Varsinais-suomalaisten ja satakuntalaisten debytanttikirjoittajien Reviiri ilmestyi tänä syksynä jo kuudentena vuotena peräkkäin. Se riittää todistamaan, että tällaiselle kirjallisuusantologialle on sosiaalinen tilaus. Painetulla sanalla on yhä nuortenkin kirjoittajien keskuudessa käsittämätön lumovoima. Tälläkin kertaa Reviiriin oli ollut tyrkyllä 169 kirjoittajaa, joten on selvää, että osa tästä moniäänisyydestä on säilynyt vielä toimittajien tekemän karsinnan jälkeenkin.

Ihmetellä täytyykin, mikseivät muut taidetoimikunnat ole ymmärtäneet kopioida tätä neronleimausta, vaan esimerkiksi pääkaupunkiseudun kirjoittajat ovat ilmeisesti kokonaan ilman Reviirin kaltaista julkaisufoorumia.

Yleisvaikutelma tämän vuoden Reviiristä on, että monet kirjoittajista ovat valinneet useista harrastamistaan taiteista juuri kirjallisuuden siksi välineeksi, jolla he haluavat tutkia itsensä tai ylipäätään yksilön ja maailman välistä suhdetta. Melkein aina kirjoittajan katse on nykyhetkessä; laajempiin ajallisiin haltuunottoihin ei juurikaan edes pyritä. Enteileekö se jonkinlaista oman aikansa kuvaamisen yleistymistä tulevaisuuden kirjallisuudessamme? Tähän osaamme vastata muutaman vuoden kuluttua.

Yksilön ja häntä ympäröivän yhteisön välisissä konflikteissa kirjoittajat asettuvat lähes poikkeuksetta yksilön puolelle ja tekevät sen lähes huomaamatta, liiallista idealisointia välttäen. Näissä teksteissä on usein hiukan itseironinen sivumaku ikään kuin alleviivaamassa kirjoittajan itsekriittisyyttä. Tuntuu kuin ihanteellisuudenkin olisi nykyään kätkeydyttävä kyynisyyden taakse.

Toki yleisvaikutelmat ovat aina vain yksi tapa kätkeä totuutta etenkin, kun puhutaan kokoelmasta, jossa on 20 erilaista kirjoittajaa. Siksi onkin paikallaan nostaa esiin muutamia nimiä, jotka eivät ahtaasti rajaamiini kehyksiin mahdu tai jotka jostain muusta syystä ansaitsevat nimensä tähän arvosteluun paljon ennen minun allekirjoitustani.

Reviirin runouden räkäisintä soundia edustaa Einari Aaltonen, joka tekee runoillaan itselleen tilaa turkulaisten katupoikalyyrikoiden sankassa joukossa. Esimerkiksi Aaltosen säkeet: ”Minulla on pullo votkaa ja suuharja. / Minusta tulee lämmin kainalo / kivasti rapiseva sänki. //
Annan votkaani ja harjaan hampaasi.” kolisevat lupaavasti kuin kaljapullot perjantaisessa kauppakassissa. On mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan Aaltonen runoilijana näistä debyyttisäkeistä kehittyy. Toivon, ettei hän kulje liian suoraan nyt aloittamaansa tietä. Esikuviaan seuraamalla ei pääse heidän ohitseen.

Aivan päinvastaisesta suunnasta runoutta lähestyy Anders Vacklin, joka uskaltaa olla runoissaan myös vaiti. Hänen minimalistinen ja lempeän humoristinen tyylinsä on piristävä muistutus siitä, että toisinaan kuiskausta kuunnellaan tarkemmin kuin huutoa. ”kukapa ei ammentaisi / hunajaa / tuhannen mehiläisen pistäessä // kuin irtoaisin latvojen rajaan”, on runo, joka toimii sekä kuvallisella että ajatuksellisella tasolla ja on hyvä kiteytymä Vacklinin runomaailmasta. Näin eleettömään itsevarmuuteen on miltei pakko mieltyä.

Tällä kertaa Reviirin toimittajat ovat päättäneet julkaista myös sarjakuvaa. Tätä päätöstä tervehdin tyytyväisenä jo senkin takia, että se on omiaan madaltamaan sitä raja-aitaa, jota kirjallisuus niin kovin mielellään rakentaa itsensä ja muiden taiteenlajien väliin. Sarjakuviaan Reviirissä esittelevä Marko Honkanen on tämän taiteenlajin päänavaajaksi oiva valinta. Hänen piirustustekniikkansa on selkeää ja vivahteikasta, ja hänen käyttämänsä huumori on helposti lähestyttävää. Kirjallisessa antologiassa esiintyvältä sarjakuvalta voisi kuitenkin toivoa aavistuksen enemmän monisäikeisyyttä. Nyt Honkasen sinänsä terävät sivallukset aikamme ilmiöihin muistuttavat hiukan tv:n viihdeohjelmien nokkelaa mutta kertakäyttöistä yhteiskuntakritiikkiä.

Piristävä poikkeus on myös Susse Määttänen, joka liu’uttaa proosaansa pitkälle pakinan suuntaan. Hänen tekstifragmenttinsa sisältävät hauskasti vinksahtaneen näkökulman, joita mielellään tuumailee vielä lukemisen jälkeenkin.

Hallitsevana rytminä sekä Reviirin proosassa että runoissa on puheen säksätys. Juuri siksi Tiina Hattunen pysäyttää lukijansa. Novellissaan Yövieraat hän osoittaa sellaista hitaan rytmin
suvereniteettia, että ajoittain luulee kuuntelevansa musiikkia ja ymmärtää olevansa novellin äärellä vasta, kun on aika kääntää sivua.

Prosaisteista täytyy vielä mainita Pekka Remes, joka tuntuu kirjoittaneen novellinsa Valkoista sepeliä jonkinlaiseksi opinnäytteeksi. Novelli onkin poikkeuksellisen taidokkaasti rakennettu.
Remeksen on kuitenkin syytä jatkossa muistaa, ettei odotusten luomisella saa tehdä novellista liian ennalta arvattavaa.

Kuka tai ketkä tämän vuoden reviristeistä luovat tulevaisuudessa itselleen kirjallista uraa? Tähän kysymykseen ei kannata itseään hirttää. Monia lupauksia vuoden 2000 Reviiri kuitenkin antaa.

Jaa artikkeli:

 

Lisätietoa muualla verkossa