Hysterian maa – Marko Tapio ja arktinen hysteria

Marko Tapio (Tapper, 1924–1973) kuuluu kirjallisuutemme puoliksi unohdettuihin suuruuksiin. Hänet muistetaan mainita tunnetumpien veljiensä Kainin ja hiljattain edesmenneen Harrin rinnalla puhuttaessa saarijärveläisestä Tapperin taiteilijaperheestä, mutta maininnat Tapiosta itsenäisenä tekijänä ovat olleet viime aikoina harvinaisia.

Koska Tapio on merkittävä kirjailija, jonka tuotanto jäi valitettavan puutteelliseksi ja sirpaleiseksi, on luultavaa, että hänen aloittamiaan teitä ei ole vaellettu loppuun asti, jos niillä ylipäätään on jatkettukaan. Harmillisesti hän tuntuu jääneen lähinnä maakunnalliseksi ylpeydenaiheeksi.

Timo Hännikäisen Tapio-aiheinen esseetutkielma on toivottavasti muutoksen indikaattori. Se keskittyy Tapion viimeiseen teokseen, kaksiosaiseen ja keskeneräiseksi jääneeseen Arktiseen hysteriaan, joka hybridimäisenä, omaelämäkertaa, dokumenttiaineistoa ja fiktiota yhdistelevänä kokonaisuutena tuntuukin erityisen ajankohtaiselta juuri nyt. Vastaavat, esseen ja romaanin välimaastoon sijoittuvat minä-muodossa kerrotut teokset ovat tällä vuosituhannella esimerkiksi W. G. Sebaldin, Thomas Bernhardin ja Michel Houellebecqin vaikutuksesta olleet laajenevan kansainvälisen huomion kohteina. Ehkä Marko Tapion aika on nyt koittanut.

Hännikäisen teoksen keskiössä ei kuitenkaan ole romaanimuoto, vaikka sitäkin useasti sivutaan. Se luotaa ja analysoi Arktisen hysterian teemoja – työväenluokkaa ja köyhyyttä, sotaa, alkoholia, kansanluonnetta ja isäsuhdetta – sekä etsii niiden taustoja Tapion elämästä ja ajan yleisistä olosuhteista.

Hännikäinen on haastatellut Tapion leskeä Tuulikki Valkosta ja veljeä Harri Tapperia ja käyttänyt heidän teoksiaan lähteinä, mutta itse jäin kaipaamaan laajempaakin haastatteluaineistoa ja perusteellisempaa lähteiden käyttöä. Nyt Valkonen näyttäytyy auktoriteettina Tapion persoonallisuudesta puhuttaessa, vaikka muitakin näkökulmia kirjailijaan on. Esimerkiksi Anne Friedin syvyyspsykologisen Marko Tapio –teoksen Hännikäinen hylkää suuremmin selittelemättä.

Hännikäinen kuvaa teoksen johdannossa tavoitteitaan: ”Halusin asettua kirjailijan nahkoihin, tavoittaa jotakin hänen katsomistavastaan, vieläpä ymmärtää hänen omaa aikaansa ja sitä edeltävää aikaa. Minulla oli siis edessäni ”taiteellisen tutkimuksen kokeilu”, niin kuin Aleksandr Solženitsyn asian ilmaisisi.” (s. 11) Tapion kaltaisen ristiriitaisen ja kompleksisen persoonallisuuden tavoittamiseksi tämä kokeilu jää liian ulkokohtaiseksi, ei kovinkaan taiteelliseksi, mutta on yhtä kaikki riittävän perusteellinen ja informatiivinen.

Poliittiset johtopäätökset

Arktisen hysterian kertojana toimii Harri Björkharry, torpan pojasta suurliikemieheksi ja ministeriksi nousseen Vikki Björkharryn poika, joka on työnjohtajana isänsä perustamalla sähkölaitostyömaalla saarijärveläisessä koskimaisemassa. Hännikäisen mukaan Tapio laittoi tarkkailijamaiseen, toiminnasta vetäytyvään ja taiteen pariin vetäytyvään Harriin ne piirteet, ”joita hän itsessään häpesi: itsevarmuuden puute, alemmuudentunto, kyvyttömyys käskeä muita ja heikkous vahvan isän rinnalla.” (s. 146)

Tämän ”itseironisen” omakuvan näkemyksiä Hännikäinen kuitenkin tulkitsee suoraviivaisesti romaanin sanomaksi, kun puhutaan vaikka kansalaissodan syistä: ”Tapion romaani hylkää tylysti sisällissodan poliittiset ja taloudelliset selitykset. Vuoden 1918 veriorgioita eivät aiheuttaneet luokkaristiriidat, poliittinen valtataistelu, puute tai nälkä, vaan ikiaikainen, pimeä, eristynyt, depressiivisen alistunut mutta ääritilanteissa silmitön kansanluonne.” (s. 66)

Vuolas tulkinta ei ota huomioon epäluotettavan kertojan mahdollisuutta tai muita romaanin keinoja: toisin kuin vaikka Väinö Linna, johon hänet on usein kansakunnan historian kuvaajana rinnastettu, Tapio oli ensisijaisesti psykologinen kertoja, jolla tuskin oli tarkoituksenaankaan luoda luotettavaa poliittista analyysia.

