Saamelainen perintö

Saamelaisen perinnön ensimmäisen jakson päätteeksi Teuvo Lehtola tekee aivan rehelliset vilénit. Hän toteaa: ”Koska materiaali kuitenkin on syntynyt pitkän ajan kuluessa luentoja varten, en ole koonnut kirjaani lähdeviitteitä.” Lähdeviitteiden puuttuminen on olennainen osa ”luentosarjan” kokonaisvaikutelmaa. Valtaosin teksti kirjoitettunakin on elämänmakuista, luontevaa ja pikkutarkkuudessaan havainnollisen tarkkaa. Asiallisuudesta poikkeamiset värittävät kuvauksia ja saavat lukijan tuntemaan, miten etäisinkin perintö yhä elää saamelaisuudessa osana arjen jokapäiväisyyttä, arjen pyhyytenä. Kuultuina nämä luennot ovat varmaan olleet eloisia ja vangitsevia.

Pannessani Saamelaista perintöä kirjahyllyyni sille löytyi paikkansa kooltaan pienenä mutta hyvin tärkeänä aiempien vertaistensa vieressä. Tilaa vievin on Ernst Mankerin Kahdeksan vuodenajan kansa, loisteliaasti kuvitettu lähinnä ruotsalaisen saamelaiskulttuurin kuvaus, joka koreudessaan ja itsetärkeydessään on aivan unohtaa saamelaisen ihmisen ja tavallisen elämän. Kulunein on tohtori T .I. Itkosen kaksiosainen suurteos Suomen lappalaiset, jota tietenkin myös Teuvo Lehtola tunnustaa käyttäneensä. Vähimmälle käytölle, eikä vain kielen takia, on jäänyt Örnulv Vorrenin ja Ernst Mankerin Samekulturen, minkä anti lukuisista tarpeen vaatimista etsinnöistä huolimatta on jäänyt ohueksi. Karl Nickulin Saamelaiset kansana ja kansalaisina ja jotkut muutkin käyvät käsissä anteliaampina, mutta aina hyvä perusteos on Johannes Schefferuksen vanhin ja vakuuttavin Lapponia.

Vaikka Lehtola ei lähdeviitteitä keräilekään, kyllä hän edeltäjiään ahkerasti myös lainaa, suoraan ja sitaattimerkinnöin. Paitsi Schefferusta (vaatetuksen tarkka kuvaus), myös Paulaharjua ja Samuel Rheeniä. Enimmäkseen hän tuntuu tulevan toimeen aivan omin avuin ja tiedoin. Laajat tiedot ja kokemukset Lehtolalla onkin, vaikka perinteen kenttä on niinkin laaja kuin hänellä on. Yksityiskohtainen elämänkuvaus yltää pyyntielinkeinoista poronhoitoon, liikkumisesta maa- ja kotitalouteen, rakentamiseen ja vaatetukseen ja kaiken tämän kehitykseen muinaislöytöjen tulkinnasta tämän päivän muotiin ja tarkoituksenmukaisuuksiin.

Lehtola toteaa vaikutteiden omaperäisen soveltamisen olevan tärkein saamelaista kulttuuria säilyttävä ominaisuus. Teos kuvaakin juuri tätä prosessia. Käsityöperinne ja esineellinen kulttuuri ovat tärkeä osa elämisen taitoa ja itsearvostusta. ”Piilevien voimavarojensa turvin saamelaisuus on noussut muovikulttuurin jätteistä kuin Ibis-lintu tuhkasta”, Lehtola toteaa. Saamelaiskulttuurin renessanssista todistaa myös tämä kirja erinomaisella tavalla. Saamelaiskulttuuriperintö on löytänyt omaehtoisen kuvaajansa.

Petra Kuuvan kuvitus on kirjan yleissävyn mukainen. Se on parhaimmillaan tarkoissa esinepiirroksissa. Luonnon kuvaajana Kuuva on sovinnainen, mutta mustavalkoiset talvimaisemat tehoavat.

On syytä odottaa yhtä tarkkaa ja asiapitoista kuvausta myös saamelaisten henkisen ja taiteellisen perinnön osalta. Käsitöissähän omaperäisyyttä on yllin kyllin niissäkin. Mutta niin joiut kuin sanallinen perinne satuineen tarinoineen tästä teoksesta puuttuvat. Saamelaiskirjallisuus on nykyäänkin osa maailmankirjallisuutta, ja kuvataide kantaa kunniakkaasti perinteitä nykypäivään ja kauas tulevaisuuteen. Eivät elä saamelaisetkaan yksinomaan leivästä.