Nuoret ympäristöissään. Lasten ja nuorten kokemusmaailma ja ympäristömielikuvat

Mistä johtuu, että ihminen kiintyy lapsuutensa maisemiin ja leikkipaikkoihin niin voimakkaasti, että pystyy palauttamaan ne koska tahansa myöhemmin elämässään yksityiskohtaisesti mieleensä, kysyvät Taina Kaivola ja Hannele Rikkinen kirjassaan Nuoret ympäristöissään. Vastausta he hakevat tutkimuksista, jotka käsittelevät maantieteellisen maailmankuvan syntyä sekä lasten kokemuksia ja mielikuvia omasta elinympäristöstään.

Kirja nostaa esiin mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä kysymyksiä: miten lapset hahmottavat maailmaa, miten he jäsentävät tilaa, mitä ympäristön piirteitä he arvostavat? Mitä he oikeastaan edes tekevät kun sulkevat kodin oven takanaan? Tiedämme siitä edelleen melko vähän – huolimatta siitä, että lasten ympäristösuhteeseen ja -käyttäytymiseen liittyvää tutkimusta on tehty 1960-luvulta lähtien.

Nyky-yhteiskunnassa lasten ei ole mahdollista liikkua vapaasti ja tutkia ympäristöä oman uteliaisuutensa ohjaamina. Mitä kaupungistuneempi ympäristö, sitä enemmän tutkimustietoa lasten tilakäyttäytymisestä ja fyysiseen elinympäristöön liittyvistä tarpeista tarvitaan. Kaivola ja Rikkinen käyvät kirjassaan läpi alan tutkimusta painottaen erityisesti maantieteen opetukselle ja ympäristökasvatukselle käyttökelpoisia opetus- ja tutkimusmenetelmiä. He nostavat esiin mm. mentaalikartat eli subjektiivisiin mielikuviin perustuvat, itse piirretyt kartat. Oppilaiden piirtämät lähialue- ja kotiseutukartat antavat opettajalle ensi käden tietoa lasten käsityksistä ympäröivästä maailmasta sekä tavasta hahmottaa tätä maailmaa.

Vaikka lapsuudenaikaiset kokemukset lähiympäristöstä kulkevat mukana läpi elämän, lapset joutuvat elämään aikuisten ehdoilla suunnitellussa ympäristössä, jossa eri tarkoituksiin varatut alueet on selkeästi erotettu toisistaan, rajat merkitty aidoin, leikkipaikat liian valmiiksi rakennettu ja risukot raivattu pois. Lasten mielipidettä kysytään vain harvoin. Kuitenkin esimerkiksi 11–12 -vuotiaat eli viides–kuudesluokkalaiset kokevat tutkimusten mukaan ympäristönsä monivivahteisesti ja osaavat kiinnittää huomiota myös esteettisiin seikkoihin. Heidän ajatuksiaan ja parannusehdotuksiaan voisi hyvin hyödyntää suunnittelussa ja kaavoituksessa.

Aikuinen ja lapsi hahmottavat ympäristöä eri tavoilla ja voidaankin kysyä, onko tutkijoilla aikuisina ylipäätään kykyä ymmärtää lasten kokemuksia. Kuten Kaivola ja Rikkinen toteavat, aikuisten omat kokemukset ja lapsuusmuistot ovat peräisin osin hyvinkin erilaisesta maailmasta kuin missä lapset nykyisin elävät. Siksi tutkijoiden on tärkeää tiedostaa, ollaanko tutkimassa lasten omia kokemuksia vai aikuisten käsityksiä niistä. Kirjassa korostetaankin, että lasten ja nuorten parissa tehtävän tutkimuksen on oltava kysymyksenasetteluiltaan ja tutkimuskäytännöiltään eettisesti kestävää. Kirjan lopussa annetaan käytännön ohjeita tutkimuksentekoon ja käydään läpi eri menetelmien hyviä ja huonoja puolia.

Lasten ympäristösuhdetta monipuolisesti valottavaa kirjaa vaivaa tutkimusraporttimainen ote, joka saattaa karkottaa lukijoita muuten mielenkiintoisen aiheen parista. Kirja tarjoaa kuitenkin kattavan tietopaketin alan tutkimusta, ja sen soisi löytävän tiensä muidenkin kuin maantiedon opettajiksi opiskelevien hyllyyn. Alueellisen identiteetin, ympäristömielikuvien ja paikkakokemusten synnyn ja merkityksen ymmärtäminen auttaa meitä ymmärtämään paremmin myös itseämme.

Kaivola ja Rikkinen muistuttavat, että vaikka maailma kutoutuu yhä tiiviimmin verkostomaiseksi kokonaisuudeksi ja informaatio ja tavarat liikkuvat maailmanlaajuisesti, ihmisen identiteetti määräytyy edelleen omien kokemusten ja kulttuurin kautta. Alueellinen identiteetti tarkoittaa maantieteessä aluetietoisuutta: ihminen syntyy ja asuu tietyssä paikassa ja tulee vähitellen tietoiseksi ympäröivästä aluejärjestelmästä. Paikallisuuden merkitys ei globalisoituvassa maailmassa näytä häviävän, päinvastoin se pikemminkin korostuu.