Juoksemisen filosofia

Juoksemaan oppii juoksemalla, mutta voiko juoksemisesta filosofoida juoksematta? Kyllä voi, mutta tamperelainen filosofi Tapio Koski ei halua vain ajatella juoksemista ja filosofoida pelkästään yläpäässään. Hän tahtoo ajatella, että vasta haastamalla itsensä koko ruumiinsa lihan kautta, syntyy hyvää filosofiaa. Juokseminen tarkoittaa Koskelle sekä kehon että mielen haastamista, mikä lisää mielenrauhaa ja johtaa henkiseen kasvuun. Tämä kehollisen eli inkarnoituneen ihmisen tematiikka liittyy jo Kosken väitöskirjaan Liikunta elämäntapana ja henkisen kasvun välineenä (TUP 2000), jossa hän esittää, että liikunnan avulla ihmisen on mahdollista tutkia itseään.

Vaikka legoja näpertämällä voi tutkia itseään, mutta kun puhutaan suomalaisesta urheilukirjallisuudesta, on harvinainen ajatus, että juoksemalla voi tutkia itse itseään ja synnyttää uutta tietoa, jopa filosofiaa. Valtaosassa urheilukirjoittelua huomattavasti ankarampi kysymys näyttää olevan, miten itse juoksijoita pitäisi tutkia, että edes joku juoksisi 10 000 metriä nopeammin kuin Paavo Nurmi.

Kosken fenomenologisen ihmistutkimuksen tarkoituksena on lähestyä ja ymmärtää arkikielen ulottumattomiin jääviä kokemusten tasoja. Kosken mukaan vastaavaa juoksemisen analyysia ei ole tehty aiemmin Suomessa, eikä hän ole löytänyt sellaista englanninkieliseltäkään alueelta.

Juoksemisen filosofian näkökulma liittyy 1980-luvulla kotimaiseen urheilututkimukseen rantautuneeseen ”uuteen liikuntakulttuuriin”, jossa yritetään ylittää perinteisen kilpa-, kunto- ja tulosurheilun rajat. Tämän vaiheen perusteoksena voi pitää Esa Sirosen, Arto Tiihosen ja Soile Veijolan toimittamaa Urheilukirjaa (Vastapaino 2000).

Aristoteleen sanotaan kävelleen opettaessaan, ja Platon harrasti painia, mutta länsimainen perinne ei sisällä filosofisia liikuntamuotoja. Vasta aasialaisten lajien levitessä länteen nähtiin tapa yhdistää liikunta ja filosofia. Jooga tuli Eurooppaan 1900-luvun alussa, ja tuoreimpia tulokkaita ovat itämaiset itsepuolustus- ja taistelutaidot, joista Koski harjoittaa karatedonia ja taijita.

Koskelle liikunnan päämäärä ei siis ole pelkästään fyysisen kunnon ylläpitäminen ja kohottaminen, vaan ”lihan haastaminen” on tapa tutkia itseä ja maailmaa ja tätä kautta löytää viisautta ja mielenrauhaa. Näin juosten kokemukset eivät jää metsään tai asfaltille, vaan ne rakentavat joka hetki jokapäiväistä hyvää elämää.

Länsimaiseen kertomukseen Koski istuttaa juoksemisen filosofiaansa soveltamalla lähinnä ranskalaisen Maurice Merleau-Pontyn ja saksalaisen Martin Heideggerin tekstejä.

Muistutettuaan siitä, että tietoisuus on ensisijaisesti kokemus kehon toiminnallisesta kyvykkyydestä eikä ajattelutoiminnasta, Merleau-Ponty poistuu kirjasta takavasemmalle, tilalle Koski ottaa viittauksia Merleau-Pontyn soveltajaan Sara Heinämaahan. Sen jälkeen Koski selättää juoksemista Heideggerin käsitteillä. Tässä vaiheessa (s. 58/250) tutkimusta Kosken alaviitteisiin liittämien selitysten pituus ylittää jo toisen kerran varsinaisen leipätekstin määrän kirjan sivulla, joten en kuvittele kykeneväni siirtämään esimerkiksi käsitteen Dasein selityksiä Kiiltomadon lukijalle. Heideggeriin perehtymisen voi aloittaa tamperelaisen Vastapainon julkaisemasta klassikosta Oleminen ja aika (2000).

