Aristoteleen Runousoppi – Opas aloittelijoille ja edistyneille

Aristoteelinen draama on käsite, jonka pohjalta on kirjoitettu hyvin erilaisia näytelmiä. Se on myös iskusana, jolla draaman muotoutumista on ohjattu ja rajoitettu ja johon jopa Hollywood julistaa välillä nojaavansa. Aristoteleen Runousoppi on puolestaan klassikko, jonka ymmärtäminen auttaa ymmärtämään kaikkea kaunokirjallisuutta ja unohtamaan paljon aristoteelisen draaman nimiin laitetusta säännöstöstä. Siksi uusi käännös ja etenkin sen oheismateriaali ovat kiinnostava osa vuoden 2012 käännöskirjallisuutta.

Ulkoisesta vaatimattomuudestaan ja hiomattomuudestaan huolimatta Runousoppi on monella tapaa tärkeä teos. Siksi on hyvä, että siitä keskustellaan. On myös tärkeää saada uusia suomennoksia vaikeasta ja tiiviistä tekstistä, joka jokaisen kirjallisuudentutkijan ja teatterin tain teatteritieteen edustajan on tunnettava. Eikä Runousopista ole haittaa filosofeille, elokuvaihmisille, pelisuunnittelijoille, psykologeille tai oikeastaan kenellekään, joka pohtii ihmisyyden, draaman tai kerronnan muotoja.

Teoksen maineen takia ei ole ihme, että Johan Wiktor Calamnius käänsi 1871 teoksen ensimmäisenä yrityksenä ”käyttää Suomen kieltä kaunotieteellisessä teoksessa”, kuten Wirallinen lehti nro 112 asian ilmaisi. Tuo yritys on epäilemättä käännöshistoriallisesti kiinnostava, mutta lukijoiden käsiin se ei ole viimeaikoina päätynyt.

Pentti Saarikosken versio vuodelta 1967 sen sijaan on kuulunut yliopistojen tenttilistoihin pitkään ja kuluu edelleen ihmisten käsissä. Tieteellisesti hieman hyväksyttävämpi tulos syntyi vuonna 1997 Paavo Hohdin suomennoksena. Sekä Saarikoskella että erityisesti Hohdilla on edelleen lukijansa, eikä neljäs suomennos poista teoksia ainakaan asiallisesti hoidettujen kirjastojen hyllyiltä.

Tekstikriittisyyden ja helppolukuisuuden vaikea haaste

Uuden käännöksen ovat tehneet Kalle Korhonen ja Tua Korhonen. He ovat pyrkineet tuomaan käännökseen tekstikriittistä otetta esimerkiksi käyttämällä sivun laidassa kreikkalaisia termejä länsikirjaimille transkirptoituina. Tälle on syynsä, sillä usein Aristoteles käyttää kehnosti määriteltyjä ja moniselitteisiä termejä. Myös tekstikriittiset merkit kääntäjien selventävistä lisäyksistä ja epäselvistä tekstikohdista ovat käytössä.

Pyrkimys tarkkuuteen ja kääntäjien työn läpinäkyvyyteen on paikallaan, mutta se yhdistyy yllättäen täysin omatekoisiin otsikoihin ja väliotsikoihin. Niillä on kääntäjien mukaan yritetty auttaa teoksen lukemista ja ne todetaan esipuheessa tekijöiden omiksi tulkinnoiksi. Vähän kuitenkin pelkään, että niistä voi tulla osa sitä Aristotelesta, johon nuoremmat polvet tutustuvat. Pelkään, koska ne ovat Aristoteleen tyylille ja jopa tekstin sisällölle vierasta materiaalia. Erikoisin väliotsikko on eittämättä luvulle 15 annettu ”Luonteenkuvaus ja deus ex machina”, sillä Aristoteles ei tekstissään viittaa jumaliin, ei edes latinaksi.

Väliotsikointi tekee käännöksestä erikoisen jutustelevan ja puheenomaisen.

Väliotsikoinnin takia käännöksen tyyli on erikoisen jutusteleva ja puheenomainen. Saarikosken versiota leimaa luontevuus ja helppolukuisuus mutta arvatenkin kääntäjät ovat halunneet tarkentaa hänen sanomaansa. Hohti puolestaan käänsi Runousopin arkaaisesti, vanhahtavasti ja uskoakseni tarkasti. Jopa niin tarkasti, että muutaman uuden käännöksen kohdan tarkistin tuosta vanhemmasta tekstistä. Helppolukuisuus ja yksiselitteisyys eivät siis ole kohdanneet tässä käännöksessä. Uusi käännös ei muutenkaan lakaise vanhoja maton alle – pikemminkin nyt on syytä tarttua kolmeen käännökseen kerralla.

Uusissa käännöksissä on ollut joskus liioiteltukin tarve vaihtaa teoksen suomenkielinen nimi. Nyt tätä ei ole tehty vaikka tarvetta olisi ollut. Runousoppi on nimittäin erikoinen otsikko kirjalle, joka kansainvälisen käytännön mukaisesti olisi syytä tuntea Poetiikan nimellä. Näin varsinkin siksi, että Runousoppi ei käsittele lyriikkaa tai runoutta vaan poetiikkaa. Aristoteleen tutkimuskohteena on siis runouden ja runomuotojen sijaan tragedian toiminta ja rakenne kaunokirjallisena teoksena, olkoonkin että ”kaunokirjallisuus” tai ”fiktio” olivat vielä hänen aikanaan tuntemattomia käsitteitä.

