Sosiaalinen kirjasto, Kirjaston kuolema

On käymässä toisin kuin kirjaston suojissa kasvaneena lapsena olisin ikinä voinut ennustaa. Kirjastot, sellaisina rauhan ja pakottoman tiedon äärellä oleilun pysyvinä tyyssijoina kuin ne tunnemme, tuntuvat käyvän nykymaailmassa jo uhanalaisiksi.

Tätä kirjoittaessani Suomen hallitus kaavailee kirjastolain romuttamista siten, ettei kunnilla enää olisi lakisääteistä velvoitetta ylläpitää kirjastoja. On selvää, että kirjastot ovat nyt ja lähivuosina tilanteessa, jossa niiden olemassaoloon ja toimintaan liittyy monikerroksinen epävarmuus.

Jos ei vielä aivan henkitoreissaan, niin vähintäänkin kirjasto on, alan ammattilaistenkin mielestä, jatkuvassa kriisissä. Kriisiytynyttä tilaa pohditaan erilaisista lähtökohdista kahdessa Avain-kustantamon kevään julkaisussa, molemmat usean kirjoittajan artikkelikokoelmia, jotka lienee ensisijaisesti suunnattu kirjastoalan ammattilaisille, mutta jotka sopivat luettavaksi kenelle tahansa kirjaston yhteiskunnallisesta asemasta kiinnostuneelle. Vaikka artikkelikokoelmat ovat lähestymistavoiltaan hyvin erilaiset ja paikoin jopa vastakohtaiset, niitä yhdistää huolestuneisuus kirjaston tilasta ja tulevaisuudesta. Lukijalle jää molemmista teoksista tunne, että kirjastoon on vaivihkaa hiipinyt huolestuneisuuden kulttuuri. Kirjaston nähdään olevan haasteellisessa tilanteessa, jossa sen historialliset juuret eivät enää riitä toiminnan tueksi.

Ammattijargoninen katsaus elämyskirjastoon

Laura Hokkasen toimittama Sosiaalinen kirjasto – Lukemattomien mahdollisuuksien maailma on tyyliltään henkilökuntajulkaisumaisen puiseva, eikä sitä voi luonnehtia lukunautinnoksi siten kuin oivaltavia ja kriittisiä tietokirjoja parhaimmillaan voi, mutta sen artikkelit antavat hyvän käsityksen siitä, minkälaiset toimintaan ja käytäntöihin liittyvät asiat ovat kirjastoalalla tällä hetkellä ajankohtaisia keskustelunaiheita. Kirjoittajakunta koostuu kirjastoalan ja oppimiskulttuurin asiantuntijoista, joiden puheenvuoroissa korostuvat kirjaston uudenlaiset sosiaalisuuden ja ihmisläheisyyden kehityssuuntaukset.

Monet kirjan näkemykset elämyskirjastosta tuntuvat lähinnä helvetillisiltä.

Teksti vilisee organisaatiojargonin kliseitä ─ avaintekijä, vahvistamistoteutus ─ mikä tekee siitä kuivakan ja vain alan sisäiseen käyttöön tarkoitetun oloisen, ja harmillisesti etäännyttää siitä ihmisläheisyydestä, jota kirjassa nimenomaan yritetään esitellä. Kirjoittajat tarkastelevat sosiaaliseksi kirjastoksi nimettyä ilmiötä. Tausta-ajatus on lämmin, ja kirjan toimittaja toteaakin jo esipuheessa, että kirjastossa tehdään ensisijaisesti työtä ihmisten tähden. On kuitenkin vaikea ymmärtää, miksi kirja tuntuu hylkivän sellaista kirjaston ja kirjastotyön olemassaoloperustetta, joka syntyy rakkaudesta kirjaan. Pohjois-Amerikasta löydettyä elämyskirjaston mallia tunnutaan sovittavan meidän kirjastokulttuuriimme tavalla, jota ei tarkastella kovinkaan kriittisin silmin. Kirjan suhde yhteisöllisyyteen vaikuttaa hyvää tarkoittavalta, mutta väkinäiseltä. Taustalla vaikuttaa olevan pelko, että omaa tuttua kirjastomalliamme pidetään vanhanaikaisena kirjavarastona. Mutta miksi ihmeessä paikka, joka keskittyy laadukkaitten kirjojen pitämiseen monipuolisesti saatavilla, olisi tulkittavissa pelkäksi kirjavarastoksi?

Ei voi mitään; kaltaiseni introvertin kirjastorauhan ja yksinäisten kirjastonnurkkalukuhetkien rakastaja ahdistuu, jopa kuvottuu lukemastaan pakkopirteästä pedagogiikasta. Sosiaalisen kirjaston ajatukset elämysmarkkinoista, välttämättömästä sosiaalisuudesta, toiminnallisuudesta ja pakollisesta ihmisläheisyydestä ovat minusta aivan kauheita, mutta toisaalta ymmärrän hyvin, miksi niille on kannattajansa. Selkeimmin ymmärrän sen ajatellessani lapsia kirjastonkäyttäjinä. Tietokoneistuneessa todellisuudessa on ehkä pakko keksiä uusia houkuttelevia keinoja, joilla diginatiivit lapset ja nuoret saadaan käymään kirjastossa. On innostettava. Ja esimerkiksi nykyisin koululaisille suunnattu kirjavinkkaus onkin arvokasta työtä, jossa keskitytään kirjoihin.