Voiton projekti

Kosken ”’vahva näkemys” on, että ”mitä henkilökohtaisempi suhde tutkijalla on kohteeseensa sitä adekvaatimpia ovat ilmiöstä esitetyt tulkinnat ja tulokset”. Tähän osallistuvaan filosofiaan kuuluvat sekä Kosken löytämät kirjalliset lähteet että tutkijan omakohtaiset kokemukset, jotka nekin ovat pääasiassa juoksupäiväkirjan merkintöjä eli kirjallisia lähteitä.

Heideggerin käsitteillä juoksemisen ymmärtämisessä ja siitä kirjoittamisessa on niin kova työ, että niistä näyttää kasvavan känsä Kosken kokemuksen päälle. Toisaalta, tai ehkä edellisen maratonin pituudesta johtuen, Heideggerin kritiikkiin päästään vain muutaman lauseen verran, ja silloinkin viitataan vain tutkijan omiin käsityksiin.

Kosken juoksupäiväkirja lähteenä vaikuttaa lähes samanlaiselta kuin Juoksija-lehden jutut, joissa urheilun kokemuksellisuuden tavoittaminen on samaa luokkaa kuin hiihtäjä Mika Myllylän anteeksipyyntökirjeissä: ”Viimeisten päivien synnyttämä ilmapiiri on saanut mieleni lopullisesti surulliseksi, enkä usko jaksavani enää palata kilpaladuille.” (Riisuttu mestari, Tammi 2001)

”Kun 40 km oli täynnä tein vielä noin 2.5 km lenkin, jotta täysi maraton metreineen tulisi varmasti täyteen. Kun lopetin juoksun, aikaa oli mennyt 4 t 19 min. Kello oli 00:19. Menin kotiin. Vaimoni tuli katsomaan ja kysymään, että missä ihmeessä olen ollut, oliko sattunut jotain? Sanoin että juoksin ”maran, ota kuva”. Olo oli raskaan väsyneen täysinäisen kevyen tyhjä.” (s. 228) Jos Heideggerin käsitteet vetävät Kosken kirjoituskättä hapoille, niin miten ”uuteen urheilufilosofiaan” soveltuu tämä Kosken juoksupäiväkirjan kuvaus hänen ensimmäisestä maratonistaan toukokuussa 1999?

Uutta on se, että Koski juoksee maratoninsa itse itseään vasten eikä pulita osallistumismaksua urheilubisnekselle siitä ilosta, että saa juosta lisää rahaa huippu-urheilun johtajille. Uutta on myös se, että vaimo mainitaan. Vaimo mainitaan myös toisen kerran, ja silloin Pirjo epäilee miestään järjettömäksi (”noissa sun hommissa ei oo mitään järkee”), mutta tästä halkeamasta avautuvaa polkua pitkin Koski ei lähde juoksemaan. Samalla tavalla kirjasta on kadonnut Kosken alussa kiittämä poika Roope, ”sydämeni valo”. Miksi näin, jos juokseminen ei ole elämästä erillinen vaan kokonaista hyvää elämää synnyttävä harjoitus?

Vanhaa, sisukasta pihkaniskahenkeä ja hikeä Kosken tekstissä on sen verran, että kilpaurheilijoiden jostain keinotekoisesti kehittelemän maratonin pituuden (42 195 m) pitää tulla taatusti täyteen. Jostain suoritukselle pitää saada myös kellolla mitattu aika.

Miksi näin, jos kilpaurheilun logiikan sijasta itse olemisen pitäisi olla kaiken mitta? Itse olon varsinaiseksi kuvauksesi jää ymmärrystäni lisäämätön lause: ”Olo oli raskaan väsyneen täysinäisen kevyen tyhjä.” Lopuksi ”voiton projektista” pitää tietysti ottaa kuva. Se on myös kirjassa, mikä on hyvä.

