Kuinka usein olemmekaan lukeneet, miten eurooppalaiset vaikutteet levisivät Suomeen tai kuinka esimerkiksi kristinusko saavutti vähitellen merkittävän sijan ihmisten elämässä? Dosentti Tuija Laineen kirjahistoriallinen tutkimus valaisee kiinnostavalla tavalla näiden usein mainittujen vaikutusten konkreettisia prosesseja: Kuka myi mitäkin, missä oloissa ja kenelle? Mitä kaikkea meillä on ollutkaan ennen kirjakauppaketjuja ja kirjakerhoja?

Varhaista kustannus- tai kirjakauppatoimintaa on aiemmin tutkittu Suomessa hyvin vähän. Syyksi tähän Laine arvelee yhtäältä kirjakaupan pitkällisen kytköksen kirkolliseen elämään, toisaalta lähdeaineiston hajanaisuuden. Kirjapainojen, kustantajien tai kirjansitojien arkistoja ei ole juurikaan säilynyt, vaan tieto on koottava esimerkiksi tuomiokapitulien arkistoista, kirjastoluetteloista, perunkirjoista ja huutokauppaluetteloista. Eipä tilanne naapurimaissa paljon parempi ole. Suomalaiseen kirjakulttuuriin vahvasti vaikuttaneista maista vain Saksa on satsannut kirjakauppahistorian yleisesitykseen, mutta esimerkiksi Ruotsi ja Viro eivät.

Tuija Laineen teoksen Kolportöörejä ja kirjakauppiaita keskeinen kysymys kuuluu, millaista oli varhainen suomalainen kirjakauppa ja ketkä sitä harjoittivat. Maailmanlaajuisesti ajatellen kyse on suhteellisen lyhyestä historiasta, sillä tarkastelun kohteena oleva ajanjakso alkaa vasta 1700-luvun lopulta. Eikä ”kirjakaan” ole aina varsinainen kirja, sillä Laine tarkastelee myös tutkimuksessaan myös esimerkiksi sanomalehtien ja asetuksien varhaisia vaiheita.

Ennen Turun Akatemian kirjapainon perustamista 1642 lähes kaikki kirjallisuus tuotiin Suomeen Saksasta tai Ruotsista. Vielä 1700-luvullakin suuri osa Suomen markkinoille tarkoitetusta kirjallisuudesta painettiin Ruotsissa. Suurimmissa kaupungeissa kiertelikin kirjakauppiaita, kolportöörejä, joiden kautta oli mahdollista tilata kirjallisuutta kauempaakin – eräänlaista kirjakerhotoimintaa kai tämäkin. Varsinaisia kirjakauppoja oli vain Turussa. Kiinnostava tieto on sekin, että ennen rahatalouden vakiintumista 1700-luvun mittaan kirjakauppa perustui osittain vaihtokauppaan.

Vaikka Ruotsin vallan aikaan kirjakauppiaiden toimintaedellytykset olivat varsin heikot, yrittäneitä ei laitettu. Ensimmäisen luvan avoimen kirjakaupan pitoon Turussa sai vuonna 1723 kirjansitoja Christian Trapp. Sopimuksen mukaan Trapp huolehti ylioppilaiden kirjatilauksista sekä kustansi koulukirjoja, hartauskirjoja ja almanakkoja. Sittemmin kirja-alalle ilmestyi useitakin lyhytaikaisia yrittäjiä, ja 1760-luvulla Turussa oli jonkin aikaa jopa kaksi kirjakauppaa. Uudenlaisia markkinointimuotoja keksittiin 1770-luvulla: myyntituotteista ilmoitettiin lehdessä ja asiamiehiä palkattiin pienemmille paikkakunnille.

Kirjallisuuden nykyistä markkinahumua ihmetteleviä kiinnostanee muistutus kirjamessujen pitkästä historiasta. Saksassa järjestettiin jo 1400-luvun alkupuolella erityisiä kirjamarkkinoita, joissa tarjolla oli kaikkea mahdollista Raamatuista pelikortteihin. Kuuluisten Frankfurtin kirjamessujenkin järjestäminen aloitettiin jo 1400-1500 -lukujen vaihteessa.

Kirjat ja kirjallisuus ovat (olleet) niin keskeinen osa suomalaista elämänmenoa, ettei niiden merkitystä tule aina miettineeksi. Jäin pohtimaan esimerkiksi suomalaista suhdetta painettuun sanaan, jota on joskus väitetty joskus varsin juhlavaksi. Laineen teos näyttää, että ainakin varhaisten painajien ja sitojien asenne kirjaan on ollut lähinnä praktinen. Tärkeintä on ollut käyttää tarkoituksenmukaisesti jokainen pala kallista paperia tai pergamenttia, ei niinkään varjella ainutlaatuisia sisältöjä.

Tuija Laineen teos valaisee kiinnostavasti varhaisen suomalaisen kirjahistorian vaiheita. Teokseen sisältyvä valtava – ja joitakin lukijoita ehkä uuvuttavakin – tietomäärä on toimitettu miellyttävään muotoon. Teoksen käyttökelpoisuutta lisännee sen lukuisat liitteet varhaisen kirjakauppatoiminnan tekijöistä ja tapahtumista sekä teoksen kuvitus, joka tuo kirjaharvinaisuuksia kaiken kansan nähtäväksi.

Jaa artikkeli: