Eksistentialismi, vapauden filosofia

Torsti Lehtinen kuvaa eksistentialismin 1900-luvun mannereurooppalaiseksi filosofiseksi kulttuuri-ilmiöksi. Esiin nousevat liikkeen filosofiset lähtökohdat, suhde kieleen, uskontoon ja etiikkaan. Keskeiset ajattelijat Kierkegaardista Sartreen, Heideggerista Beauvoiriin saavat kukin laajahkon Elämä, tuotanto ja filosofia -esittelyn, joista eksistentialistisen eetoksen ja Lehtisen paatoksen mukaisesti elämä lohkaisee suurimman palan.

Eksistentialismi edusti 50-luvulta lähtien mediaseksikkäintä osaa mannermaista filosofiaa. Jean-Paul Sartre ja Albert Camus tai myöhemmin vaikkapa Esa Saarinen ovat paitsi kansantajuistaneet filosofista kysymistapaa myös itse liikkuneet filosofian ulkopuolisilla areenoilla. Onkin omituista, että vasta nyt ilmestyy aiheesta suomenkielinen kokonaisesitys – Lehtisen kirja Eksistentialismi, vapauden filosofia. Teos edustaa tyyliltään ja käsittelytavaltaan kattavasti vaikeuksia kirjoittaa filosofiaa kansantajuisesti.

Erityisen iloisena on todettava Lehtisen suoneen huomion meillä aiemmin vähän tunnetulle Gabriel Marcelille. Karl Jaspersin käsitykset olemassaolon rajatilanteiden merkityksestä ja inhimillisestä vuorovaikutuksesta Lehtinen kirjoittaa kauniisti ja koskettavasti. Parhaimmillaan Torsti Lehtinen on lohkaistessaan aforistisesti ihmiselämän monitulkintaisuudesta ja ristiriitaisuudesta: “usko ei ole opillista oikeassa olemista; se on epätoivon aiheuttama intohimo“ (s. 70).

Terminologisesti, käsitteellisesti ja historiallisesti Lehtinen on haukannut hankalan palan. Hän käyttää synonyymeinä ilmauksia ‘eksistenssifilosofia’ ja ‘eksistentialismi’. Eksistenssifilosofia on ihmisen olemista tarkastellut, Saksassa 1920-luvulla toiminut filosofinen suuntaus, jonka keskeiset edustajat olivat Jaspers ja nuori Martin Heidegger. Eksistentialismi taas oli ennen kaikkea ranskalainen kulttuuri-ilmiö, jonka julkkikset huseerasivat filosofian, kirjallisuuden ja politiikan alueella.

’Raskassoutuisuuden välttämiseksi’ tehty niputus kääntyy itseään vastaan ja aiheuttaa tarpeetonta moniselitteisyyttä: lukijalle ei ole aina selvää, kummasta puhutaan vai molemmista. Yhdessä ja samassa kappaleessa Karl Jaspers mainitaan ‘eksistentialismin’ ja ‘eksistenssifilosofian’ klassikoksi sekä ‘eksistentiaalifilosofian’ merkittävimmäksi edustajaksi Heideggerin ohella. Pelkään, että myös maallikkolukijalle jää hämäräksi ainakin viimeksi mainitun termin merkitys. Lisäksi aiheen moni-ilmeisyyden vuoksi eksistentialisteista tai eksistentialismista puhuttaessa saatetaan tarkoittaa jotain muuta: fenomenologiaa, hengen fenomenologiaa, kristillistä filosofiaa, teologiaa, hermeneutiikkaa, kaunokirjallisuutta, kulttuurielämää.

Lehtisen teosta lukiessa syntyy vaikutelma, että kirjoittaja tuntee kunnolla vain osittain sen intellektuaalisen taustan, josta yhtenäisenä joukkona luetun monenkirjavan porukan esittämät kysymykset kumpuavat. Lehtinen näyttää lukevan kuvaamiaan ajattelijoita voimakkain Kierkegaard-kertoimin. Minusta tuntuu, ettei Lehtisen kiistatta laaja ja syvällinen tuntemus Kierkegaardin (ja Sartren) ajattelusta ole riittävä pohja eksistentialismin eri puolien yleistajuiseen esittelemiseen.

On syytä kysyä, missä ovat uuskantilaisuus, Spenglerin ja Toynbeen kulttuuripessimismi, entä missä kunnollinen esitys Nietzschen vaikutuksesta. Missä on ajantasainen tutkimustieto Heideggerista, erityisesti myöhäistuotannosta? Eikö Lehtinen tunne kansainvälisestikin korkeatasoista suomalaista Beauvoir-tutkimusta? Yleisen epävarmuuden joukosta löydän virheitäkin. Lehtinen kuvaa eksistentialismin syntyä suhteessa mm. analyyttiseen filosofiaan, kun kyse on loogisesta empirismistä tai positivismista.

