Maailman pihamaat

Teppo Kulmalan kolmas proosateos on novellikokoelma Maailman pihamaat. Novellien aihepiiri liikkuu arkitodellisuudesta fantasiaan, koomisista tilanteista hätkähdyttävään tragiikkaan. Hän vie lukijan oudoille seuduille kohtaamaan kummallisia ihmisiä ja tapahtumia.

Kun aloin lukea Kulmalan tekstiä, ajattelin harmistuneena, että kirjoittaja kikkailee ja keikaroi kielellä, asettaa lukijan sietokyvyn koetukselle ja nauraa sitten partaansa. Mutta sitten novellit alkoivat avautua surrealistisina sanamaalauksina, joissa kuvattavien kohteiden todellisuus murtuu, muuntuu ja hajoaa. Minusta Kulmala on kumouksellinen kieliterroristi, joka toteuttaa sana-assosiaatioita vapaana logiikan kahleista.

Maailman pihamaat ei voi tulla laajojen lukijapiirien suosikiksi, niin sidoksissa arkiseen mielentilaan ja tajuntaan olemme. Mutta ken sen kansien sisällä viivähtää, tuntee hipaisseensa ihmismielen salaisuutta – ei kovin kaunista.

Niminovellissa Mailman pihamaat piirtyy lukijan eteen maailma, jota viihdeteollisuus ja massaturismi hallitsevat jättäen jälkeensä vain autiutta, luhistuvia rakennelmia, likaa, köyhyttä ja sairautta. Siinä tuhoutuu jopa Jumalan Karitsa ja liftaavan enkelin tarjoamat vuorisaarnan totuudet murenevat käsiin. Toisaalla loistoristeilijällä nauhoitetaan talk-showta ydinvoimasta, kun mantereella voimala räjähtää. Siellä kirjoittavan toimittajan suurin huoli on saada traagisesta onnettomuudesta aikaan näyttävä etusivun juttu. Kulmala ei päästä lukijaansa helpolla.