Hamilton-manaatin vaikea elämä

Runojen julkaiseminen on kokenut viime vuosikymmeninä suuren muutoksen, mikä näkyy kustannustoiminnan hajautumisena. Esimerkiksi kehityskulusta voidaan nostaa Haminasta maailmalle lähtenyt runoilija Tommi Parkko (s. 1969). Parkko julkaisi esikoiskokoelmansa Tammelta, mutta siirtyi sittemmin tekemään yhteistyötä pienempien talojen, kuten Savukeitaan, kanssa. Puuhakas mies on tehnyt paljon, mutta kummallisesti nimetty Hamilton-manaatin vaikea elämä on vasta hänen neljäs oma runokirjansa ja ensimmäinen tämän lajin teoksensa kahdeksaan vuoteen. Odotukset ovat korkealla ja kokoelma onkin varsin hiotun oloinen.

Odotukset ovat korkealla ja kokoelma onkin varsin hiotun oloinen.

Kuten monet nykykirjailijat, Parkko tuntuu vaihtavan kustantamoa kirjan tai parin välein. Tällä kertaa hän kokeilee Vesa Tompurin pyörittämää Aviadoria. Pieneltä taholta julkaiseminen tarkoittaa sitä, että runoilijan taiteelliseen näkemykseen on puututtu vähän. Parkko on todennäköisesti toiminut omana kustannustoimittajanaan, ja Aviadorin melko vähäisen panoksen huomaa siitäkin, että uuden julkaisun nimi on laitettu sen verkkosivuilla muotoon Hamilton-manaatin ihmeellinen elämä.

Ihmeellinen tai vaikea, Parkon neljäs kokoelma tuo läheisesti mieleen edeltäjänsä, vuonna 2011 ilmestyneen Pelikaanin. Molemmat ovat jänteviä ja kummassakin on vahvoja ekologisia sävyjä. Parkko ei ole kehittynyt tai taantunut, pitkästä julkaisutauosta ei ole tässä suhteessa merkkejä.

Parkko mieltää ihmisen ja luonnon suhteen lähes mystiseksi. Ympäristöstä vähät välittävä ihmiskunta tukehtuu omaan mahdottomuuteensa: “Kymmenet, sadat autot kiemurtelevat tiellä, pakokaasu tulvii / nieluista kuin koukulla kiskottu paksusuoli; ne hiipivät // putkeen johon niiden on päästävä, jotta virta ei lakkaa, jotta matematiikka / ei ole läsnä, jotta laskentateho loppuu, jotta yhtälöt jäävät tulkitsematta”. (s. 9)

Mikä ihmeen manaatti?

Suuret vedessä elävät nisäkkäät manaatit liittyvät Tommi Parkon tuoreimpaan kirjaan sen nimestä huolimatta melko vähän, lähinnä sen ekologisen teeman puolesta. Kasvisruokavaliota noudattavat manaatit viihtyvät matalissa vesissä ja muistuttavat merilehmiä, paitsi häntiensä ja kallojensa osalta.

Ne ovat sympaattisia, mutta miksi Parkko on nostanut juuri ne esiin, se ei runoista suoraan selviä. Netin pienellä tutkimisella käy ilmi, että Hamilton-niminen manaatti esiintyi taannoin Avarassa luonnossa. Sitä käsittelevä saksalainen dokumentti valmistui vuonna 2014. Floridan joissa elävä Hamilton-nisäkäs menettää siinä emonsa ja loukkaantuu itsekin pahoin, mutta voittaa vaikeudet ja jää henkiin.

Parkon kokoelma on sävyltään ohjelmaa fatalistisempi. Luonnon ja ihmisen ristiriita mielletään siinä sovittamattomaksi sekä mahdottomaksi ratkaista: ”kykysi // keskustella ja sinusi, ovat / jätemyllyssä.” (s. 18)

Ilmaisu on teknisesti taitavaa, kuten kokeneella tekijällä kuuluukin.

