Häivähdys kauneutta. Taide suomalaisessa arjessa

Jyväskylän Yliopiston Nykykulttuurin tutkimusyksikkö ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto keräsivät vuonna 1995 noin 700 kirjoitusta, joissa kuvattiin, millainen voimavara taide on kirjoituksensa lähettäneille työnä ja harrastuksena. Aineistosta on julkaistu jo kaksi aiempaa teosta, elämäkerta-antologia Rakkaudesta taiteeseen (toim. Katariina Eskola & Pekka Laaksonen, 1998) sekä tutkimus Elämysten jäljillä (Katarina Eskola, 1998).

Tuija Saresman tulkintahorisontti aineistoon kirjassa Häivähdys kauneutta on avoimen keskusteleva. Jos kirja on hyvä pannessaan ajattelu- ja tunneprosessin liikkeelle, tämä kirja on loistava.

Lukukokemuksessani elämäkertureiden aineisto eli omaa rikasta elämäänsä ja kirjoittajan valitsema tutkimuskehys omaansa. Ensimmäisessä lukukerrassani tunsin huojuvani kahden puun latvassa toinen jalka toisessa, toinen toisessa.

Ensimmäisellä lukukerralla olin tulkinnut elämäkertojen tekstiä omasta teoreettisesta ja kokemuksellisesta taustastani, taiteen tekemisen sisältä käsin. Jouduin opettelemaan uudenlaisen tarkastelukulman. Kirjoittajan tulkinta elämäkertojen taidekäsityksestä on sivulla 187. Siinä tekijä ilmoittaa kirjoittajien taidekäsitykseksi: ”Se on lähellä viihteen määritelmää, konstailematonta ajanvietettä – viihdykettä.” Se ei ollut minun tulkintani teksteistä; ei muuta kuin takaisin alkuun!

Kokemuksen sisällä vai ulkona?

Suomalaisen taiteenkuluttajan vaatimus arkiseen ja tuttuun nostetaan esiin, mutta vaativa lukija kysyy, onko silloin kyse taiteesta? Elämäkerta-aineisto antaisi mahdollisuuden myös taiteen käsittelyyn yksilöiden ja ryhmien sisäisenä prosessina, ei yksin tuotteena.

Yhtenäinen punainen lanka olisi auttanut karsimaan toistoja ja selkeyttänyt kokonaisuutta. Punaiseksi langaksi olisi tarjoutunut esimerkiksi rohkea irrottautuminen aikansa eläneestä esteettisestä tarkastelusta. Näin olisi päästy käsittelemään kahtiajakoa luovat nerot ja tavalliset kuolevaiset. Aineiston avulla olisi ollut herkullista murtaa kahtiajako ja etsiä yhtäläisyys harrastajien ja ”oikeiden” taiteilijoitten välillä. Tätä mahdollisuutta vain väläytetään Mikko Lehtosta (2000, 221) siteeraten.

Kokoava kysymys olisi voinut olla myös: Mikä on taiteen tekijöille ja harrastajille yhteistä? Käytetty aineisto antaa vastauksen etsimiseen hyvät mahdollisuudet aina Mikko Lehtosen toteamuksesta ”…kuinka paljon jokapäiväinen elämämme sisältää luovuudenaineksia” (s. 189) elämäkertureiden syviin kokemuksiin: ”Äiti lauloi meidät köyhyyden ja puutteen läpi nuoruuteen” (s.103).

Elämäkertureitten aineisto levittää rikkaan pinnan taiteen parissa askartelevaan suomalaiseen väestöön. Harrastelijoitten joukossa on myös ammattitaiteilijoita. Kirjoittajien taloudelliset, sosiaaliset ja koulutukselliset kokemukset antavat hyvän läpileikkauksen suomalaisesta yhteiskunnasta.

Keskittyneintä ja selkeintä teoksessa on taittaja Petteri Lehtisen raikas ja olennaiseen osuva kansi. Siinä palkintopalli vertaa taidekentän rooleja urheiluun. Katsojan silmiin nousevat areenalla taistelevat, katsomossa taputtajat ja jossain näkymättömissä toimintaan liittyvät taloudelliset instituutiot, niin taidetoiminnan tukijat kuin yksityisen taloudellisen voiton kerääjätkin.

