Ei enää mitään

Ei enää mitään kuvaa sitä, miten vaikeaa vähemmistön on saada äänensä kuuluviin. Omakaan kulttuuri ei säästy kriittiseltä katseelta.

Tommy Orangen (s. 1982) esikoisteos Ei enää mitään (2018, There There, suom. Jussi Korhonen, 2020) kertoo Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvien nuorukaisten ja heidän perheidensä elämästä. Romaanin tapahtumat sijoittuvat pääosin Orangen kotiseudulle Oaklandiin. Hän on rekisteröitynyt cheyenne– ja arapaho-kansojen jäsen. Ei enää mitään ylsi Pulitzer-ehdokkuuteen ja toi Orangelle Yhdysvaltain PEN-järjestön Hemingway-palkinnon.

Orange kertoo teoksessaan urbaaniin elämäntapaan sopeutuneista intiaaneista. Siitä voi löytää niin raitistuneita juoppoja kuin viinaan kuolevia alkoholisteja. Kaikkia henkilöhahmoja yhdistää jollain tasolla alkoholi, rikollisuus, aseet, huumeet, köyhyys, työttömyys, perheväkivalta ja ulkopuolisuus. He myös pyrkivät normaaliin elämään, vaikka joskus se on vaikeaa tai mahdotonta.

Henkilöiden elämää varjostaa tietoisuus kadotetusta identiteetistä ja perinteistä. Dene Oxendene seuraa alkoholistienonsa hiljaista kuolemaa ja suunnittelee tarinankerrontaprojektiaan, ylipainoinen Edwin Black etsii isäänsä internetin keskustelupalstan avulla, ja neljätoistavuotias Orvil Red Feather haluaa tulla osaksi yhteistä alkuperäiskansojen perintöä. Hänen tavoitteenaan on tanssia Oaklandin suuressa powwow-tilaisuudessa, jonka palkintorahat jengipomo Octavio haluaa ryöstää.

Orange pohjustaa kertomustaan teoksensa prologissa Sand Creekin verilöylyn kuvauksella. Eversti John Chivingtonin johtama vapaaehtoisjoukko hyökkäsi 29. marraskuuta 1864 intiaanien leirikunnan kimppuun Sand Creekin luona tappaen 150 cheyenneä ja arapahoa. Leirin miehet olivat lähteneet metsälle, ja joukkomurhan uhrit olivat enimmäkseen naisia, lapsia ja vanhuksia. Prologissa selviää myös, miksi kiitosateria tai intiaaninpää-testikuva televisiossa merkitsevät alkuperäisasukkaille eri asiaa kuin suurelle osaa amerikkalaisista.

Myös Teddy Rooseveltiin yhdistetty pehmonalle, kiltteyden symboli, saa uuden ulottuvuuden: ”Roosevelt sanoi: ’En menisi niin pitkälle, että sanoisin ainoan hyvän intiaanin olevan kuollut intiaani, mutta niin taitaa olla yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, enkä viitsi perehtyä tarkasti kymmenenteen tapaukseen.” (s. 57–58.)

Romaani koostuu prologin lisäksi neljästä osasta. Ne jakautuvat eri henkilöiden nimikkolukuihin, joiden näkökulmista Orange kertoo tarinan. Kehyskertomuksena muiden tapahtumien taustalla toimii nuorisojengin ryöstösuunnitelma. Aikatasot ja tapahtumat risteävät eri lukujen kesken. Lopussa suuri powwow kerää sekä tapahtumat että ihmiset yhteen. Romaanin alussa luotu jännite saa ratkaisunsa.

Kuningas alkoholi intiaanien vieraana

Alkoholin vaikutukset sukupolvien ketjussa näyttäytyvät kertomuksessa sairauksina ja vammaisuutena. Romaanin aloitusluvun Tony Loneman muistuttaa Frankensteinin hirviötä. Tony ei ole kuitenkaan tiedemiehen tekojen seurausta, kuten vastaava Mary Shelleyn klassikkoteoksessa Frankenstein – Uusi Prometheus (1818, suom. Paavo Lehtonen, 1973). Tonyn on luonut hänen oma äitinsä ja alkoholi: ”Mä olen isokokoinen tyyppi. Ja vahva. Maxine sanoo, että liian vahva. Luulen, että sain ison kropan avuksi, kun mun naamasta tuli niin pahan näköinen. Hirviöltä näyttämisestä on se etu. Droomasta.” (s. 25.)

