1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia

Vuosisadat eivät mene tasan. 1900-luku oli lyhyt (1914–1991), 1500-luku pitkä. Teemu Ikosen 1700-luvun kirjallisuuden ensyklopedian 1700-luku alkaa kirjan liitteenä olevan aikataulukon mukaan vuonna 1687 (Clèvesin ruhtinatar) ja loppuu 1810-luvulle (Jane Austen). Päätösajankohta sopisi myös Napoleonin sotiin, joiden nostama nationalismi, kansanopetus ja myöhempi liikenteen vallankumous tekivät kirjallisuudesta, kirjailijoista ja lukijoista jotakin uutta.

Maantieteellisesti 1700-luvun kirjallisuuden ensyklopedia rajautuu Ranskaan ja Englantiin ja poikkeaa välillä saksankieliseen kirjallisuuteen. Näin mukaan saadaan kulttuurin ”kasvukärki”, sillä muulla ajan länsimaisella kirjallisuudella on jälkimaailman silmissä kuriositeettiarvo. Rajattu aineisto on tietosanakirjan tapaan järjestetty aakkosellisesti hakusanoiksi ”alkuperästä” ”yleväksi”. Muussa mielessä kirja ei sitten perinteinen olekaan, vaan paljon parempi.

Ikosella riittää lukeneisuutta; runsaan kaunokirjallisen aineiston lisänä on tutkimuskirjallisuus, jossa eri perinteet yhtyvät. Vanhan kirjallisuushistorian ohella Ikonen kuljettaa niin Kristevaa ja Derridaa kuin Franco Monettin uutta maantieteelliskvantitatiivista tutkimusta. Sille ei mitään voi, ettei kulttuurihistorian suuri kuvio tästä muuksi muutu: 1700-luku on valistuksen ja hyödyn aikaa, porvaristo nousee, markkinat vetävät. Uudet tulkinnat löytyvät yksityiskohdista, suuren kertomuksen varjosta.

Uusi ensyklopedia määrittelee kirjallisuudenlajinsa, ensyklopedian, kolmella eri tavalla. Ensiksi tieteiden piiriksi (kuvituksena on Diderot´n ja kumppaneiden tieteiden puu, järjestelmä, joka sijoittaa omalle paikalleen niin kirkkohistorian kuin sotilasarkkitehtuurinkin). Järjestelmien – esimerkiksi kirjastoluokittelujen – historia tarjoaa tunnetusti näkökulman ajattelun rakenteiden muutokseen ja on sinänsä äärimmäisen mielenkiintoinen – vitsikästä, että sillä tuntuu olevan myös ”alitajunta”, ”piilotettu viesti”, joka joissakin kirjastoissa sijoittaa esimerkiksi kasvatustieteen ja parapsykologian rinnakkain.

Toiseksi ensyklopedia on ”neutraali, tieteelliseen dokumentointiin perustuva esitys tiedon kokonaisuudesta”. Se oli aikansa houre, josta luovuttiin viimeistään samalla kuin varsinaisista kirjoiksi painetuista tietosanakirjoistakin.

Kolmas, rehellinen määritelmä ”ideologisesti painottuneesta, valikoivasta, välttämättä epätäydellisestä tekstistä” tekee menneisyydenkin ensyklopediat edelleen kiinnostaviksi. Kiinnostavaksi käy myös uusi tietosanakirja auki kirjoitetussa ”postmodernismissaan”. Ikosenkin teos on ideologinen eikä tekijä muuta väitäkään.

Ikonen luettelee monia alkuperäisessä 1700-luvun ranskalaisessa Ensyklopediassa käytettyjä ideologisia strategioita, mutta tämän kirjan strategiat pelkistäisin kahteen. Yhtäältä lukija saa eläytyä kolmensadan vuoden takaisiin käsitteisiin, aikansa ajattelun välineisiin. Toisaalta käsitteitä tarkastellaan nykytietämyksen valossa, poimimalla esiin jotakin, jonka vain me osaamme poimia. Teoksen suurin ansio on siinä, että kahtalainen strategia tuottaa kolmiulotteisen kuvan: menneisyys välkehtii elämän väreissä.

Esimerkiksi nykyajan ja 1700-luvun jännitteisestä ja jännittävästä suhteesta käy hakusana ”lapsuus”: Ikonen kirjoittaa, että ”muistelmamuotoisten romaanien kertojat hyppäsivät säännönmukaisesti tämän epäkiinnostavana ja ilmeisen merkityksettömänä pidetyn vaiheen yli. Syntyperä ja – aika olivat toki mainitsemisen arvoisia asioita, mutta ihmisestä tuli tarinan arvoinen vasta hänen tullessaan sosiaaliseksi toimijaksi”. Kun tämän yhdistää esimerkiksi ”kasvatuksesta” annettaviin tietoihin, ollaan ristiriidassa nykyajan kanssa, jolloin lapsuus on kaiken myöhemmän onnen ja epäonnen itseoikeutettu kasvualusta.

Vielä 1800-luvun puolivälissä, romantiikan raivotessa, de Chateaubriand selvisi satojen sivujen paksuisissa muistelmissaan lapsuudestaan parillakymmenellä sivulla. Sata vuotta myöhemmin Sakari Pälsi kuvasi kuolevaa talonpoikaiskulttuuria ja kirjoitti keskeisen osan tuotannostaan teemasta ”ja sitten äitini antoi minulle tukkapöllyä”. Sen hän teki reippain mielin, traumoja etsimättä. Edessä on kysymys, joka ei ole mentaliteettien historiassa täysin kerettiläinen: miten me loppujen lopuksi pystymme ymmärtämään menneiden aikojen ihmisiä, kun he olivat perustaltaan niin erilaisia. Pystymmekö me?

Don Quijoten perilliset niin kuin teoksen alaotsikko kuuluu? Kyllä, vaikka historia jätti Espanjan ja sen tyynen sään tuulimyllyjä muistuttavat hidalgot ja lähti pohjoiseen. Romaanista tuli kirjallisuuden valtasuoni, porvariston ja kansallisvaltion kirjallisuutta. Näin kävi esimerkiksi Englannissa, joka vähitellen keksi olevansa saari myös kirjallisuuden suhteen. Tämän ja monen muun asian taustoista kertoo elävästi kirjoitettu ja huolellisesti toimitettu 2010-luvun ensyklopedia.