Juoksemisen ytimet

Mitä juokseminen sitten on? Koski rajaa nähdäkseni tutkimuksensa ulkopuolelle alle 1500 metrin anaerobiset pikapyrähdykset ja määrittelee sitä pitemmät lenkit meditatiivisiksi, mikä tarkoittaa ainakin seuraavia ominaisuuksia: aerobinen (hapen kulutus ja saanti ovat tasapainossa), rytmikäs (sekä kehon että hengityksen osalta) ja monotoninen.

Määritelmä sopii moneen pitkäkestoiseen lajiin, mutta Kosken tulkinnan mukaan kestävyysjuoksun kiinnostavuus riippuu juuri sen meditatiivisista elementeistä: ”Pitkänmatkanjuoksu ei olisi pitkänmatkanjuoksua ilman seesteisyyden ja kokonaistumisen kokemuksia.”

Koski määrittelee juoksun – tai minkä hyvänsä pitkäkestoisen harjoituksen -kokemuksellisiksi ytimiksi muun muassa subjektin ja objektin ristiriidan poistumisen (ykseyden kokemus), mielen hiljentymisen, Heideggerin käsitteet ”mieltä etsivän ajattelun”, ”silleen jättämisen” ja ”virittymisen” sekä läsnäolon, voiman, ilon, kiitollisuuden, anteeksiannon ja lopulta valaistumisen.

Kosken löytämät ytimet ovat uutta urheilufilosofiaa, joka juoksuttaa urheilusta kirjoittamista laajemmille radoille. Silti pitää kysyä, miksi Koski juoksee ja löytää ytimiä vain ulkoradoilta ja poluilta. Miksi meditatiivista kokemusta ei voi saavuttaa kuntosalin sisätiloissa tai autotallin juoksumatolla, kuten jotkut maratoonarit kuuluvat harjoittelevan? Toisaalta minusta tuntuu siltä, että esimerkiksi rollaattorimummo tai -pappa saattaa löytää meditatiivisen kokemuksen kilometrin kauppamatkalla, joka vastaa nuorempien ultramaratonia.

Tällaiseen visiointiin taikka nauruun Koski ei sorru. Epäilen Heideggerin käsitteiden parissa puurtamisen täyttävän useimpien muidenkin kuin juoksijoiden hymykuopat, ja lopulta myös Koski mainitsee, että Heidegger kielsi kehon roolin henkisessä itsekasvussa. Itse asiassa hänen liittämisensä meditatiiviseen ajatteluun on pelkästään Kosken omaa tulkintaa: ”Tulkitsen Heideggerin meditatiivisen ajattelun liittyvän meditaatioon (tai joihinkin sen tasoihin). Jos näin on, voin perustellusti kytkeä meditatiivisen ajattelun meditaatioon…” (s. 200)

Entä jos näin ei ole? Siitä vasta filosofointi saattaisi alkaa.

Juoksemisen pakko

”Ainoastaan juoksevana juoksuympäristössä paljastuu juoksemisen mieli. Analogisesti tähän Heidegger kirjoittaa, että ”lausumassa ’vasara on liian raskas’, ei paljastu nähtäväksi ’mieli’, vaan oleva tavalla, jolla se on käsillä”. Lausumassa ”juokseminen on yksitoikkoinen, ikävä ja puuduttava harrastus”, ei paljastu juoksemisen mieli (tai ihmisen ja juoksuharjoituksen suhteen mieli), vaan lausujalle itselleen oleva juoksuharjoituksen olemistapa. Lausuma ilmaisee lausujan oman mielen siitä hänen ymmärtämästään asiasta, jolla se on esillä hänelle itselleen. Varsinkaan juoksemattomalle ei ole paljastunut juoksemisen tasot. Ne ovat peittyneet hänen omasta maailmassa-olemisen tavastaan johtuen. Asiat paljastuvat Daseinille sen kautta miten maailma on käsillä. Elleivät ne ole käsillä, ne ovat esillä vain tiedostettuina, mutta eivät itse kehollisesti tehtyinä.” (s. 146)

Pelkän yläpään avulla ei voine juosta eikä tuottaa ihmistä kokonaisuutena koskettavia kokemuksia, mutta filosofisen keskustelun jatkaminen ei vaatine sitä, että molemmat tai useammat keskustelijat ovat juosseet saman matkan samoissa olosuhteissa. Juoksemaan oppii juoksemalla, mutta onko filosofin pakko olettaa, että juoksemaan oppii vain juoksemalla? Ainakin voin juosta hautaan asti ja todeta, että tiedän juoksemista ja elämästä yhtä vähän – tai paljon – kuin syntyessäni.