Tony Loneman ei oikeastaan edes tiedä, miksi ihmiset tuijottavat häntä. Johtuuko se siitä, että hän on intiaani? Vai johtuuko se Downin syndroomasta? Hän kuitenkin poikkeaa kaikista muista ihmisistä. Tony ei ole edes ”omena”, jolla valkoihoisten elämäntapaan sopeutuneita intiaaneja pilkallisesti kutsutaan: omena on punainen ulkoa ja valkoinen sisältä. Hänen merkityksensä on laajempi, ja se antaa kasvot koko alkuperäisväestön pahoinpitelylle.

Kaikkein huonoimmassa asemassa alkuperäisväestön yhteisössä ovat naiset, joita väkivalta tuntuu ympäröivän joka puolelta: ”Ne haluavat aina vain lisää, ja kun mikään ei riitä, ne haluavat jotain mitä on vaikeaa saada – kuolevien intiaaninaisten nauhoitettuja kivunhuutoja, ehkä intiaaninaisen täytetyn torson tai kokoelman intiaaninaisten päitä.” (s. 223.)

Orangen teoksessa juominen ei ole enää hauskaa, vaikka siitä voidaan kertoa tarinoita. Jacquie Red Feather kiteyttää asian näin: ”Se oli aina ollut eräänlainen vakavamielinen velvollisuus” (s.170). Hauskaa se on harvoin myös tosielämässä. Kun juomista ei voi lopettaa, kaiken loppuna on maksakirroosin aiheuttama kuolema. Dene Oxendenen eno sanoo: ”Pysyn hengissä vielä jonkin aikaa. Älä ole huolissasi. Tähän aineeseen kuolemisessa kestää vuosia.” (s.43.)

Juominen on niin syvällä rakenteissa, että päihdeneuvojakin (Jacquie Red Feather) on alkoholisti: ”…hänestä tuli laillistettu päihdetyöntekijä, joka ei ollut koskaan ollut varsinaisesti raitis” (s.116). Millään ei tunnu kuitenkaan olevan väliä, koska kaiken päämääränä on kuolema. Jacquien äiti, Opal Viola Victoria Bear Shield, on adoptoinut hänen lapsensa ja opettaa näille elämän lisäksi kuolemisen: ”Hänen oli opetettava pojat elämään maailmassa, jota ei ole tehty alkuperäisasukkaiden elettäväksi vaan heidän kuolemakseen, kutistamaan ja kadottamaan heidät olemattomiin.” (s. 183.)

Voiko itsetuhon kierteestä päästä eroon kieltämällä omat juurensa ja perinteensä?

Perinneasujen eksotiikkaa

Romaania lukiessa tulee miettineeksi, miksi Amerikan mantereelle tulleiden siirtolaisten ja alkuperäisväestön kohtaaminen on johtanut vuosisataiseen, vieläkin jatkuvaan kärsimykseen. Miten on mahdollista, että mielikuvamme Amerikan alkuperäisväestöstä saattavat edelleen perustua John Wayne -länkkäreihin tai lapsuuden intiaanileikkeihin?

Voisimmeko muuttaa sisäistämäämme kulttuurista mallia, joita Orange kuvaa: ”Ihmiset haluavat vain pienen tarinan, jonka voivat viedä kotiin ja kertoa ystävilleen ja perheenjäsenilleen illallispöydässä, siitä miten näkivät junassa aidon alkuperäiskansan edustajan, että heitä on yhä olemassa.” (s. 258.) Ajatus ei taida olla kovin vieras Suomessakaan. Saamelaisten tai romanien kulttuuri näyttäytyy valtaväestölle lähinnä perinneasuina, niiden kummasteluna ja hämmästelynä.