Mitä taide on?

Johdannossa Saresma lupaa, että näkökulma ei ole institutionaalinen eikä taidekasvatuksellinen, vaan esiin nostetaan taidekokemusten arkiset puitteet. Sehän sopii, ajattelin. Jos joku on kasvattanut seitsemän lasta joka puolelta puutteellisissa oloissa, saanut voimaa laulamisesta ja käsitöistä, hänen kokemuksissaan on taatusti yhtäläisyyttä Minna Canthin, Aleksis Kiven ja Aki Kaurismäen arkeen.

Yksilön omiin aitoihin tunteisiin meneminen ilmiöiden ytimeen pyrittäessä on samanlainen kova prosessi kuin on yhteisön sosiaalisten epäkohtien näkeminen.

Kirja panee lukijan todella keskustelemaan itsensä kanssa, selkiyttämään ajatuksiaan. Useimmin olin jalat tanassa. Kirjan käsityksen vastaisesti päätin mm. pitää kiinni ajatuksestani, että taidekäsitys on kiinteä riippumatta siitä ajasta, missä eletään. Intin mielessäni, että aina on tommi tabermanneja, jotka kirjoittavat myyvästi rakastamisen ihanuudesta sekä risto ahteja, jotka uskaltavat nähdä rakastamisen haavoittaman miehen. Näiden kahden näkemisen tavan välillä on viihteen ja taiteen raja. ”Vain siitä, mistä meidät kipeimmin voidaan avata, vain siitä hedelmöimme.” (Risto Ahti 1984; 17)

Entistä vahvemmin ajattelin, että ihminen voi kyllä kirjoittaa, maalata, tutkia tai tehdä politiikkaa ihmisen ohi, ohi ilmiön ytimen. Mutta ei tehdä taidetta. Siinä on mielestäni taiteen ajattomuuden kriteeri. Kunkin ajan taidekäsitys muodostuu siitä, mitä uskalletaan sietää, mitä kestetään nähdä.

Taide ja politiikka

Johdannossa Saresma lupaa olla kajoamatta taiteen merkitykseen kasvattajana. Miksi? Elämäkertureitten kirjoituksistahan näkyy taiteen rikastuttava ja kantava vaikutus. Taide on isä tai äiti silloin, kun vanhempaa ei ole opastajana. Ihminen tarvitsee opastusta, kehittyy kuolemaansa asti.

Sosiaalisuuteen kasvattaminen on huipussaan taidelajeissa, joita tehdään yhdessä. Teatteri- ja tanssitaiteilijalle ryhmä on yhtä tärkeä kuin jääkiekkoilijalle ja maanviljelijälle. Ryhmäkokemus on tuttu myös taiteen harrastajille. Laajemmin sosiaalisuus tulee esiin kollektiivisessa viisaudessa, joka kulkee kuvalukutaitona läpi historian ryijyjen, raanujen ja lapasten tekemisen taiteessa!

Varakkaitten taiteenharrastajien elitistisyys taittuu kauniisti, kun Saresma nostaa esiin yhteisin varoin ylläpidettävien kulttuurilaitosten merkityksen: ”…kaikkina näinä köyhinä vuosina kirjastot olivat ainoa henkireikä, niiden avulla pysyin järjissäni. (Kotiäiti, s.18). Ajankohtainen muistutus nykyään, kun pienipalkkaisella ei ole enää varaa edes bussilippuun kaupunkiin, saati elokuvalippuun. Teatterilippu on suurelle osalle hyvinvointiyhteiskuntamme pienipalkkaisista suomalaisista vitsi. Yhteiskuntapolitiikkaa ei voi sulkea ulos taidekäsityksen muodostamisesta.

Häivähdys kauneutta sopisi kulumaan poliitikkojen käsissä, jos heillä vain olisi aikaa lukea. Aika taitaa mennä ilmaisiin, elitistisiin taideharrastuksiin. Ehkä joku neurofysiologi tarttuu elämäkertureitten aineistoon ja perustelee lääketieteellisestä näkökulmasta taiteen merkityksen kansakunnan hyvinvoinnille ja sitä kautta myös kansantalouteen. Aineistoa on moneen lähtöön.