Muutakin kuin käännös

Kirja julistaa alaotsikossa olevansa ”opas aloittelijoille ja edistyneille”. Kovin edistyneiden Aristoteleen, kirjallisuustieteen tai teatteritieteen harrastajien ei ehkä tarvitse lukea laajaa oheismateriaalia, mutta useimmille siitä on kyllä apua ja iloa teoksen ymmärtämisessä.

Teoksen tekijäjoukkoa tarkastellessa huomio kiinnittyy kahteen yllättävään seikkaan: mukana ei ole yhtään filosofia eikä yhtään tiukasti kirjallisuustieteeseen suuntautunutta kirjoittajaa. Molemmat puutteet näkyvät tekstissä. Aristoteleen esittely filosofina jää köykäiseksi ja Runousopin rinnalle nostetaan lähinnä kaikkein ilmeisin teos eli Retoriikka.

Kirjallisuustieteilijää puolestaan ihmetyttää erityisesti narratologisen sanaston horjuvuus. Nyt tekijöinä on lähinnä draaman ja kääntämisen ammattilaisia. Tällaisenakin teos on antoisa ja monipuolinen kokonaisuus, mutta filosofien ja kirjallisuustieteilijöiden lisäksi taustatukea olisi voinut pyytää esimerkiksi joiltain saman kustantamon Kirjallisuus antiikin maailmassa -teoksen tekijöiltä.

Antiikin maailmaan keskittynyt kääntäjä ja tietokirjailija Arto Kivimäki vastaa teoksessa Aristoteleen henkilöesittelystä ja antiikin tragedian historian kuvaamisesta. Molemmat osiot sisältyvät kirjan aloittelijoille suunnattuun osioon ja toimivat siis itse Runousoppia taustoittavina teksteinä. Siinä tehtävässä ne onnistuvat kohtuullisen hyvin, mutta erityisesti Aristoteleen filosofiaan olisi voinut paneutua syvemmälle.

Antiikin kielten ja kulttuurien tutkija Kalle Korhonen vastaa itse Runousopin käännöksen lisäksi Aristoteleen hankalien termien kuvaamisesta; mimesikselle ja katharsikselle on molemmille annettu peräti oma luku aloittelijoille suunnatussa osiossa. Etenkin edellisen kohdalla on tosiaan syytä erottaa useita, osin eri aikaan vaikuttaneita merkityksiä. Itse käännöksen kohdalla olisikin ehkä voitu käyttää termejä sivistyssanoina, sen verran levinneitä ne ainakin kulttuurialan ihmisten keskuudessa ovat ja niin tarkasti termejä johdannossa käsitellään.

Aristoteleen dramaturgiaa esittelevät teatterin ammattilaiset Timo Heinonen ja Heta Reitala. Tämä osio on aloittelijoille suunnatun jakson ehkä kiinnostavinta antia ja karsii ansiokkaasti aristoteelisen draaman harteille vuosisatojen mittaan lastattua historiallista taakkaa. Myös aiheeseen liittyvä terminologia hamartiasta peripeteiaan käydään kiitettävästi läpi. Heinonen ja Reitala ovat mukana myös edistyneemmille lukijoille suunnatuissa jaksoissa lähinnä Aristoteleen jälkivaikutusten esittelijöinä.

Tua Korhonen on toinen Runousopin kääntäjistä mutta Kreikan kirjallisuuden dosenttina hän on urakoinut suuren osan kirjan jälkiosan artikkeleista vähintään yhtenä kirjoittajana. ”Aristoteles tragedioiden tulkitsijana” -osio olisi osittain voitu toteuttaa alaviitteinä, sillä siinä käydään melko yksityiskohtaisesti läpi Runousopin viittaukset meille säilyneisiin ja tuntemattomiin teksteihin. Etenkin Aristoteleen estetiikan ja taidefilosofian esittely on kiinnostavaa luettavaa. Samoin Runousopin ongelmallisia kohtia käsittelevä luku kiinnostaa ainakin niitä edistyneempiä lukijoita. Runousopin perintö puolestaan olisi voinut olla myös teoksen aloittelijoiden osastossa – pikemminkin tärkeytensä ja selkeytensä kuin aloittelijamaisuuden takia.

Uutuus on siis paljon muuta kuin uusi käännös. Juuri tämän muun aineiston takia se on kiinnostava tuttavuus, jota tosin rasittaa etenkin Runousopin edellistä kääntäjää kohti osoitettu pieni karsastus. Runousopin ymmärtämisen kannalta olennaiset Retoriikan jaksotkin on täytynyt kääntää edes paria sanaa vaihtaen uudelleen Paavo Hohdin suomennoksen pohjalta, kun taas muut Gaudeamuksen julkaiseman Aristoteleen käännössarjan osat ovat kelvanneet sitaateiksi sellaisinaan. Hyvin tehdystä omasta työstä kuuluu olla ylpeä, mutta tässä tuntuu olevan kyse vähemmän kunnioitettavasta ilmiöstä.

Useammankin kirjoittajan voimin tehty parafraasi uudesta käännöksestä on varmasti aloittelijoille ja jonkin tietyn kohdan etsijöille hyvä apuneuvo. Teoksen lehdistömateriaaleissa ja nettisivulla mainostettu alkuteksti kirjasta tosin puuttuu.