Takki tuulta täynnä

Hiljaa hyvää tulee, voisi monesta maaseutukirjailijasta Tuula Hortamon tavoin sanoa. Maaseudun rauhassa on hyvä kirjoittaa, kun luonto innoittaa ympärillä. Teosten julkituominen on jo vaikeampi asia, sillä runomatineoita ja kirjailijavierailuja on harvassa toisin kuin Helsingin seudulla. On luotettava sanan voimaan. Ehkä lukijalle lopulta riittävätkin vain sanat kaiken markkinahälyn keskellä. Luonnossa hälyn voi unohtaa. Luonto kasvaa sanoiksi Takki tuulta täynnä -kokoelman runoissa.

Runo vaatii kirjoittajaltaan aikaa ja lukijalta paneutumista. Runo myös antaa aikaa. Kun runoihin syventyy kunnolla, voi löytää kaikupohjaa omille ajatuksilleen. Takki tuulta täynnä –kokoelman runojen kaiku vie myös eittämättä Kalervo Hortamon runojen äärelle. Tuula Hortamo on kirjoittanut kauan kulttuurijuttuja. Lieneekö se ollut sysäys omalle runouralle, isän saappaiden jäljille?

Hortamon Lukijalle-teksti puhuu runollisesti: ”Unessani piha, talo ja puu; taivaan osoitekirjaa ei. Lapsuus antoi minullekin, Pohjoisen luonnon värit.” Tarvitaan pieni hetki kuuntelua, niin luonto vastaa. Myös maalaiskansakoulu herää runoissa eloon. Kuiskaukset kantavat vuosien takaa, Hortamo kirjoittaa. Uuden kokoelman runot vievät lapsuuteen, jopa edellisen kokoelman, Kuuntelen maan kierroksia, taaksekin.

Joskus runo herättää kysymyksiä: Miksi sanoissa on niin paljon surua? ”Pihlaja on autio / kuten minäkin / Olen tässä tänään / vailla siipiä” Ehkä me sitten kestämme surua paremmin kuin iloa, ainakin kun saamme auringolta valohoitoa varpaillemme, kuten runoilija todistaa. Usein yksi säe avaa eteen oman muiston.

Osa runoista jää minulle kovin umpinaisiksi. Vaan kun luen säkeet ”Puut kasvavat kahteen suuntaan / kohti taivasta ja ylösalaisin”, tajuan, miten yksinkertaisia suuret totuudet ovat. Niitä ei vain tule ajatelleeksi, ennen kuin joku ne osoittaa.

Runot kulkevat lapsuuden läpi

Hortamon runoissa kuuluu kävelemisen rytmi. Koen sanat ”Kävelen – maailma nukkuu” tosiksi aamuvarhaisessa kaupungissa; kaupunki on vielä ihmisen kokoinen, ennen kuin autot heräävät. Kävelemisen riemuun haluan yhtyä.

Kävelyn voi päättää vaikka torille. Torikahvilassa voi lukea lehden, ja maailma revitään auki otsikoilla, Hortamo kirjoittaa. Hän muistuttaa runossaan, että ihminen on ”käden kantaman, suun kysymän päässä /-– – / yhden ainoan kädenojennuksen päässä”. Silti voimme olla hyvin kaukana toisistamme.

Pientä ironiaa Hortamo näkee ihmisen työ-minässä. ”Kello Yhdeksästä neljään / naulaan ilmeen neliöksi / viikonloppuna hetki kalliolla / jalat meressä.” Miksi työn kuva on niin rankkaa? Voisiko työ olla ilo, vai onko työnilo kielletty, epänormaali tila? Ehkä on vaikea näyttää työniloa, jos ympärillä on työtä vailla olevia.

Runoilija tarvitsee ajattelurauhaa, luova työ luppoaikansa, se näkyy monista säkeistä. ”Kävelen hitaasti olematta minnekään menossa.” Juuri tuollaiseen joutenoloon meidän pitäisi pyrkiä, ehkä olemmekin jo siihen suuntaan kääntymässä. Yksinkävely pelastaa meidät leimoilta, että muka menisimme kaikki samaan suuntaa, runoilija miettii.

”Käänsin selkäni / ovi meni kiinni.” Kaksi pientä säettä saa suuren symbolisen merkityksen. Samalla ovi myös avautuu ja hiljaisuuden tikkaat kuljettavat ajan yli. Ehkä ne kuljettavat myös rajan yli.

Isä ja äiti sodanaikaisine maalaiskouluineen ovat vahvasti runokuvissa mukana. Sota vaiettiin. ”Sota oli totta / ei siitä tarvinnut puhua / ja lentopommituksen / vammauttamat korvat ja / kovat päänsäryt hiljensivät / vielä vuosikymmeniä” Keski-ikäinen sukupolvi on yhä sodan vammauttamaa.

”Juoksin läpi lapsuuden /
kiviportaita pitkin puita hipoen /
rex-purkkien ja mehupullojen /
perässä kellarin uumeniin /
Koko lapsuus yhtä juoksua ja jossakin /
sisällä ikivanha mieli /
katsomassa kaukaa /
yhtymättä leikkiin”

Takki tuulta täynnä on myös muisto vanhemmista. ”Isä, hyvä hymy ja / räjähtävä ukkosmyrsky / sielua koko mies” Äiti huomasi, kantaa lasta elämässä. Silloin tietää olevansa olemassa. ”Äiti / sinä näit minussa / ihmisen.”

Runot käyvät mielenkiintoisemmiksi kirjan loppua kohden.” Akileijojen sukukirjat” päättää kokoelman. Vielä käydään runojen matkassa tunturilla tuulia haistelemassa. Lapin luontoa ja sen värejä ei voi näkemättä täysin kuvitella.

Lohduttava, myyttinen Sinä tulee mukaan. Itselleenkin voi olla ystävä. Sanoisin jopa, että pitää olla. Kun ystävystyy itsensä kanssa, voi nostaa maljan ystävälle.