Nuoruuden vuosisata. Suomalaisen nuorison historia

Iän ottaminen näkökulmaksi on viime vuosikymmeninä tarjonnut tuoretta otetta niin humanistiseen kuin yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen. Yhteiskunnalliset murrokset, pelot ja toiveet jäsentyvät nuorille ja vanhoille eri tavoin. Eri ikäisten olot ja heihin kohdistetut asenteet kertovat laajemmin myös eri aikakausien arvoista ja asenteista. Nuoruuden määritelmä vaikuttaa luonnollisesti myös siihen, miten muut ikäkaudet mielletään – ja päinvastoin. Tiettyyn pisteeseen asti nuoruuden, aikuisuuden ja vanhuuden rajat voivat tavallaan myös liukua elämänratkaisujen mukaan.

Hippiliikkeen iskulause Älä luota kehenkään yli 30-vuotiaaseen ärsytti monia jyrkkyydellään – viimeistään siinä vaiheessa, kun mainittu ikäraja tuli vastaan omalla kohdalla. Saman iän toi esiin vanhuustutkimuksen uranuurtaja Eeva Jalavisto jo 1950-luvulla: Kirjoittihan eräskin nuori mies v. 1847 täyttäessään 30 vuotta, että hän nyt oli saavuttanut elämänsä kulminaatiokohdan, vuosien määrän, jota voidaan inhimillisesti katsoen pitää ihmisen elinikänä! Tämänikäinen mies nykyään tuskin vielä kääntää katsettaan menneeseen, hän tähyilee eteenpäin punniten mahdollisuuksiaan alkaakseen luoda elämäänsä sen varsinaista sisältöä.

Sinikka Aapola ja Mervi Kaarninen toteavat teoksen Nuoruuden vuosisata, Suomalaisen nuorison historia selkeässä johdantoartikkelissa, että tiettyyn ikäkauteen kuulumista määrittävät täsmällisimmin lait ja institutionaaliset käytännöt. Ne keskittyvät ennen kaikkea elämän alku- ja loppupuolen velvollisuuksiin ja oikeuksiin, kuten koulutukseen ja työelämään. Toimittajat perustelevat teoksen nimeä sillä, että vasta 1900-luvun kuluessa nuoruus on rakentunut sellaiseksi kuin se nykyisin ymmärretään.

Kirjassa aihetta käsitellään kahdella tasolla. Esillä on nuoruuden historia elämänvaiheena ja käsitteenä, sekä toisaalta nuorison, eli tietyn ikäryhmän historia. Kuten toimittajat huomauttavat, iältään nuoria on luonnollisesti ollut aina. Heitä ei tosin aina ole kutsuttu nuoriksi ja heidän nuoruutensa on poikennut nykyisestä. Nuoriso erityisenä elämänvaiheena onkin melko uusi ilmiö, jonka synty kytkeytyy erityisesti koulutuksen pidentymiseen ja laajentumiseen 1800-luvun loppupuolelta alkaen.

Kansainvälisessä tutkimuksessa nuoriso on mielletty nimenomaan osaksi perheen historiaa, suomalainen tutkimus puolestaan kumpuaa useasta muustakin lähteestä: nuorison historiaa on käsitelty naisten, teollistumisen, maatalouden, koulutuksen ja erilaisten instituutioiden tutkimuksen kautta. Toimittajat arvelevat, että Suomesta on puuttunut nuoruuden historiaa käsittelevä kokoava esitys, koska erilaisten nuoruutta tavoittavien näkökulmien yhdistäminen yhden teoksen puitteissa on haastavaa.

Tässä monitieteellisessä teoksessa teemaan on kuitenkin uskallettu tarttua yli kahdenkymmenen tutkijan voimin. Tuloksena on kokonaisuus, jossa Pertti Haapala marssittaa Suomen nuorison lukijan eteen numeroina, Matti Virtanen puolestaan esittelee heidät sukupolvien ketjuna. Juha Nieminen, Leena Koski, Mervi Kaarninen ja Kaisa Vehkalahti käsittelevät nuorisoa koulutuksen kannalta, Hannu Itkonen ja Seija-Leena Nevala järjestöjen, Vesa Puuronen ja Saara Tuomaala vapaa-ajan ja Marjatta Rahikainen töiden kannalta.

Pekka Kaarnisen, Visa Heinosen ja Kari Kallioniemen teksteissä nuoriso nousee esille populaarikulttuurin innoittajana, tuottajana ja kuluttajana. Teos ei unohda myöskään nuoria maalla: heistä kirjoittavat Mia Leino, Kirsi Viitanen, Pirjo Markkola ja Elina Waris. Kirsi Saarikangas käsittelee kaupunkien nuoria.

Erilaisten kohderyhmien ja käsittelytapojen vuoksi voisi olla parempi puhua monikossa nuoruuden historioista. Kirjasta nimittäin selviää oivallisesti, miten eri sukupolvien ja sukupuolten ryhmäkulttuureihin vaikuttivat sosiaalinen asema ja asuinpaikka. Koska 1900-lukua on kutsuttu lasten vuosisadan ohella myös naisten vuosisadaksi, on luontevaa, että sukupuoli on huomioitu monessa kirjoituksessa.

