Toinen silmä kiinni

Tiina Katriina Tikkanen kirjoittaa Toinen silmä kiinni -esikoisromaanin omalla nimellään ja omista kokemuksistaan, mutta ennen kaikkea vaikeasta ja vakavasta aiheesta.

Kolmekymppinen perheenäiti menettää yllättäen näön toisesta silmästään. Aivoinfarkti tulee perusterveelle ja hyväkuntoiselle Minttu Magdalenalle kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Ambulanssimatkalla Meilahden sairaalaan Minttu kuitenkin muistaa, että piti toista silmäänsä kiinni jo silloin, kun isä raiskasi hänet oransseilla kaakeleilla päällystetyssä kylpyhuoneessa, valkoisessa tiilitalossa, joka näytti Mintusta mustalta.

Istuuduin hengästyneenä tyhjälle penkille. Suljin silmät. Päässä pyörii. Pieniä pyörremyrskyjä lähti maasta, ja silloin, varoittamatta isän valtavat sukuelimet heiluivat silmieni edessä. Edestakaisin saunan lauteilla, suihkun alla. Kylpyhuoneen oranssit kaakelit. Dinosaurustarra. Makkara kuorittuna saunan jälkeen. Ketsuppia päällä. Tuliko isän pippelistä verta?

Ambulanssissa Minttu kuorii elämäänsä auki kuin sipulia. Kerros kerrokselta, muistonpirstaleisia välähdyksiä yhdistellen hän etenee kohti kipeää ydintä, joka saa koko hänen siihen saakka rakentamansa mielikuvan lapsuudenaikaisesta perheidyllistä romahtamaan.

Lyhyet, kuvailevat lauseet kyllä huutavat puolestaan.

Fiktiota omaelämäkerrallisista aineksista

Noormarkkulaislähtöinen Tiina Katriina Tikkanen (s. 1983) omistaa omaelämäkerrallisista aineksista rakentuvan esikoisromaaninsa Toinen silmä kiinni (2020) tytöille. Omistus on valitettavan osuva, sillä erityisesti tyttöjen seksuaalinen hyväksikäyttö on pelottavan yleinen ilmiö, eikä siitä tyypillisen piilorikollisuuden muotona tule silti näkyvillemme kuin se kuuluisa jäävuoren huippu.

Kokemusasiatuntijana Tiina Katriina Tikkanen käyttää käsitettä ”seksuaalinen väkivalta”, koska siitähän on kysymys. Helsingin Sanomien Susanna Laarille antamassaan haastattelussa Tikkanen myös kertoo, ettei halunnut kirjoittaa salanimellä: ”Se olisi vahvistanut sitä ajatusta, että häpeä kuulu uhrille, ei tekijälle.”

Tikkaselle kävi kuten romaaninsa Mintulle. Helsingin Sanomissa hän toteaa: ”Sanotaan, että kun ihminen saa lapsia ja tulee ensimmäistä kertaa äidiksi tai isäksi, hän alkaa käydä uudestaan läpi omaa lapsuuttaan. Elämän mullistuessa jostain syvältä nousee muistikuvia ja tunteita.”

Kirjailijalla ja Mintulla on kummallakin tukenaan hyvä mies ja äiti, joka rakastaa omaa lastaan enemmän kuin itseään. Tikkasen ja Mintun äidit eivät hylkää lapsiaan, toisin kuin esimerkiksi samaa aihetta käsittelevässä Vigdis Hjorthin romaanissa Perintötekijät (2016, Arv og miljø, suom. Katriina Huttunen, 2020).

Lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta on viime vuosina kirjoitettu dokumentteja, autofiktiivisiä teoksia ja fiktiota. Tikkasen esikoisromaani on autofiktion lisäksi myös korkeatasoista kaunokirjallisuutta.