Oakland on eri paikka kuin Vantaa tai Kotka. Kaikkialla ollaan joka tapauksessa samojen valintojen edessä. Miten sopeutua yhteiskuntaan, jos on vaalittava oman kansanryhmän tai maan tapoja? Miten lapset ja nuoret pystyvät käsittelemään tällaisia asioita?

Koulukiusatuksi joutuminen ja kaiken ulkopuolelle jääminen johtaa traagisiin tekoihin niin fiktiossa kuin tosielämässä. Dene Oxendene pohtii: ”Hän on aina pelännyt huomaavansa yhtäkkiä, että on koko ikänsä haissut kuselta ja paskalta, että kaikki ovat pelänneet kertoa sitä hänelle niin kuin vitosluokan Kevin Farleylle, joka päätyi tappamaan itsensä high schoolin ensimmäisen vuoden kesällä tajuttuaan asian.” (s.35.)

Itsetuho vai mukautuminen yhteiskuntaan

Orange näyttää romaanissaan myös Amerikan alkuperäisasukkaiden suurimman vihollisen. Se on ryhmä ja sen jäsenet itse. Itsetuhoinen käytös saa tukea muilta samanlaisilta ryhmän jäseniltä. Näin on tehty aina ja tullaan tekemään. Intiaani juo, koska hän on intiaani ja sorrettu. Onko siis helpompi paeta vastuuta ja hakea selityksiä nöyryytetyn kansanosan tuskalla kuin pohtia ratkaisuja?

Voiko itsetuhon kierteestä päästä eroon kieltämällä omat juurensa ja perinteensä? Pitäisikö vain sopeutua? Sitä yhteiskunta on ainakin yrittänyt kaupungistamispolitiikalla. Prologissa Orange kirjoittaa: ”Kaupunkeihin siirtämisemme oli tarkoitus olla viisisataa vuotta kestäneen kansanmurhakampanjan, sopeuttamisen, sulauttamisen ja olemattomaksi tekemisen välttämätön viimeinen vaihe” (s. 15).

Itseään ei kuitenkaan voi paeta, vaikka ympäristö muuttuisi. Omat juuret ovat olemassa kaikesta tasapäistämisestä huolimatta. Opalin mielestä perinnetietoisuus on kuitenkin tuhon tie: ”Etuoikeus, johon meillä ei ole varaa” (s. 130).

Teoksessa on myös uskoa tulevaisuuteen. Ihmeellistä kyllä, internetistä saattaakin löytyä pelastus. Internetin yhteisöt eivät katso etnistä taustaa, ikää eikä asuinpaikkaa. Vain ajatuksilla on merkitystä. Daniel Gonzales tekee jengille aseista 3D-printterillä kopioita ja miettii: ”Se siellä on outoa. Tai täällä. Ettei tiedä keitä ihmiset oikeasti ovat. Niistä tietää vain avatarin. Jonkun profiilikuvan. Mutta jos julkaiset ja puhut cooleja juttuja, ihmiset pitää susta.” (s. 210.)

Utopiaa ei ole vielä olemassa. Vikaa ja viilaamista on kaikenlaisten yhteiskuntien rakenteissa. Sanotaan, että lukot ovat rehellisiä ihmisiä varten. Sama pätee sääntöihin ja määräyksiin. Aukkojen löytäminen tällaisista rakenteista mahdollistaa elämän yhteiskunnan normien ulkopuolella. Sinne joutuessaan tekee usein samalla valinnan loppuelämänsä suunnasta.

Orangen henkilöille aukot yhteiskunnan rakenteista tarkoittavat vapautta: ”Systeemi pelottelee noudattamaan sääntöjä, mutta me opittiin silloin, että koko homma oli ihan helvetin hataralla pohjalla. Voi tehdä ihan mitä vain, kunhan ei jää kiinni. Se on homman nimi.” (s. 198.)

Homman nimi on myös se, että asettautumalla uhrin ja sorretun asemaan, tällainen toiminta tehdään oikeutetuksi.  Ikuinen sota valkoista miestä vastaan jatkuu nyt tällä rintamalla. Tässä tosin häviäjät tiedetään jo ennalta.

