kaanonia koskevalla pohdinnalla, mutta suurin paino on kirjallisuuden lajien esittelyssä. Perinteisten lajien (epiikka, lyriikka, draama) lisäksi käsitellään runsaasti myös muita lajeja, kuten satiiria ja faabelia sekä erilaisia proosakirjallisuuden lajeja (romaani, historiankirjoitus, filosofinen proosa, kirje, asiaproosa), ja lopussa luodaan vielä katsaukset antiikin retoriikkaan ja poetiikkaan.

Kolmannessa osassa ”Myöhäisantiikista eteenpäin” matkataan kristillisestä antiikista Bysanttiin ja sitä kautta uuteen aikaan ja lopulta kysymykseen antiikin perinnöstä.

Kirjallisuus kulttuurin kontekstissa

Vallitsevan kirjallisuustieteellisen käsityksen mukaisesti antiikin kirjallisuus pyritään koko ajan kytkemään kulttuuriin. Ajatuksena on, ettei antiikin kirjallisuuden erityisyys tule ymmärretyksi yksinään tai irrallaan, vain tekijöiden elämää ja heidän tuotantoaan esitellen.

Kirjallisuus antiikin maailmassa jatkaa sitä näkökulmien laajentamisen perinnettä, jonka suomalaisessa antiikin kirjallisuuden yleisesityksissä pani alulle jo Maarit Kaimion, Teivas Oksalan ja H. K. Riikosen Antiikin kirjallisuus ja sen perintö (1998). Muista vertailukohdista tulee mieleen Hans Hertelin Literaturens historia (1985) ja Oliver Taplinin toimittama Literature in the Greek and Roman Worlds. A New Perspective (2000).

Yhteistä näille on myös kulttuuritutkimuksellinen moninäkökulmaisuus sekä julkilausuttu uuden näkökulman etsiminen, tietoinen pyrkimys koetella perinteisiä antiikin kirjallisuudesta kirjoittamisen konventioita. Antiikin kirjallisuuden lajeja ja konventioita siis analysoidaan, niitä ei vain ylistetä ja ihannoida. Ja nyt antiikkia ja antiikintutkimusta saa ja kuuluu myös kritisoida.

Tämän tapaisissa antiikin kirjallisuuden yleisesityksissä koko käsitys kirjallisuudesta on siis laajentunut modernin kulttuurintutkimuksen hengessä. Se tarkoittaa sitä, että kirjallisuudeksi voidaan taas ymmärtää paljon muutakin kuin varsinainen kaunokirjallisuus. Käsittelyn piiriin myös otetaan entistä rohkeammin uusia tai oikeastaan perinteisissä runousopeissa tai suomalaisissa yleisesityksissä aiemmin väheksyttyjä kirjallisuuden lajeja, kuten kirje sekä erilaiset asiaproosan lajit, kuten historiankirjoitus ja filosofinen proosa.

Uutta on myös antiikin kirjallisuuden perinnön aiempaa estottomampi tutkiminen modernissa kulttuurissa, kuten vaikkapa H.K. Riikonen tekee Pentti Saarikosken käännösratkaisuja analysoidessaan. Yhteistä näille esityksille on vielä Bysantin painoarvon kasvu, mistä nyt puheena olevassa kirjassa on hyvänä osoituksena Erja Salmenkiven ”Antiikin kirjallisuuden ja Bysantti”, jossa länsimaisen kulttuurin velka Bysantin ahkerille luostarimunkeille tuodaan selvin sanoin esiin.

Modernien ihmistieteiden suosimat uudet painotukset ja näkökulmat, kuten sukupuolisensitiivisyys ja ekokritiikki, heijastuvat myös antiikin kirjallisuuden lajiesittelyyn. Kaikki vähänkin mainitsemisen arvoiset naistekijät mainitaan, sen sijaan klassikkokaanonin mieskeskeisyyden pohdinta jää vähälle, ellei olemattomiin.