Nuorisoa tutkivat ovat itse jo vääjäämättä ohittaneet kyseisen ikävaiheen. Sama koskee todennäköisesti myös valtaosaa nuorisotutkimusten lukijoista. Tämän kirjan kohdalla lukija voi kenties verrata lähihistoriaa käsitteleviä kirjoituksia joko omiin tai sukulaisten ja tuttavien muistikuviin. Esimerkiksi Kirsi Saarikankaan käyttämät lähiöasukkaiden muistelmat tuovat esiin asioita, joita itähelsinkiläisenä lapsena itse aikoinaan havaitsin.

Yksi muistelija huomauttaa, että Helsingin Pihlajamäki suunniteltiin aikuisille; ei ollut kouluja lastentarhoja eikä kerhoja, vain asuntoja ja parkkipakkoja aikuisten asua ja lähteä työhön maksaakseen perheensä tallelokeron valkeaksi maalatussa uudessa elementtitalossa. Samassa henkäyksessä esitetään myös kolikon toinen puoli: kavereita oli paljon, pihalla oli tilaa, ja metsät ja kalliot muodostivat oman maailmansa.

Artikkeleita lukiessaan saa elämyksiä muustakin kuin nuoruudesta sinänsä. Päivi Heikkilä-Halttusen esittelemät 1940-1970 -lukujen nuorisokirjat ovat tuttuja monille lukeville sukupolville, aina sota-ajan velvollisuusetiikkaa korostavista teoksista J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa -teoksen viitoittamaan “farkkuproosaan“, mikä kertoo kirjastolaitoksen yhtenäiskulttuuria luovasta merkityksestä.

Vähemmän tunnettuja ovat sen sijaan Pekka Kaarnisen esittelemät kurittomia sukupolvia käsittelevät kotimaiset elokuvat, jotka 1960-luvulle tultaessa alkoivat näyttää asioita myös nuorten kannalta. Kiinnostava havainto on, että aikojen muuttuessa kapinoinnin ja muutoksenhalun esitettiin lähes aina loppuvan avioliiton solmimiseen.

Lukuun ottamatta Airi Markkasen kirjoitusta romaninuorten elämänmurroksesta teos keskittyy valtaväestöön, siinäkin sen fyysisesti ja psyykkisesti terveeseen osaan. Tämä johtunee kirjoittajien omista taustoista, jotka suuntaavat heidän mielenkiintoaan. Toisaalta erilaisten vähemmistöjen tai maahanmuuttajien nuoruuden – kuten muidenkin elämänvaiheiden – historia on pitkälti kartoittamatta ja tutkimatta. Tulevaisuudessa olisikin tärkeää saada esille tietoja muun muassa Suomeen rantautuneiden pakolaisten ja maahanmuuttajien nuoruuden historiasta ja siitä, millaisena valtaväestön nuorisokulttuurit ovat heille näyttäytyneet.

Hyvin toimitetussa ja lukijaystävällisessä kokoomateoksessa ainakin osa kirjoituksista keskustelee keskenään tai täydentää toisiaan. Tässä kirjassa näin tapahtuu. Ajallisessa mielessä aivan 1900-luvun alku olisi tosin voinut olla enemmän esillä aivan itsenäisten tapaustutkimusten muodossa. Näin lukijalle olisi tarjoutunut parempi mahdollisuus arvioida koko vuosisadan kuluessa tapahtunutta muutosta, sekä eri sukupolvien nuoruuden ehtojen erilaisuutta. Toki jo tällaisenaan teos valottaa eri vuosikymmeniä ja toimii hyödyllisenä perustutkimuksena. Vaikka artikkelit ovat tutkimuksia ja dokumentoitu loppuviitteillä, ne ovat selkeitä ja helppolukuisia.

Kirjan ulkoasu on tyylikäs ja mietitty, lukuun ottamatta kuvituksen runsasta mutta yksitotista kenkä-symboliikkaa. Etu- ja takakannen kuva miesten kenkäparista nimittäin esiintyy vielä kirjan sisälläkin neljästi, vuoron perään korkokenkäparin kanssa. Toiston sijaan erilaisilla kengillä olisi voitu tuoda esiin pukeutumisen tärkeyttä ja sen vapautumista, myös sukupuoli-identiteetteihin liittyen. Jalkinemuodin variaatiot, kuten lapikkaiden, huopatossujen, haisaappaiden, jeesus-sandaalien, teddy-kenkien, moonbootsien, kiinantossujen tai halpa- ja merkkilenkkarien kavalkadi olisi konkretisoinut ajallisen muutoksen ohella myös eri nuorisoryhmiä ja taloudellisia eroja.

Kokonaisuudessaan taitto on mietitty. Ympäri maata kerätyistä kuvista muodostuu oma aikamatkansa ja kuvateksteissä on nähty vaivaa. Tällaista tietokirjaa ei olisi ollut mahdollista tehdä ilman taloudellista tukea ja mukana olleiden innostusta.