Kirjan johtolankana Lehtinen kuljettaa käsitystä ihmisen (sisäisestä) vapaudesta, joka on yhä uudelleen lunastettava ajattelussa ja toiminnassa. Ilmeisesti kirjoittajankin omaksuman kristillisen sisäisyyden korostus johtaa siihen, että kulttuuri-ilmiö eksistentialismia tarkastellaan yhteiskunnallisena voimana vain käsiteltyjen filosofien ja kirjailijoiden elämäntilanteissaan tekeminä ratkaisuina. Lehtinen ei kytke pessimismin teemoja laajempaan ajankritiikkiin tai yhteiskunta- ja historianfilosofisiin kaariin. Tarkastelematta jää ikään kuin aiheesta suoraan ponnahtava kristinuskon kulttuurisen aseman muutos, maallistuminen.

Ristiriitaisesti Lehtinen korostaakin eksistentialististen kysymyksenasettelujen universaalisuutta, etten sanoisi iänikuisuutta, ja sisäistä ihmisessä. Ei ole lopulta yllättävää, että Lehtiseltä jää avoimeksi, miksi Saksassa ja Ranskassa 50-luvun loppupuolella niin filosofit kuin kirjailijat siirtyivät eksistentialismista toisiin tapoihin kysyä ja miksi näin tapahtui. Ehkä näin onkin parempi, koska Lehtisen nykyfilosofian tietämys tuntuu vajanaiselta. Ainakin minulle on uutinen, että dekonstruktion perustaja Jacques Derrida nimetään postmodernin ajattelun edustajaksi.

Usein mannermaisen ajattelun romantisoivissa (ja usein kristillis-humanistisissa) tulkinnoissa ’elämä’ ja ’tiede’ asetetaan jyrkästi vastakkain. Väkivaltaista tiedeapparaattia pidetään yksiselitteisesti mihinkään taipumattoman elämän vihollisena. Lehtisenkin eksistentialisti on elämän puolella väkivaltaista tiedettä vastaan. Lukijalle saattaa jäädä hämäräksi, koskevatko teoksen tieteellisen asenteen vastaiset heitot aina kuvattujen ajattelijoiden vai kuvaajan ajatuksia. Oma käsitykseni on, että Lehtisen esittämät voimakkaat (luonnon-)tieteen vastaiset kannat perustuvat ensiksi yleisen-epämääräiseen puheeseen niin tieteestä kuin elämästä ja toiseksi valittujen ajattelijoiden yksipuoliseen ja valikoivaan luentaan. Lehtisen junttaavalla tyylillä ainakin vältetään tehokkaasti herättämästä lukijassa omia ajatuksia. Lisäksi, Lehtisen painottama, sinänsä mielenkiintoinen yhteys ’eksistentialistisen menetelmän’ ja taiteellisen luovuuden välillä jättää avoimeksi sen, miksi Jaspers, Beauvoir ja kumppanit kuitenkin tunnetaan filosofeina eikä taiteilijoina.

Torsti Lehtinen toteuttaa teoksessaan Eksistentialismi, vapauden filosofia valitsemansa esseistisen tyylin mahdollisuuksia aforistiseen yleiskatsauksellisuuteen, sanoisinko parodian asteelle saakka. Lehtisen sanoin ‘raskassoutuinen kielenkäyttö’ ja ‘käsitteellinen saivartelu’ kukoistavat: ollaan ‘kuoleman varjon maassa’, toisaalla ‘filosofi saa kaikessa rauhassa toimia ajattelun leipäpappina’. Kahlil Gibrankin saattaisi jossain kohdin punastua kateudesta: ’elämän rajatilanteet herättävät ihmisen filosofiset taipumukset, jotka ovat hänessä lapsuudesta lähtien piilevästi läsnä’. Camus’n yhteydessä lukijalle kerrotaan: ‘kuten kaunokirjallisuuteen aina, Ruton sisältöön vaikuttivat monet omaelämäkerralliset seikat’.

Virheitäkin on joukkoon eksynyt; myös esseemuotoisessa esityksessä ‘termi’ ja ‘käsite’ olisi syytä osata erottaa toisistaan. Viittaus Espanjan sisällissotaan antaa ymmärtää sodan alkaneen viimeistään 1934, vaikka Iberian niemimaalla sisällissodittiin vasta 1936-39. Lehtiselle voi myös huomauttaa, että Kinseyn raportista on annettu muitakin tulkintoja kuin, että se ’paljasti seksuaalieettisen kaksinaismoraalin yleisyyden’.

Kuluttajanvalistuksellisena peräkaneettina on kirjattava Lehtisen teos pettymykseksi. Eksistentialistinen Kysy Torstilta -palsta ei tarjoa filosofian suhteen mitään ihmeellistä, varsinkaan nuorille, jotka ovat tärkeälle avoimia. Vaikka kirjan kahlanneelle lukijalle saattaa jäädä vaikutelma, että eksistentialistin elämä on tosikkomaista ähkimistä, on syytä olla toiveikas sen suhteen, että lukija tarttuu lähdeluettelossa listattuihin alkuteoksiin tai suomennoksiin – havaitakseen, että Lehtisen esittelemistä maailmanhistorian ykkösketjun ajattelijoista saa kättä pidempää moneen muuhunkin.