Laulaisit minulle mustakärki

Vesa Lahden neljännen runoteoksen Laulaisit minulle mustakärki mottoruno esittää häivähdyksen kokoelman teemoista: yksinäisyys eräänlaisena eristyneisyytenä sanattomuuteen ja siitä kehittyvä laulu, joka ikään kuin rakentuu sillaksi sinän luo. ”Kaikki alkaa alusta ja / kivijärkäleet vyöryvät, putoavat / yksi toisensa… / ja muotoutuvat seinämiksi. // Sitten syvänhiljaista // makaan yksinäisyydessä. // Ensin / saapuu siipien havina, laulu // viimein kasvot, pimeydestä” (s. 5). Keskeisessä osassa on yhteyden etsiminen ja löytäminen, olipa kyse puhutellusta sinästä tai luonnosta, jonka kohtaaminen itsessään synnyttää läsnäolon kuvia.

Ensimmäisen sarjan aloitusruno toimii lukuohjeena kokoelmalle: ”Hyvä lukija, antakaa kun selitän. / Se mitä nyt seuraa, on että henkilöt / ja heidän todellisuutensa risteävät. / Yksi rooleistanne on muodostaa kehykset / joiden sisään voi ilmestyä puhetta.” (s. 7.)Jatoden totta, impressionistiset, häivähdyksenomaiset runot vaativatkin vähäeleisyydessään lukijalta tarkkuutta ja hitautta. Lahden runojen taka-alalle häivytetyt, usein tarkkailijan rooliin asettuvat puhujat tekevät merkityksille tilaa. Jos lukijan tehtävänä onkin etsiä tulkinnan mahdollisuuksia, heti perään runon puhuja painottaa poissaolevaa rooliaan: ”Mutta muistakaa: / tarinan esittäjä on muualla. / Hän pyrkii kertomaan asioista / niin kuin ne hänelle annettiin tai / ehkä ne ovat mahdollisessa tapahtuneita / kohtaamisia” (s. 7).

Vähäeleinen runokieli luottaa kuvan voimaan, ja nopeus ja välittömyys synnyttävät kiehtovia aistihavaintoja. Pidemmässä muodossa älyllistäminen tulee toisinaan tuoreen ilmaisun tielle

Katseessa elävä maisema

Inhimillisen todellisuuden ja luonnon välinen jännite piirtyy kokoelmassa esiin moninaisin ja usein antropomorfisin kuvin: ”Sumun kieli hieroo ihoa” (s. 53) tai ”Haarukalla raapaistut sadepilvet / sihisevät kohti pohjoista” (s. 40). Välähdyksenomaisia hetkiä kuvittavat helteen puhkaiseva tuuli, revontulien säikeet, koivun oksien kärjistä putoilevat tai veden pintaa kuvioivat sadepisarat, lumen sinerrys tai sirpale kuuta. Maisema elää runon puhujan katseessa ja peilaa sitä: ”Tuoksuu nuoskalumi // tehtaan pullea savupiippu. // Aivan kuin ilma olisi surusta, ikävästä / raskas”(s. 56). Vesa Lahden pistemäisesti fokusoiva ilmaisu tuo suomalaisesta lyriikasta mieleen esimerkiksi Jyri Schreckin hetkellisyyden estetiikkaan nojaavat tuokiokuvat. Lahden pelkistetyn aforistisissa runoissa tuntuu itämaisen luontolyriikan kaikuja.

Aistitodellisuuden silmänräpäyksiä

Teoksen toinen ”Olisivat naavaiset linnut” -runosarja kokoaa yhteen fragmentinomaisia säkeitä, jotka tiiviydessään ovat teoksen vahvinta antia. Lahden ilmaisu onkin kiinnostavimmillaan lyhyenä pysähtyessään kuvaamaan välittömiä aistihavaintoja – mitä vähemmän runo yrittää sanoa, sen täsmällisempi se on. Vähäeleinen runokieli luottaa kuvan voimaan, ja nopeus ja välittömyys synnyttävät kiehtovia aistihavaintoja. Pidemmässä muodossa älyllistäminen tulee toisinaan tuoreen ilmaisun tielle, jolloin runo ottaa aistikuvan haltuunsa ja alkaa ohjailla sitä: ”Varhaisen aamun sade / nukkuu nyt. / Kuuntelin yöllä / sen rykivää puhetta / ja tunsin rytmin / verkkaisen mutinan / jossa maisema alkoi liikkua / taipua kuin ruoho / kaukaisella nummella”(s. 16).

Yhteys rakentuu

Kokoelman viimeisessä, ”Ääneen virtaava” -osiossa teos kasvaa temaattisesti täyteen mittaansa: subjektin havahtuminen omaan erillisyyteensä avaa kohtaamisen mahdollisuuden. Väylinä tähän ovat ääni ja laulu. ”Laulaisit minulle / liinalintuseni / mustakärki / yön sisar // riisuisit riitteen / kaunan verhon / silmiltäni”. (s. 59.) Runon puhuja virittää ääntään ja laulaa puhutellun sinän kanssa: yhteys muodostuu vastavuoroisen kuulemisen ja kuulluksi tulemisen kautta: ”kun viimein vastaat minulle / maailman yksinäisimmälle / laulat kanssani samaa / jota kaikuluotaan”(s. 63). Muisti ei tarkenna, vaikka muistot tulevat liki – ja niin tulee myös muutosten ristiriitaisuus. ”Mustat veneet kuljettavat kaikua. / Harmaassa horisontissa se yhdistyy / moreeniseksi valoksi.”(s. 75.) Lähes pysähtyneet runokuvat vaihtuvat runsaampaan ilmaisuun. Verbin konditionaalimuoto ilmestyy moneen runoon ikään kuin merkitsemän uutta rajapintaa: paitsi muistot myös toiveet ja mahdollisuudet ovat läsnä.