Hännikäinen korostaa Tapion perimmäistä epäpoliittisuutta toisaalla, mutta paikoin taas unohtaa sen. Kertoja Björkharry kuitenkin on tietyssä motivoidussa suhteessa sisällissodan tapahtumiin, ja hän kuvaa romaanissa omaa sukutaustaansa ja eristäytyvää luonnettaan, joka on vaikuttanut hänen näkemystensä syntyyn. Siksi jokainen yritys sanoa, mitä mieltä romaani on tietystä asiasta tai ilmiöstä, kaatuu teoksen jo kerronnan kompleksisuuteen. Niin kuin hyvä kirjallisuus aina, Arktinen hysteria jättää näkemysten muodostamisen lukijalle.

Hännikäinen saa paljon irti ”arktisen hysterian” analyysista eri asiayhteyksissä.

Havainto synkästä kansanluonteesta on kuitenkin oikea, ja Hännikäinen saa paljon irti tuon ”arktisen hysterian” analyysista eri asiayhteyksissä. Erityisen ansiokasta hänen teoksessaan on Marko Tapion persoonan tuominen näkyväksi kirjan taustalla. Lukijana pystyin kyllä jotenkin aavistamaan teoksen henkilökohtaisuuden, mutta Hännikäisen selvitys saa arvostamaan uudella tavalla sitä faktan ja fiktion sotkuista kudelmaa, joka muodostaa romaanin maailman.

Paljon on myös kiinnostavaa tietoa Hysterian kirjallisista vaikutteista: esimerkiksi Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä vaikutti romaanin muotoon ja rakenteeseen ideatasolla, vaikkei Tapio käännösten puutteessa pystynyt teosta lukemaan.

Kultainen sääntö

On vaikea sanoa, miten luettava Hysterian maa on niille monille, jotka eivät tunne Tapion romaania lainkaan. Koska Hännikäinen käsittelee oivaltavasti teoksen yleisinhimillisiä teemoja, uskon että hän saa ummikkolukijansakin kiinnostumaan Arktisesta hysteriasta. Tyyliltään valitettavan väkinäisiä ja tarkempaa oikolukua kaipaavia ovat sen sijaan johdantoon sijoittuvat juonireferaatti ja elämäkertatietoisku, joita Hännikäinen joutuu itsekin puolustelemaan:

”Harva asia on puisevampaa kuin romaanin rakenteen ja juonenkäänteiden selostaminen. Puhtaasti käytännön syistä minun on kuitenkin tehtävä se. (…) kirjoista kirjoittavan kultainen sääntöhän kuuluu, että lukija on houkuteltava mukaan vaikka puheena oleva teksti olisi tälle tuiki tuntematon.” (s. 11)

”Vielä vaikeampaa kuin kirjasta, on sanoa jotain kokoavaa sen kirjoittajasta.” (s. 16)

Hännikäinen käsittelee oivaltavasti teoksen yleisinhimillisiä teemoja.

Valitettavasti innostuksen puute näkyy tässä osuudessa, mutta ne lukijat, jotka siitä huolimatta jatkavat lukemista, tuskin pettyvät johdannon jälkeiseen sisältöön. Hysterian viimeiseksi jääneen toisen osan käsittely jää tosin valitettavan vähälle, ja ainoastaan sitä käsittelevissä osuuksissa on havaittavissa tuota samaa ilmaisua jähmettävää innottomuutta. Hännikäinen arvostaa tuota osaa varmasti syystäkin vähemmän kuin ensimmäistä, ja spekuloi teoksen roolia valmiin tetralogian suunnitellussa sinfonisessa rakenteessa. Myös kirjoittamatta jääneiden osien suunnitelmista on teoksessa paljon kiinnostavaa tietoa.

Hysteria 2:n (Sano todella rakastatko minua, 1968) päähenkilö ja suurimman osan kertoja Vihtori Kautto oli todellinen henkilö, jonka talvi- ja jatkosota-aiheisiin haastatteluihin romaani pohjautuu. Herkullinen on tieto Tapion yhdessä romaanihenkilönsä kanssa pitämistä kirjallisista tilaisuuksista, jossa yleisöllä oli mahdollisuus vuorovaikutukseen fiktiohahmon kanssa.

Vaikka Hännikäinen ei aikeistaan huolimatta onnistukaan aivan Tapion nahkoihin menemään, kirja on kohdettaan kunnioittava, niin että kirjailija Marko Tapio tulee lukijalle läheisemmäksi. Tähän on tyytyminen, sillä kirjallisia tilaisuuksia Tapion kanssa on vaikea järjestää.