Romaani rakentuu tasapainoisesti kahteen osaan, joista edellinen kuvaa matkaa pimeyden ytimeen ja jälkimmäinen hidasta nousua helvetistä ylös terapeutin opastuksella ja läheisten ihmisten tuella. Sirorakenteinen teos keskittyy olennaiseen ja säilyttää fokuksensa.

Kielellisesti notkea ja karmeasta sisällöstään huolimatta kaunokirjallisesti esteettinen romaani ei paisuta kerrontaa pitkillä virkkeillä. Lyhyet, kuvailevat lauseet kyllä huutavat puolestaan.

Erinomaisen ansiokkaasti Tikkanen tavoittaa dissosiatiivisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivän päähenkilön eri persoonien mielenliikkeet ja kielen. Alle kouluikäisen kokemus ja kokemuksen verbalisointi poikkeavat teiniangstisen itseilmaisusta.

Uskonnollisuuden ja seksuaalisen väkivallan epäpyhä allianssi

Rikosoikeuden pro pradu –tutkielmaa vuonna 2015 kirjoittaessani tulin viimeistään kipeän tietoiseksi siitä, kuinka laajasta ilmiöstä lapsiin kohdistuvassa seksuaalisessa väkivallassa on kysymys. Seksuaalista väkivaltaa esiintyy kaikissa yhteiskuntaluokissa ja erilaisissa yhteisöissä. Valitettavan usein uhri myös tuntee luottamusta väkivallantekijää kohtaan ja on tähän alisteisessa asemassa.

Jostain syystä seksuaalisen väkivallan dokumentaarisia ja fiktiivisiä kuvauksia kuitenkin julkaistaan varsin usein uskonnollisessa kontekstissa. Johanna Hurtigin ja Mari Leppäsen toimittama Maijan tarina (2012) herätti vilkasta keskustelua seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sen syistä vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Useat yhteisön miespuoliset jäsenet kohdistivat Maijaan toistuvaa seksuaalista väkivaltaa vuosien ajan ja pitivät häntä teoksen mukaan kenen hyvänsä käytettävissä olevana kiertopalkintona.

Tukholmalaisen Kayo Mpoyin esikoisromaanissa Virtaavan veden sukua (2020) seksuaalinen väkivalta näyttäytyy Tansanian ylemmän keskiluokan kontekstissa. Tyttönen Adi on niin nuori, ettei osaa edes relevantisti sanoittaa alakerran naapurissa asustelevan Monsieur Éléphantin likaisia intentioita ja tekosia, joita usein edeltää karamellilla lahjonta.

Jumala pienellä alkukirjaimella ja afrikkalainen mytologia ovat vahvasti läsnä Dar es-Salaamissa isomummin kirousta pakoilevan perheen arjessa. Mintun ja Adin kärsimykset ovat universaaleja, ja universaalin Jumalan interventio olisi heidän ahdingossaan enemmän kuin tarpeen. Aikuisilla ei nimittäin ole joko näkökykyä tai ymmärrystä nähdä, mitä heidän silmiensä alla tapahtuu.

Seksuaalista väkivaltaa uskonnollisissa yhteisöissä on selitetty esimerkiksi sillä, että yhteisöissä käytetään jopa jumalalliseksi luonnehdittavaa valtaa. Väärinkäytettynä se voi johtaa hengelliseen, henkiseen ja seksuaaliseenkin väkivaltaan. Jumala on lopullinen auktoriteetti, jonka nimessä yksilö voi oikeuttaa oman yhteiskuntanormien vastaisenkin toimintansa, jos hän herättää riittävästi luottamusta yhteisön sisällä.

Adin perhe on kietoutunut afrikkalaisiin myytteihin isän perheen traagisen historian johdosta. Kirouksen perheelle langettanut isomummi on hyviteltävä hankkimalla sukuun hänelle nimikaima. Mintun perhe ei tunnu elävän kristillisyyttään todeksi arjessa, mutta nojatuolipsykologin psykopaatiksi tai narsistiksi diagnostisoiva isä viljelee uskonnollista terminologiaa erityisesti valmistautuessaan rikollisiin siemensyöksyihinsä tai palauttaessaan status quota niiden jälkeen.

