Kääntökirja. Kirjoituksia kääntämisen filosofiasta
Tapani Kilpeläinen
niin & näin 2007
Kääntämisen ikuisuuskysymys: Uskollisuus vai uskottomuus?
Väite kääntämisen taiteen näkymättömyydestä ei pidä enää paikkaansa. Tänä vuonna on ilmestynyt massiivinen, kaksiosainen Suomennoskirjallisuuden historia (SKS) ja muutama vuosi sitten suomentaja Kristiina Rikmanin toimittama Suom. huom.: kirjoituksia kääntämisestä (WSOY 2005). Päivä- ja aikakauslehdissä on niin ikään keskusteltu aiheen tiimoilta; etenkin tamperelaisessa niin & näin -aikakauslehdessä on taitettu peistä suomentamisen kysymyksistä. Tapani Kilpeläisen toimittama Kääntökirja. Kirjoituksia kääntämisen filosofiasta vielä lisää vettä myllyyn teoreettisesta kannusta. On syytä nostaa hattua Tampereen suuntaan.
Kääntökirjaan on koottu yhdeksän kääntämisen filosofiaa käsittelevää kirjoitusta, jotka ovat omassa sarjassaan enemmän tai vähemmän klassillisia. Kokoelmaan on käännetty Friedrich Schleiermacherin, Walter Benjaminin, Jacques Derridan, Antoine Bermanin, Jean-René Ladmiralin, Ana Agudin, Marina Bykovan, Alexis Noussin ja Henri Meschonnicin tekstit. Leijonanosa niistä on viimeisen 25 vuoden ajalta. Vain Maija Ollikaisen suomentama Friedrich Schleiermacherin ”Eri kääntämismetodeista” (Über die verschiedenen Methoden des Uebersezens) on 1800-luvulta. Osa suomennoksista on jo aiemmin nähnyt päivänvalon aikakauslehdessä.
Kokoelman lopuksi sen toimittaja toteaa, että kirjaan valikoitunut tekstikombinaatio puhuu puolestaan. Kääntökirjassa ei siis ole esipuhetta eikä jälkisanaa. Olisi kuitenkin ollut kiinnostavaa tietää, millaisin perustein tekstit on kokoelmaan valittu ja miksi toiset – monet muut mahdolliset – on jätetty sen ulkopuolelle. Onko mukaan otettu muitta mutkitta jo olemassa olevat suomennokset? Onko valikoima muotoutunut osittain myös tekstien kääntäjien mieltymysten mukaan?
Nimestä toki tietää jo alkuun, että liikutaan filosofian laajalla alueella. Näin myös tiedetään, etteivät kääntämistä yksinomaan lingvistisestä näkökulmasta tarkastelevat tekstit kuulu Kääntökirjaan. Silti tulee mieleen muutamiakin tekstejä, jotka olisivat yhtä hyvin voineet olla mukana. George Steiner ja Lawrence Venuti ovat esimerkiksi antaneet oman antinsa myös kääntämisen filosofiselle pohdinnalle. Kääntökirjan tekstit ovatkin pääosin mannermaista perua, kirjoittajista ainoastaan Alex Nouss on pohjoisamerikkalainen.
Kirjaimellisesti vai kohdekielen ehdoilla?
Kääntämisen filosofian ikuisuus- ja peruskysymys kytkeytyy niin sanottuun. uskollisuuden ja uskottomuuden rajankäyntiin. Toisin sanoen kääntämistä filosofisesta näkökulmasta pohtineet ovat olleet yksinkertaisesti kiinnostuneita siitä, tuleeko lähtöteksti kääntää kirjaimellisesti, vierasta kumartaen, vai vapaammin, pikemminkin kohdekielen ehdoilla.
Tämä vaikea kysymys on monen Kääntökirjan artikkelin perimmäisenä aiheena siitäkin huolimatta, että se on naamioitu mitä monipolvisimman metaforiikan taakse. Näiden filosofisten tekstien lukemisessa tekstintulkitsijan avut ovat hyödyksi. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaan, sillä kuten eräskin kirjan filosofi toteaa, ”käsite ei ole mitään muuta kuin onnistunut metafora”.
Kirjan toimittajan suomentama, jo aiemmin niin & näin -lehdessä julkaistu Jean-René Ladmiralin artikkeli ”Lähtijät ja kohtaajat” (Sourciers et ciblistes, 1986) käyköön tässä esimerkistä teoksen sisällöstä. Se nimittäin jäsentää jännittävällä tavalla edellä mainittua käännösteoreetikkojen tuttua kysymystä. Näkemyksensä Ladmiral esittää viehättävästi metaforia viljellen, aitoon ranskalaistapaan.
Kääntämistä pohtivan kirjan arviossa lienee myös syytä mainita, että suomentaja on onnistunut hankalassa tehtävässään siirtää kirjoittajan puheenparsi kielestä toiseen.
