Vaaran viehätys. Valitut kirjoitukset 1987 - 2015

Tapani Bagge (s. 1962) on tunnetuimpia ja ahkerimpia suomalaisia rikos- ja jännityskirjailijoita, moniottelija, jonka tuotantoon kuuluu myös lasten- ja nuortenkirjoja, kuunnelmia, tv- ja sarjakuvakäsikirjoituksia ja lehtijuttuja. Bagge on elättänyt itsensä kirjoittamalla käytännössä koko aikuisikänsä: hän on ammattilainen. Valitut kirjoitukset sisältää eri lehdissä ilmestyneitä artikkeleita, muistelmia ja haastatteluita. Suurin osa jännityskirjallisuutta luotaavista historiikeista on ilmestynyt aiemmin Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri -lehdessä.

Otsikkona voisi olla myös ”Kirjailijakohtalo EU-Suomessa”. Lukemani perusteella kohtalo on valoisa.

Kirja jakautuu kahteen osaan: yhtäältä Baggen omaan kirjailijahistoriaan ja toisaalta koti- ja ulkomaisen rikoskirjallisuuden yleiseen historiaan. Mukaan mahtuu monenlaista ja ajallinen jänne on pitkä, kyseessä on melkein kolmenkymmenen vuoden kakku. Koska paria varhaisinta teosta lukuun ottamatta Baggen kirjoina julkaistu tuotanto ajoittuu vuoden 1995 jälkeiseen aikaan, tämän kirjoituksen otsikkona voisi olla myös ”Kirjailijakohtalo EU-Suomessa”. Lukemani perusteella kohtalo on valoisa.

Välialueen romantiikkaa

Baggen ammattilaisuus näkyy: lause on varma kuin köyhän kuolema. Juttu kulkee. Siitä ei pääse mihinkään, että Valittuja kirjoituksia olisi pitänyt valikoida lisää. Kirjan alkuosassa on toistoa ja jotkin kohdat esiintyvät sanasta sanaan samanlaisina artikkelista toiseen. Joistakin asioista haluaisi lukea lisää: mikä mies loppujen lopuksi oli Niilo-setä, ”peltiseppä ja runoilija”, joka vieraili usein Baggen lapsuudenkodissa Keravalla, kertoi hurjia tarinoita Stadista, Hakaniemen torilta ja Juttutuvasta ja toi syntymäpäivälahjaksi Chandlerin romaanin. Setä vaikuttaa hyvinkin erillisen muistelman arvoiselta.

Parikymppisenä Bagge ajautuu suomalaisen Jerry Cotton -lehden ja lännentarinoihin erikoistuneen FinnWestin avustajaksi. 90-luvun alussa hän huomaa olevansa molempien lehtien vastaava toimittaja. Tärkeänä taustavaikuttajana on Seppo Tuisku (s. 1935), Baggen otsikoinnin mukaan ”suuri tuntematon”, suomalaisen Jerry Cottonin luoja, jonka epävirallista kirjoittajakoulua Bagge ei lakkaa ylistämästä.

Tarina alkaa mekaanisten kirjoituskoneiden aikakaudelta ja on täynnä kuolleita ihmisiä, lehtiä ja kustantamoita sekä menneitä toimintatapoja.

Muitakin tuntemattomia tulee listattua. Vaaran viehätys on eräänlaista sosiaalihistoriaa, joka kronikoi Kirjallisuuden ja kirjoittamattoman kirjallisuuden (folklore) väliin jäävää aluetta, kioskipokkareita ja jatkokertomuksia. Niitä kirjoittivat miehet, jotka Baggen hellässä käsittelyssä saavat romanttista hohdetta ja lukijan mielessä samastuvat kuvaamiinsa sankareihin ja antisankareihin.

Tarina alkaa mekaanisten kirjoituskoneiden aikakaudelta ja on täynnä kuolleita ihmisiä, lehtiä ja kustantamoita sekä menneitä toimintatapoja. Sankarillisesti kuitenkin tullaan läpi kirjallisuuden kentän muutoksen. Pari viimeisintä teostaan Bagge on julkaissut myös e-kirjoina. ”Oikeaksi kirjailijaksi” Bagge ryhtyi samalla, kun kioskikirjallisuus katosi. Sitä, katosiko se nettiin, Bagge ei kerro. Minä en tiedä.

Inhimillinen komedia

Erikoisalueillaan Baggen asiantuntemus on huima. Hän ei kirjoita klassisesta brittiläisestä dekkarista, ei pohjoismaisesta yhteiskunnallisrealistisesta rikoskirjallisuudesta (ja koska olemme eläneet viime vuodet mainitun kirjallisuuden tulvassa, tämä puute tuntuu pelkästään virkistävältä) tai eteläeurooppalaisesta perinteestä. Sen sijaan amerikkalaisen ”kovaksi keitetyn” kirjallisuuden esittelyt ovat niin perinpohjaisia, että tällä kielellä vastaavia on varmaan turha muualta etsiä. Dashiell Hammet -visassa kannattaa hakeutua Baggen joukkueeseen.

Kun yksityiskohdat pitävät kutinsa, kokonaisuuden voi valehdella.

Koska ranskalaisen rikoskirjallisuuden tuntemus on Suomessa pinnallista, on ilahduttaa lukea juttuja José Giovannista, Albert Simoninista ja Auguste Le Bretonista ja heidän tuotantoonsa liittyvistä elokuvista. Mielessä kannattaa kuitenkin pitää, että ne ovat vain pintaraapaisu ranskalaiseen perinteeseen.

Rikoskirjallisuudesta piittaamattomalle lukijalle Vaaran viehätys on tarpeeton teos; rikoskirjallisuudesta kiinnostuneelle se on välttämätön. Joka tapauksessa kirja on varmaa, hapuilematonta tekstiä. Serge Reggianin nimi on vaihtunut Raggianiksi (tämä täytyy sanoa Reggianin taiteen ystävänä). Kun Bagge kutsuu Sinatraa oppipojaksi Olavi Virran rinnalla, vertailu on turha ja päätelmä mieletön (tämä täytyy sanoa Sinatran taiteen ystävänä).

Kuin vahingossa Bagge tulee paljastaneeksi sen, mistä kaikessa jännitys-, rikos- ja kioskikirjallisuudesta on kysymys: ”Sarjakokonaisuudesta [Hämeenlinnaan sijoittuva rikossarja, VMH] kehkeytyy toivottavasti osiensa summaa suurempi, minun Inhimillinen komediani”. Rikoskirjailija on (ainakin ollut) meidän aikamme Balzac.

Löytyy Vaaran viehätyksestä myös yleispätevä ohje kirjoittamiseen, kirjallisuusarvosteluunkin: ”Tuiskulta opin, ettei inspiraatiota kannata jäädä odottamaan, että juttu pitää suunnitella kunnolla ja että kun yksityiskohdat pitävät kutinsa, kokonaisuuden voi valehdella”.