Jään miettimään, rinnastaako uskonnollisuudesta ammentava seksuaalirikollinen oikeutusta teoilleen rinnastamalla itsensä kaikkivoimaiseen jumalalliseen auktoriteettiin. Ainakin Mintun isällä on mahtipontisia suuruuskuvitelmia itsestään, ja mahdollisesti hän löytää resonanssipohjaa itse Jumalasta, jonka veroiseksi tai samakantaiseksi itsensä mieltää.

Kitsasta kasvun valoa narsistin ja/tai psykopaatin varjossa

Minttu on aina ollut isän prinsessa, jolle isoveli on ollut ylenpalttisesta huomiosta jopa kateellinen. Isä huomaa töistä kotiin tultuaan aina ensiksi Mintun, kutsuu häntä kullakseen ja koskettelee sieltä ja täältä muidenkin läsnä ollessa. Isä on pienessä pitäjässä monitoimimies, yrittäjä ja hyväntekijä tai ainakin hän esiintyy sellaisena.

Korttitalon jo romahdettua Minttu saa kuulla, että muutkin ovat ihmetelleet, kuinka läheinen Mintun ja isän suhde on ollut. Lapsi ei ymmärrä, miksi on niin kiusaantunut ja uupunut yhtäältä ylistävän ja toisaalta kohtuuttomia vaatimuksia esittävän isän tykityksen keskellä.

Minttu saa isältä ponin, mutta joutuu talleilla todistamaan isän lukuisia naissuhteita ja jopa sitä, että isä satuttaa myös Liisu-hevosta. Isä vie Mintun ostamaan ensimmäisiä rintaliivejä ja muistaa hankkia niihin sopivat pitsipöksytkin.

Kirjablogisti Leena Lumi tunnistaa valovoimaisen isän arkkityypin arviossaan. Lumi kuvaa Mintun isää yhtä aikaa naistenmieheksi ja perheenmieheksi, varakkaaksi ja auttavaiseksi. Hän muistuttaa Georges-isää Delphine de Viganin romaanissa Yötä ei voi vastustaa (2011, Rien ne s’oppose à la nuit, suom. Kira Poutanen, 2013). Lucile-tytär haluaa miellyttää valovoimaista isähahmoa ja toteuttaa kaikki hänen oikkunsa aivan kuten Minttu ja Leena Lumen oivaltavasti esiintuoma näyttelijä Marilyn Monroe.

Voihkiessaan isähahmon käskystä ja flirttaillessaan kuoleman kanssa uhri kuitenkin kadottaa rajansa. Mintun isä kuolee aivokasvaimeen, eikä Minttu enää osaa elää ilman hänen jatkuvia ohjeitaan.

Pedofiili oli neuvonut lapselle metsässä suunnistamista. Pedofiili oli opettanut, että vaatteita pitäisi pukea paljon, koska aina voisi riisua, jos tulee kuuma. Mitä tekisin pedofiilin antamille neuvoille?

Halusin perua kaiken. Ei tämä ollut tapahtunut minulle. Minun isäni oli hyvä mies, miten isä olisi voinut olla niin paha?

Minttu on ”isän näköinen isän tyttö”. Hänen on pakko repäistä itsensä isästä eroon elääkseen eteenpäin. Silti hän joutuu jopa pohtimaan, voivatko isän taipumukset periytyä. Veljen kanssa hän myös päättelee, että isällä on ollut muitakin lapsiuhreja.

Seksuaaliselle väkivallalle on tyypillistä, että uhri pelkää tekijää niin paljon, ettei uskalla puolustautua, kun potentiaalinen uhka on vielä päällä. Mintun isä kuolee aivokasvaimeen, mutta siltikin Minttu kuvittelee isän kurottavan häntä kohti haudan takaa.