Luotettavuus ja luettavuus

Perusteellisuudella ja opettavaisuudella on puolensa ja vaikutuksensa. Kiitettävää on se, että Kirjallisuus antiikin maailmassa esittelee monet peruskäsitteet lukijalle alkaen etymologioista ja esitellen merkitysmaailmojen muutokset pääpiirteissään. Esimerkiksi käy vaikkapa moderni kirjallisuuden (engl. literature) käsite, jolle kreikassa oli monenlaisia vastineita (poiesis, logos, tekhne mousike), mutta joka oikeastaan perustuu latinan litteraturan keskiaikaiseen merkitykseen.

Kerrankin suomalaiselle opiskelijalle – jolle koulujärjestelmämme ei ole pitkään aikaan tarjonnut oppia sen kummemmin kreikassa kuin latinassakaan – selitetään lacunat, emendatiot ja inkunaabelit. Absurdiuden rajoilla ollaan kuitenkin silloin, kun esimerkiksi Claudianuksen eepoksissa peräti 41 prosentin sanotaan olevan henkilöiden suoraa puhetta (s. 209).

Onneksi kirjoittajat kykenevät irtoamaan aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa esitetyistä tosiseikoista ja tarkastelemaan antiikin kirjallisuutta rohkeammin ja omintakeisimmin suomalaisen antiikintutkijan näkökulmasta. Kirjallisuus antiikin maailmassa -kirjan elävintä antia edustaakin Sari Kivistön ”Satiiri ja menippolainen satiiri”, jossa kiinnittää huomiota kirjoittajan läpikotaisin omakohtainen ote aiheeseen. Kivistö ei tyydy toistamaan jo sanottua vaan onnistuu johdattelemaan lukijansa poikkeuksellisen virkistävään esitykseen.

Mainio lajiesittely on myös H.K. Riikosen ”Antiikin romaani”, jossa romaani esitellään lähtökohtaisesti modernista näkökulmasta. Näin onnistutaan luomaan elävä kuva tästä modernien kirjallisuudentutkijoiden pitkään väheksymästä lajityypistä, jolla kuitenkin on ollut kiistaton merkitys modernille romaanille ja sen kerrontakeinoille.

Samaten Raija Sarasti-Wileniuksen ”Kirjettä” tai Erja Salmenkiven ”Muuta asiaproosaa” käsittelevät lajiesittelyt ovat merkille pantavia kootessaan yhteen tietoa monien erilaisten ja hajallaan olevien lähteiden pohjalta. Mainituissa artikkeleissa esityksen takaa kuultaa kirjoittajan oppineisuus ja lukeneisuus, luonteva tapa verrata ja puntaroida, joka ei pelkää ottaa kantaa ja tuoda esiin omaa näkökulmaa.

Joskus kirjoittajat tuntuvat kuitenkin olevan liian varovaisia tai jopa ajastaan jäljessä. Nykynäkökulmasta esimerkiksi uni- ja ennustuskirjallisuus sekä kaikenlainen itsen tuntemiseen liittyvä käyttö- ja opaskirjallisuus on ohitettu liian nopeasti ”vaihtelevien aiheiden” tai ”filosofisen proosan” lajinimikkeiden alla.

Antiikin minäkirjallisuudesta ei myöskään puhuta, omaelämäkerta sentään mainitaan. Myös taloudellisen puheen ja taloutta tai rahaa käsittelevän antiikin kirjallisuuden täydellinen unohdus hämmästyttää aikana, jolloin kaikkea punnitaan ja puntaroidaan – ei valitettavasti kuitenkaan laadun, vaan määrän perusteella.

Arvostelija on yleisen kirjallisuustieteen dosentti Tampereen yliopistossa. Häneltä on ilmestynyt antiikin omaelämäkertaa käsittelevä kirja ”Isokrateesta Augustinukseen. Johdatus antiikin omaelämäkerralliseen kirjallisuuteen” (Atena, 2007).