Jo Cicero kysyi
Ladmiral tuo jo heti alkuun ilmi, ettei hänen jaottelussaan niin sanotusti lähtijöihin ja kohtaajiin ole sinänsä mitään uutta ja ihmeellistä. Jo Cicero teki vastaavanlaisen jaottelun omasta käännöstyöstään kirjoittaessaan. Hän teki käännöksensä kirjailijana (ut orator), ei vain kääntäjänä (ut interpres). Ladmiral tunnustaa kuitenkin olevansa ajatuksistaan velkaa enemmän lingvisti Georges Mouninille kuin Cicerolle.
Mounin oli Ladmiralin tapaan viehättynyt metaforaan käännösstrategioiden käsitteellistämisessä. Hän nimittäin puhui teoksessaan Les Belles infidèles (1955) ”läpinäkyvistä” ja ”värillisistä laseista” kääntäjän silmillä. Edellisiä käyttävät ne kääntäjät, jotka pyrkivät kohdekieltä kunnioittavaan lopputulokseen, ja jälkimmäisiä puolestaan ne, jotka pyrkivät mahdollisimman sanatarkkaan käännökseen.
Mouninin lisäksi Ladmiral pohjustaa käsitteitään vielä toisen lingvistin, E. A. Nidan näkemyksillä. Hän jakoi käännökset niihin, jotka hakevat muodollista vastaavuutta, ja niihin, joiden päämääränä on dynaamisen vastaavuuden löytäminen. Näihin Ladmiralin ”lähtijät” ja ”kohtaajat” istuvat kuin sukat jalkoihin. On aivan paikallaan kysyä kirjoittajan itsensä tavoin, miksi on syytä lisätä vielä kaksi käsitettä ”ihmistieteiden jo nyt liikalihavaan ja laajaan monisanaiseen sanastoon ja ottaa se riski, että lisää hämminkiä lisäämällä päällekkäisiä sanastoja”.
Ladmiralin mielestä hänen valitsemansa termit mahdollistavat tuoreemman tavan käsitellä kysymystä ja antavat lisäksi aihetta leikkiä sanoilla. Käännökseen kyseiset sanaleikit eivät millään voi täysin välittyä, vaikka suomentaja onkin tehnyt niitä selittäessään parhaansa. Niin alkuperäisiin käsitteisiin (sourciers et ciblistes) kuin niiden käännöksiin (lähtijät ja kohtaajat) sisältyvät kuitenkin lähtö- ja kohdekieleen kytkeytyvät konnotaatiot.
Vieraanomaista kieltä?
Ladmiralin pohdintojen ansio on siinä, että hän käyttää tukenaan myös konkreettisia esimerkkejä, jotka eivät koskaan ole pahitteeksi puhuttaessa – vaikkakin filosofiselta tai teoreettiselta kannalta – kääntämisen käsityötaidosta.
Käännöstieteen teoreetikoista Ladmiralin mukaan lähtijöihin, jotka siis pitävät sanoista kiinni, kuuluvat Kääntökirjassakin kirjoittavat Walter Benjamin, Henri Meschonnic ja Antoine Berman. Kohtaajiin, jotka panevat painoa dynaamiselle vastaavuudelle, Ladmiral laskee teoreetikoista itsensä ja jo mainitut lingvistit.
Kääntämistä käytännössä harjoittaville voisi olla yllätys, miten suosittua teoreetikoiden parissa on – ja on ollut – käsitys siitä, että käännöksen tulisi kohdekielessä luoda vieraan vaikutelma, jopa niin, ettei lukija koskaan pääsisi unohtamaan lukevansa käännöstä. Juuri tässä mielessä Ladmiral on miellyttävällä tavalla lukijaystävällinen: hänen mukaansa kohdekielen ei tarvitse alistua vieraan kielen vaatimuksille.
Niin & näin -lehden toinen päätoimittaja Tere Vadén mainosti nettikirjoituksessaan Kääntökirjan sisältävän klassikkoartikkeleita ja nosti erityisinä herkkupaloina esiin Schleiermacherin, Benjaminin ja Derridan. Sitä ne kääntämisen filosofiasta kiinnostuneelle varmasti ovat.
Vähintäänkin metaforista lahjakkuutta osoitti kuitenkin mielestäni se kommentoija, joka tarttui Derridan ja herkkupalan väliseen väitettyyn yhtäläisyyteen. Kirjoittaja olisi nimittäin etsinyt vertauskuvaa pikemminkin ”närästävän möykyn” taholta.
Olli Sinivaaran Kääntökirjaan suomentama ”Kääntämisen teologia” (Théologie de la traduction, 1985) käy esimerkistä sellaisista teksteistä, joiden yhteyteen olisi voinut olla tarpeen liittää lyhyt kommentaari. Sellaisten lisääminen kaikkien kokoelman artikkeleiden yhteyteen olisi epäilemättä laajentanut sen tulevaa lukijakuntaa.
