Runon tuntu

Siru Kainulaisen kirjoittama Runon tuntu on helposti lähestyttävä. Panu Hämeenahon maalaama sinipohjainen kansi tuo kirjaan pehmeyttä, eikä teos pelästytä koollaankaan. Näennäinen pienuus osoittautuu tosin sittemmin harhaksi, niin täynnä asiaa kirja on. Tätä ei yhdellä lukukerralla loppuun ammenna. Kokoelman teemaan sopivasti lukijan tunnelmat liikkuvat laidasta laitaan. Kainulainen on valinnut teokseensa runoja, jotka ovat temmanneet mukaansa, toisin sanoen hämmästyttäneet, hiertäneet, oudoksuttaneet ja yllättäneet. Kirjoittaja puhuukin tuntutilasta ja määrittelee lukemisen tekstin tunnun aistimiseksi.

Kainulainen on valinnut teokseensa runoja, jotka ovat hämmästyttäneet, hiertäneet, oudoksuttaneet ja yllättäneet.

On helppo huomata runouden tehneen uuden tulemisen, vaikka muunkinlaisia äänenpainoja kuulee. Joka tapauksessa runon ystäviä, tai sellaiseksi haluavia, on hiljattain hemmoteltu ainakin kahdella huomionarvoisella oppaalla. Kainulaisen teoksen lisäksi on ilmestynyt Satu Grünthalin toimittama Säkeilyvaara. Kummastakin kirjasta löytyy asiaa esimerkiksi lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen tarpeisiin. Molemmissa käsitellään muun muassa Edgar Allan Poen Korppi-runoa ja ainakin Vilja-Tuulia Huotarisen sekä Saila Susiluodon tuotantoa. Kainulainen painottaa nykyrunoutta, Grünthalin teos keskittyy enemmän vanhaan runouteen.

Kainulaiselle rytmi on erityisen tärkeä asia, ja hän onkin todennut ääneen lukemisen ja esittämisen olevan olennainen osa runoutta. Rytmiäkään ei tarvitse ajatella vaikeimman kautta. Kainulainen siteeraa venäläiselle futurismille tärkeää Vladimir Majakovskia, joka kirjassaan Kuinka säkeitä valmistetaan? (1926, suom. 1959) toteaa rytmin kaiken runouden perustekijäksi. ”Rytmin voi antaa meren toistuva kohu, tai sisäkkö joka aamu aamulta paiskelee ovia – – tai jopa maan pyörimisliike.” (s. 17)

Osoitus niin Kainulaisen teoksen kuin rytmi-käsitteen laaja-alaisuudesta on kirjoittajan viittaus William H. McNeilliin, joka muistuttaa yhteiseen tahtiin käymiseen sisältyvistä nurjista puolista, kuten armeijan kaltaisista joukkoliikkeistä. Kainulainen muistuttaa, että yhteisöllisyyden kääntöpuolien näkeminen ja tiedostaminen voi edesauttaa niiden riittävää huomioon ottamista. ”Kommunikaation kollektiivisuuden ajatukseen kuuluu ymmärrys, etteivät muut lukijat vastaakaan tekstin kutsuun kuten minä”, hän kiteyttää. (s. 61)

Kiehtova vastakkaisuus ja sanotun fyysisyys

Kirjoittajan mukaan runoissa kiinnostaa muun muassa vastakohtaisuus, yhtäaikainen kauneus ja rumuus, kuten Bukowskin teoksen nimessä Rakkaus on koira helvetistä. Yhtenä esimerkkinä on Anja Erämajan kokoelmasta Laulajan paperit (2005) peräisin oleva runo, jonka sanoman ja samalla koko teoksen sanoman Kainulainen tiivistää kysymykseen ”Voisiko valita sekä että?” (s. 49) Kainulainen käyttää sanaa `loppulässähdys` kuvatessaan Erämajan avoimien runojen yllätyksellistä loppua ja antaa esimerkin: ”Menen noutamaan rahaa naama paljaana, siinäkin riskinsä. Kerran humalainen pysäytti ja kysyi mikä minä olen. Minäkö? Tulin kotiin ja katsoin korteista: ristikutonen.” (s. 49) Sana loppulässähdys on varsin kuvaava. Jokaiselle naiselle tuttua problematiikkaa alkaa lukea innokkaana vastausta etsien kuin lukisi naistenlehteä. Ällistynyt ärtymys seuraa nopeasti, kun mitään vastausta ei tulekaan. Tätä seuraa ihaileva tunnustus hienosta runosta: nyt ei lueta naistenlehtiä, vaan kuljetaan iloisen ironisesti vastavirtaan.

Ääneen lukeminen ja esittäminen ovat olennainen osa runoutta.

Kainulaisen mukaan yksi runouden kestoaiheista on ilmaisun ongelma, kieli ja runous itsessään. Kirjoittaja pitää lukukokemuksesta kirjoittamista hankalana, koska ”tuntemuksistaan ei saa kiinni sellaisenaan, ja asiatekstiksi muutettuina ne ovat aina jo toisia”. (s. 9)

Ilmaisun tapaan on Kainulaisen mukaan syytä kiinnittää huomiota esimerkiksi proosarunossa, joita on kirjoitettu vähintään 1800-luvulta lähtien. Muodon näennäinen selkeys voi hämmentää, mutta avata samalla uusia mahdollisuuksia. Kainulainen analysoi neljän sivun verran Silja Järventaustan Patjalla meren yli -kokoelman itsessään herättämiä tuntemuksia ja tiivistää kokemansa niin, että vuorovaikutukseen kuuluu muutakin kuin sanallista kommunikointia, joka sekin tuottaa fyysisen kokemuksen. ”Sille on annettava tilaa ja aikaa, sillä vuorovaikutus ei onneksi toimi niin kuin minun mieleni tekee.” (s. 72) Tämän voinemme jokainen arkipäivän kokemustemme perusteella allekirjoittaa ja tällä myös lohduttautua.