Silti monet kirjan näkemykset elämyskirjastosta tuntuvat lähinnä helvetillisiltä. Vaikka miten ajattelisin kohteliaita ajatuksia, silti tuntuu, että olen ehkä täysin väärä lukija Sosiaalinen kirjasto -tietokirjalle ja täysin jotain muuta kuin ideaaliasiakas tulevaisuuden innovatiivisissa kirjastovisioissa. Irvokkaimmillaan kirjassa on kummallisia taulukoita ja numeerisia esityksiä siitä, miten moniaistiset muumijuhlat järjestetään elämyskirjastossa ja miksi tällainen innovatiivinen sosiaalisuus on meille tärkeää.

Kirjaston asema digitalisoituvassa yhteiskunnassa

Jukka Relanderin ja Jarmo Saartin toimittama Kirjaston kuolema -artikkelikokoelma on yhteiskuntafilosofisesti painottunut, ja sen artikkeleissa korostuu erityisesti uusliberalismikriittisyys. Artikkelien kirjoittajina on kirjastoalan ja informaatiotutkimuksen asiantuntijoita.

Liike-elämää esikuvanaan käyttävä amerikkalaistyyppinen kirjastomalli nähdään kirjassa lähinnä hölmöläisten hommana: esimerkkinä mainitaan 2000–2010-luvuilla tehdyt käyttökyselyt, joihin perustuen on päätelty, että ”kirjojen lainaus on merkittävin syy tulla kirjastoon” ja että kirjaston ”brändi” ovat kirjat.

Historiatietoinen ja tarkastelutavaltaan kriittinen kirja ei kuitenkaan vastusta digitalisoitumiskehitystä, vaan sähköisten välineiden lisääntyminen nähdään keskeisenä uudistumishaasteena. Tietoteknistä muutosta ja muutosjohtamista artikkelissaan tarkasteleva Pirkko Lindberg nostaa uudistushaasteita käsitellessään esiin muun muassa ”superseniorit” eli eläkeikäiset ihmiset, joiden teknologiset valmiudet ovat kirjaston henkilökuntaa paremmat.

Relanderia ja Saartia kiinnostaa etenkin kirjaston merkitys demokratiassa. He kritisoivat kehityskulkua, jossa tietoyhteiskuntakehitys alistaa kirjaston vaivihkaa kaupallisille periaatteille ja ympäröi kirjastot talouspuheella, jossa kävijät ovat asiakkaita ja työntekijät kulueriä. Kuitenkin he näkevät myös uudistumisen potentiaalin, jossa avoin kehitys voi parantaa kulttuurista hyvinvointia, tiedonsaantia ja sivistystä.

Kun uusliberalistinen ajattelu alkaa ohjata tulkintaa kirjastosta, kirjasto nähdään investointipaikkana; eräänlaisena henkisenä kuntosalina.

Kirjastojen uusliberalisoitumiskehitys huolestuttaa myös Tim Huzaria, jonka artikkeli (suom. Jukka Relander) on yksi kirjan monipuolisimmista. Hän soveltaa artikkelissaan kirjastoon Jacques Rancièren demokratiatulkintaa, ehdottaen, että kirjastojen eräänlainen poliittinen ulkopuolisuus, osattomuus yhteiskunnallisessa puheessa ja kirjastojen merkityksen ei-välineellisyys tekeekin niistä demokratian kannalta kaikkein keskeisimpiä. Huzarin mukaan uusliberaali kehitys uhkaa kirjastoja markkinatalouden logiikallaan: kirjastoja lakkautetaan, jos ne eivät ole jollakin laskettavalla tavalla tehokkaita ja kaupan tavoin houkuttele ”asiakkaita”.

Palveluiden uudistaminen ”sosiaaliseksi pääomaksi” voi Huzarin mukaan kääntyä itseään vastaan. Perinteisesti kirjasto on epäsovinnainen tila, koska se tarjoaa informaatiota, mutta ei edellytä kävijöiltä minkäänlaisia perusteluja tai syytä käynnilleen. Kun uusliberalistinen ajattelu alkaa ohjata uutta tulkintaa kirjastosta, kirjasto nähdään investointipaikkana; eräänlaisena henkisenä kuntosalina, luonnehtii Huzar. John Buschman (artikkelin suom. Jarmo Saarti) pohtii samassa viitekehyksessä kirjastonhoitajuuden kriisiä. Tehdessään lähestymistavoista konsumeristisia uusliberalismi on murentanut myös kirjastoalan ammatillista roolia.

Kirjaston kuolema on synkästä nimestään huolimatta toiveikas kirja. Se pyrkii osoittamaan kirjaston ainutlaatuisen ja jo-olemassaolevan yhteiskunnallisen merkityksen, joka perustuu rosoisuudelle, epäsovinnaisuudelle ja kirjaston kyvyttömyydelle erotella ihmisiä. Kirjasto on tasa-arvoinen, kun se tarjoaa täsmäkohdistamatonta ajelehtimistilaa ja mahdollisuuksia tarkoituksettomaan oleiluun tiedon äärellä.