Sinikka Tammisen outo tyhjiö

Tuuve Aron toinen novellikokoelma on mielenkiintoinen lukukokemus. Sinikka
Tammisen outo tyhjiö tutustuttaa lukijan ihmisiin, jotka voisivat asua naapurustossa. Hahmot tempaavat mukaansa ja pakottavat lukijan miettimään omalaatuisia ratkaisuja. Ironiaa ei ole säästelty, ja huumorintaju pannaan koetukselle!

Aro esittelee kirjassaan Sinikka Tammisen lisäksi mm. lottovoittaja Riitan ja lesbokommuunin jäsenet. Tutuiksi tulevat myös unelmakämppis, joka ei halua menettää asuintoveriaan ja tekee kaikkensa pitääkseen hänet, sekä runoilija Kalle, joka ei viihdykään idolin roolissa. Erityisen koskettavia ovat lapsesta kirjoitetut tarinat ’Rapakon taa’, ’Minun poikani Mikko’ ja ’Isän prinsessa’.

Tuuve Aro (s. ) kirjoittaa selvästi enimmäkseen oman ikäluokkansa ihmisistä. Vanhuus ei kuulu tähän kirjaan. Toisaalta rajaus on miellyttävä, toisaalta olisi kiehtovaa myös lukea, millaisia tempauksia Aro kirjoittaisi seniorikansalaisten elämään. Miljöö on tiukasti kaupunki. Melkeinpä kaipaisi ympäristönvaihdosta elävöittämään kirjaa. Tietty samankaltaisuus leimaa koko teosta. Asetelma sopii Arolle, toiston vaaraa hän ei kokonaan pysty välttämään.

Parisuhteen koukerot, suvunjatkaminen, homous, lesbous… Aro ruotii taitavasti rakastamisen vaikeutta, luopumisen tuskaa ja itsekkyyttä. Kirjan novelleista yllättävin on ’Baanalla tapahtuu’. Tämä on kuin huutomerkki keskellä tasaisesti soljuvaa tekstiä, erittäin tervetullut yllätys. Novelli hätkähdyttää rajulla erilaisuudellaan. Päähenkilö Meerin käytös ei todellakaan ole etiketin mukaista. Liekö tulevaisuuden feminismiä tämä miesten painajainen?

Jotkut henkilöhahmojen tempaukset tuntuvat epäloogisilta. Voisiko Sinikka Tammisen öinen puhelinterrori jatkua nykyajan tekniikalla kovin kauan, numeronäyttöjäkin on jo yleisesti. Miten Sinikka pysyy hengissä vain kahvin ja suklaakarkkien avulla ja ulkona käymättä? Välillä Aron mielikuvitus laukkaa niin hurjaa vauhtia, että perässä pysyminen vaatii työtä.

Joka tapauksessa Arolla on rehellinen ja raikas tapa kirjoittaa. Kertomukset pysyvät napakasti koossa, ne eivät rönsyile eivätkä anna lukijalle valmiiksi pureskeltuja vastauksia. Henkilöhahmot ovat uskottavia kaikessa omalaatuisuudessaankin, miljöön näkee miltei silmissään. Väkisinkin ajattelee, onko Arolla malli hahmoistaan elävässä elämässä. Realismi ja huumori yhdistettynä on herkullinen soppa!