Vaikka tukea heltiäisikin, moni pesee likapyykkinsä mieluummin kotona.

Mistä kaikesta voi selvitä

Romaanin loppuun Tiina Katriina Tikkanen on koonnut soittolistan, jonka kappaleet resonoivat tapahtumien ja tunnelmien tahdissa. Mukana on niin voimabiisejä kuin uhkaa tihkuvia kappaleitakin. Yhdestätoista mainittakoon Tehosekoittimen ”Valonkantajat”, The Cranberriesin ”Animal Instinct”, Soul Asylumin ”Runaway Train” ja susiaiheiset Auroran ”Running with the Wolves” ja First Aid Kitin ”Wolf”.

Myös unet vievät juonta eteenpäin ja edistävät Mintun toipumista. Erityisen vahvasti unet puhuttelevat Minttua, kun hän pohtii valintaa koston ja anteeksiannon välillä. Minttu päätyy ajattelemaan, ettei hänen ole pakko antaa isälle anteeksi. Hänellä on lupa vihata isää.

Toipumisen kannalta Minttu tarvitsisi ymmärrystä siitä, miksi isä teki mitä teki. Hän jopa myi lastaan raviradan lihavalle miehelle ja kuvasi raiskauksen lainaamallaan videokameralla – teki siis suunnitelmallisen rikoksen.

Seuraavaksi näen itseni televisiossa. Musta-valkoraidallinen matto, vieras olohuone. Alaston pieni tyttö. Hiuspanta päässä. Nojatuoli. Pieni tyttö mahtuu makaamaan nojatuolilla, isä sanoo. Lihava mies tulee päälleni. Isä kuvaa. Lihava mies hengittää raskaasti. Isä on hiljaa, liikkuu videokameran kanssa lähemmäksi. Minä tukehdun lihavaan mieheen. Isä on myynyt minut lihavalle, tyhmälle alaiselleen, joka asuu raviradan lähellä. Siellä me olemme isän kanssa, tyhmän miehen luona.

Minttu ”putoaa multaan” tämän tästä, kun mielikuvat ja muistot alkavat syöksyä hänen tietoiseen tajuntaansa ambulanssimatkalla Meilahteen ja toipumisen aikana. Hän yrittää käydä töissä sairausloman jälkeen, mutta huomaa sen mahdottomaksi, koska mannerlaatat ovat järkkyneet hänen henkilökohtaisessa elämässään.

Minttu kuitenkin nousee. Myös Tikkanen toimii äärimmäisen rohkeasti kertomalla tarinansa omalla nimellään.

Norjalainen Vigdis Hjorth ei ole saanut omalta perheeltään kovin myönteistä palautetta palaamalla isänsä kohdistamaan seksuaaliseen väkivaltaan autofiktiivisessä romaanissaan Perintötekijät. Minäkertoja Bergljotin mukaan isä ja äiti ovat halunneet tukkia lastensa suut testamenttaamalla omaisuutensa kaikille tasapuolisesti. Kun tämä ei onnistukaan, äiti pyytää tilintarkastajalta mahdollisuutta muuttaa testamenttia.

Perintötekijät herätti Norjassa kohun ilmestyessään vuonna 2016. Seuraavana vuonna kirjailijan toinen sisar ryhtyi vastaiskuun kirjoittamalla teoksen Fri vilje.

Ei suinkaan ole selvää, että seksuaalista väkivaltaa kärsinyt uhri saisi tukea edes läheisiltään. Ja vaikka tukea heltiäisikin, moni pesee likapyykkinsä mieluummin kotona.

Myös Tiina Katriina Tikkanen harkitsi haastattelun mukaan salanimen käyttämistä. Minussa ja varmasti useimmissa muissakin lukijoissa herättää kuitenkin suurta kunnioitusta, että hän seisoo nimensä takana. Sehän kuitenkin on hänenkin omansa.