Teoksesta näkee, että se on ollut tekeillä kauan. Säkeet ovat viimeisteltyjä ja ilmaisu on teknisesti taitavaa, kuten kokeneella tekijällä kuuluukin. Mukana on pari todella hienoa runoa: ”Olemme kirjoittaneet maailman, / viimeinenkin suttaamaton läikkä kartalla / on täytetty nimillä, / olemme sokeita ja avuttomia porsaita emakon alla, / joiden opiskeluun menee / kaikki se aika joka meillä on / jalkamme haparoivat jalansijaa / maailmasta jota ei ole kerrottu // jättiläiskalmareille, koteloille, Marsin kanaville, Jeesuksen kasvoille / paahtoleivässä, yksisarvisille ja eetteriavaruudelle.” (s. 23)

Lähes loppumaton editointi toimii kuitenkin myös käsikirjoitusta vastaan. Syntyy vaikutelma, että hieno manaatti-aiheinen kokoelma on kadonnut jonnekin yhä uudestaan korjatun käsikirjoituksen uumeniin. Parkko on noudattanut liikaakin tätä erään runon puhujan kehotusta tai neuvoa: ”Virheet voi korjata pyyhekumilla tai paksummalla viivalla.” (s. 27)

Fragmentaarisuus ei ole lyriikalle pahaksi, kunhan se on perusteltua. Hamilton-manaatin vaikea elämä on tässä suhteessa jokseenkin epäjohdonmukainen ja sekava. Sen punainen lanka, lyriikan hehkuva ydin, on selvästä luontoteemasta huolimatta hieman hukassa.

Kirja tuntuu hyvässä ja pahassa valikoimalta Parkon päähän vuosien saatossa putkahtaneita säkeitä. Kaikki yksittäiset juolahdukset eivät toimi yhdessä: ”Et anna itsestäsi mitään, piiloudut ja tarkkailet. / Talven lumeton lieska, ampiaiset karkotetaan piipusta tulella. / Ystäväsi joka pelkää puita, niiden juuria, / jotka murentavat katukivet. Kotelo särkyy. / Lasket pokerinpelaajan varmuudella tuoton ja panoksen. / Olet allerginen ampiaisen pistolle, otat myrkkyä jotta totut.” (s. 39)

Sanojen hehkuvat kekäleet

Tommi Parkon kokoelmasta jää parhaiten mieleen sen viides ja viimeinen osa. Vahvat runot muodostavat sarjan, joka on helpohko hahmottaa. Sen neljännessä tekstissä puhutaan elävien olentojen kuromattomasta etäisyydestä: ”Olennolla / on enemmän luita / kuin ihmisellä. // Emme käsitä sitä, / vaivaamme päätämme / koko yön – / jos ymmärrämme, / yhden luun aina”. (s. 45)

Painavan sarjan eksistentiaalinen tuska kasvaa lopulta sietämättömäksi ja niin pelottavaksi, että Parkon sivuille valitsemat sanat hehkuvat niihin latautuneesta alkukantaisesta voimasta: ”Valon konkurssissa / hitunen yötä. // Kahdeksan pimeää numeroa.” (s. 46)

Hamilton-manaatin vaikea elämä on nykyrunous pähkinänkuoressa.

Kieli hajoaa, osoittautuu kykenemättömäksi käsittelemään niitä elämän ja kuoleman mysteerejä, joita kohti Parkko rohkeasti sukeltaa. Hamilton-manaatin vaikea elämä voisi olla hauskempi ja kauniimpi. Nyt se keskittyy tiukasti kuolemaan, sen lopullisuuteen, ja on unohtaa elämän. Hulluus vie voiton järjestä: ”Hitto hitto lattia tyhmä puree harmi harmi”. (s. 52)

Hamilton-manaatin vaikea elämä on nykyrunous pähkinänkuoressa. Se on täynnä energiaa, mutta hapuileva ja päämäärätön. Parkko on tässä teoksessaan kuin se erään Honoré de Balzacin novellin taidemaalari, joka pilaa mestariteoksensa jatkamalla sen tekemistä ja maalaamalla jatkuvasti sen päälle. Jämäkämpi kustannustoimittaja olisi pysäyttänyt runoilijan ajoissa.