Jos juoksemaan oppiin vain juoksemalla, ongelmaksi jää kuitenkin se, miten tämä tyhjä tai täysi kokemus on kuvattavissa.

Omien päiväkirjojen lisäksi Kosken juoksukokemusten pääasiallisina lähteinä ovat professori J. P. Roosin maratonmiehen raportit, amerikkalaisen lehtimiehen George Sheenanin teos Running & Being (1978), ja Juoksija-lehden jutut. Mutta missä on alan kaunokirjallisuus, jossa myös kuvittelisi tavoiteltavan ’arkikielen ulottumattomiin jääviä kokemuksia’? Suomen urheilevista kirjailijoista näitä kokemuksia ovat lähestyneet ainakin Tapperin veljekset ja Jukka Pakkanen.

Entä missä on Sheenanin ja Juoksijan juttujen retoriikan kritiikki? Sitä on yhtä vähän kuin Heideggerin kriitikkiä. En ymmärrä, miten tutkija voi purematta nieleksiä, kun Sheenan väittää juoksemisen ”uhrilahjan” muuttaneen ”kaiken entisen”? Ei kai nyt sentään. Kyllä kait hän edelleen maapallolla juoksee.

Sheenanin taustalta voi lukea Henry David Thoreaun vaikutuksen, mutta miksi esimerkiksi Thoreaun Kävelemisen taito (Jack-in-the-box 1997) ei kuulu Kosken lähteisiin? Miksi Werner Herzogin meditatiivinen kävelykuvaus Jäinen matka (Like 1990) ei ole lähteiden joukossa? Vasta juoksijaksi heränneen kokemusten kuvausta, johon liittyy myös tutkimuksellista otetta, löytyy myös kulttuurintutkija ja kirjailija Jari Ehrnroothin esseekokoelmasta Kaksi syntymää ja yksi kuolema (WSOY 2002).

Juoksemisen toinen puoli

Ehrnrooth ei selitä juoksemista pelkästään hyväksi elämäntavaksi vaan enemmänkin kuoleman pakoon juoksemiseksi: ”Urheilu on ruumiin peili, jonka lävitse juoksija ryntää tuomiolle. Vasta maalissa hän havaitsee, että oikeudenistuin on tyhjä. Vain kello pysähtyy.”

Myös vanhempana herännyt, mutta varsin pitkään meditatiivisia lajeja harjoittanut J. P. Roos viittaa juoksemisen pahoihin puoliin ja päiviin, vammoihin, krapulaan ja viikkoja kestäviin lenkkitaukoihin, mutta Koski ei niitä lähesty niin, että tätä kautta saattaisi löytyä juoksemisen kuten muunkin urheilemisen perimmäinen liikuttaja.

Jos jokin kokemus on vieras, kuten vaikkapa J. P. Roosin pikkujoulujuhlinnan jälkeinen urheilu Koskelle, tämän ei pitäisi olla tutkijalle este vaan uusi mahdollisuus järjen ylittämiseen. Hyvää elämää tavoitteleva Koski kuittaa kuitenkin tämän mahdollisuuden ”vieraantuneeksi intellektuellismiksi”, sanoiksi paperilla.

Elämästä voi tulla iloisempaa ja nautittavampaa juoksemalla, mutta lukijalle – ja ehkä hänen ruumiilleenkaan – ei käy näin, jos ajatus ei juokse samaa ulkorataa kuin Koski kasatessaan kirjaa, joka on sanoja paperilla. Entä jos olemmekin parhaita sairaina?

Koski tietää kyllä, ”että jos juokseminen vahingoittaa kehoa, vahingoittuu samalla myös mieli”, mutta tämän viallisen panssari- taikka känsähannun puolen hän rajaa valitettavasti tutkimuksensa ulkopuolelle. Näin syntyy yhtä siisti kuva juoksemisesta kuin Juoksijassa, jonka pääasiallinen tehtävä on kumminkin myydä mainoksia urheiluvälineiden valmistajille.