Orange kirjoittaa, että haava ei ole koskaan parantunut.

Onnellisia loppuja

Synkästä aiheestaan huolimatta, Orangen teoksessa ei synkistellä loputtomasti. Päinvastoin musta huumori sävyttää kaikkea kerrontaa.

Ummetuksen tuottama tuska vaihtuu iloksi, kun vatsalihakset saavat aikaan toivotun tuloksen. Ylipainoinen Edwin Black riemuitsee: ”Huomaan lausuvani ääneen, en kenellekään erityisesti, sanan ”kiitos”. Tunnen jotakin etäisesti toivoa muistuttavaa”. (s.85.)

Tällaista toivoa teoksessa on, vaikka onnellista loppua siitä on vaikea muuten löytää. Nuoret osoittavat joka tapauksessa vanhemmalle sukupolvelle mahdollisuuden toiseen tiehen. Kun on tapettu ja tuhottu tarpeeksi, mitä jää jäljelle? Sorrosta voi vapautua vain kuoleman tai anteeksiannon kautta.

Romaanin tapahtumat aukeavat vähitellen lukiessa. Orange tarkastelee niitä eri henkilöiden kannalta, mikä tekee tilanteista monitulkintaisia. Henkilöhahmotkin ovat ymmällään ihmisten yllättävistä kohtaamisista. Kun Blue ja Ed (Edwin Black) tapaavat molemmat suuressa powwow-juhlassa enemmän tai vähemmän sattumalta vanhempansa, Blue sanoo: ”Joo. Ei. En tajua, mitä vittua täällä tapahtuu, Ed.” (s. 288).

Teksti on selkeää ja miellyttävää lukea, mutta välillä on palattava edellisiin lukuihin tarkistamaan tapahtumia ja henkilöitä. Aina ei ole selvillä, kuka on kenenkin sukulainen, äiti, isä tai lapsi, mutta se tekee toisaalta kerronnasta mielenkiintoisen. Lukijan on pysyttävä hereillä myös silloin, kun aikatasot vaihtuvat.

Jussi Korhosen käännös toimii hyvin, vaikka en sitä alkuperäistekstiin vertaakaan. Näin juuri voisin kuvitella hahmojen puhuvan ja toimivan. Teoksen alkuperäinen nimi There There viittaa lohduttamiseen tai tyynnyttelyyn. Ei enää mitään kuvaa hyvin sitä, miten Oakland ja koko Amerikan manner on muuttunut. Intiaanien asuinseudut on rakennettu umpeen. ”Siellä ei ole enää mitään” (s. 45). Kysymys ei ole ainoastaan maasta, vaan yhteisestä muistista. Sekin on menetetty.

Parantumattoman haavan hoito

Onko romaanissa sitten kyse loppumattomasta vihasta ja katkeruudesta valkoista väestöä kohtaan? Vai kirjoittaako Orange auki sen, mistä yleensä ei haluta puhua? Kuka jaksaa enää lukea Karjalan evakoista? Ketä kiinnostaa romaniväestön ongelmat? Onko saamelaisuus vain uutiset televisiossa?

Vähemmistöjen ääntä on vaikea saada esiin, mutta Orange tekee sen taitavasti. Hän toimii kuten Dene Oxendene tarinankeruuprojektissaan: ”Dene ei tiedä vielä itsekään. Hän antaa yhä sisällön johdattaa näkemystään. Mikä ei ole vain toinen tapa sanoa, että hän keksii koko jutun sitä tehdessään. Dene astuu mustien verhojen lomitse powwow’hun.” (s. 264.)

Orange kirjoittaa, että haava ei ole koskaan parantunut: ”Hoitamaton haava tulehtuu. Siitä syntyy uudenlainen haava samalla tavoin kuin tositapahtumista tehtiin uusi historia.” (s. 152.) Historia on aina enemmistön historiaa ja tulkintaa. Orangen teos tuo tuulahduksen toisenlaisesta totuudesta. Vaikka tämäkin totuus jäisi johonkin puolitiehen, se ei romaanin arvoa himmennä. Se antaa paljon pohtimisen aiheita myös kotitarpeiksi.