Kiltistä tytöstä väsyneesti

Vilja-Tuulia Huotarisen Iloisen lehmän runot -kokoelmaa (2009) käsitellessään Kainulainen päätyy käsittelemään naisia ja tyttöjä, koska nainen voidaan haluttaessa rinnastaa lehmään. Hänen mukaansa niin tytöillä kuin lehmillä on vapautensa mutta myös rajansa. Tyttöjen kiltiksi kasvattamisen traagisuuden alleviivaaminen tuntuu aiheena kuluneelta ja aikansa eläneeltä. Se on kirjassa kuitenkin selvästi yksi tärkeä teema.

Kainulainen kertoo Saila Susiluodon Siivekkäissä ja hännäkkäissä (2001) kuvattavan poikkeuksellisesti toimivia naisia. Pääskynpesän tekeminen häpykarvoista ja kuunvalon ottaminen vaikuttavat kieltämättä kummalliselta, mutta oudolta vaikuttaa myös näiden rinnastaminen siihen, ettei nainen siivoa eikä laita ruokaa. Kainulainen päätyy lopulta itsekin siihen, että ”Halu vapauteen ja vapaaseen ilmaisuun – halu lentää – voi ollakin jotain sellaista, jonka itse tukahduttaa: ´vapaus on tuuli, ihminen sen kello, valitsee vapaudestaan vain vähän”. (s. 85) Perinteinen naisen rooli on epäilemättä todellisuutta yhä monelle, mutta modernilta naiskuvalta se ei tunnu.

Nykyrunosta vapautuneesti

Kainulainen avaa kiinnostavasti nykyrunoutta. Näin konkreettinen ja analyyttinen runouden lukemiseen opastaminen on harvinaista. ”Naisproblematiikan” kohdalla menetelmä tuntui kuluneelta, mutta kokeellisen nykyrunon esittelyssä se on paikallaan. Kirjoittaja käsittelee pitkään muun muassa Harry Salmenniemen ja Pauliina Haasjoen tuotantoa. Kainulaisen mukaan ”kokeellista tai muuten koettelevaa runoa voi lähestyä leikkinä ja pelinä, johon lukija pyydetään ja otetaan, työnnellään ja heitetään mukaan”. (s. 108) Tämä lähestymistapa näkyy kirjoittajan omankin tekstin vapautumisena ja leikkiin mukaan lähtönä.

Kainulaisen ennakkoluulottomuus ja pelottomuus tarttua monenlaiseen tekstiin sekä vankka usko siihen, että runo näyttää tien ja oikean lukutavan, tekee vaikutuksen. Hän on valmis kyseenalaistamaan tottumuksiaan ja näkemään vaivaa ymmärtääkseen lukemansa. Tätä nykyrunon tulkinta usein vaatiikin. Erityisen hieno ja teemaan sopiva on Kainulaisen esiinnostama Haasjoen runo Sanoinkuvaamaton, jossa kuvataan hirviön kesyttämisen prosessi ja päädytään tilanteeseen, jossa ”Hän söi hirviön kämmeneltä. / Hirviö söi hänen kämmeneltään.” (s. 123) Runo on Haasjoen neljännessä kokoelmassa Pääskynen ja lepakko (2009).

Näin konkreettinen ja analyyttinen runouden lukemiseen opastaminen on harvinaista.

Olen erityisen iloinen, että Haasjoki on mukana teoksessa, niin että muistin hänet taas. Kainulaisen kirjan ylämarginaaliinkin olen lyijykynällä kirjoittanut ”Haasjoki!” Viime vuonna ilmestyneen Planeetta-kokoelman arviossaan Mervi Kantokorpi kirjoittaa Haasjoen olevan merkittävimpiä nykyrunoilijoitamme. (HS 9.6.2016) Kainulaisen mainitsemat Haasjoen esikuvatkaan, kuten Eeva-Liisa Manner, eivät ole huonoja. Kun nyt luin Planeetan arvion uudelleen, huomasin, että tekstistä oli jäänyt asioita ja kohtia mieleeni. Kun edellä kirjoitin kokeellisen runon mahdollisesta vaikeudesta, tämä ei niinkään päde Haasjokeen. Luontorunous sopii kaikille ja kesäkuinen Kantokorven kehotus täytyy pitää mielessä: ”Näitä silmärunon ihanuuksia on turha sanoin selitellä, ne on nähtävä. Jos ajattelit yhtä runoteosta Suomen suvessa ihmetellä, lue tämä.”

Siru Kainulaisen Runon tuntu kuuluu kirjahyllyyn. Siitä löytyy joka lukukerta uutta. ”Sanoja tunkee joka tuutista, niitä painetaan hullun lailla enemmän kuin koskaan ja eri muodoissa. Silti tietäminen ei välttämättä lisäänny, sillä se hajoaa fragmenteiksi.” kirjoittaa tekijä. (s. 133) Luulen, että kirjaan tarttuminen ja uppoutuminen on oikea lääke tähän.