Jotkut Vigdís Grímsdóttirin lukijat rakastuvat islantilaiskirjailijan rehevään kieleen. Jos näin ei käy, hänen maaginen realisminsa alkaa helposti tuntua keinotekoiselta. Uusi suomennos Sydän kuu ja sinilinnut jatkaa romaanissa Valosta valoon (2004) alkanutta tarinaa erään islantilaisen perheen merkillisistä vaiheista, rakkauden ja onnen etsinnästä Islannissa ja Uudessa Meksikossa. Siinä missä Valosta valoon onnistuu parhaimmillaan luomaan vahvan ja omaperäisen tunnelman, Sydän, kuu ja sinilinnut jättää hieman väkinäisen jälkimaun.

Vigdís Grímsdóttir kertoo trilogian ensimmäisen osan kolmannessa persoonassa, kun taas uudessa romaanissa hän käyttää minäkertojaa. Ääni kuuluu Lennille, teini-ikäiselle pojalle, jonka äiti on Valosta valoon -romaanin keskushenkilö Rósa. Trilogian toisessa osassa siirrytään Islannista Uuteen Meksikoon, Madridin kylään. Pohjoisen kuulaus vaihtuu auringon polttamaksi aavikoksi.

Lenni paljastaa tarinansa aluksi olevansa vihdoin lähdössä Islantiin, äitinsä kotimaahan, josta hän on unelmoinut koko pienen ikänsä. Siten Vigdís Grímsdóttir jatkaa ensimmäisen romaanin keskeisten teemojen käsittelyä myös teoksessa Sydän kuu ja sinilinnut. Hän tutkii läheisyyttä ja toisesta irtautumista sekä sitä, ovatko jotkin unelmat päähänpinttymiä vai kenties ihmistä eteenpäin ajavia positiivisia voimia.

Vaikka romaanit ovat itsenäisiä teoksia, suosittelen trilogian avausromaanin lukemista ensiksi. Henkilögallerian monimutkaiset suhteet eivät välttämättä hahmotu ilman tietoja siitä, mitä Rósalle oikein tapahtui Islannissa, ennen kuin hän lähti etsimään Uuteen Meksikoon matkustanutta isäänsä Lenniä. Sekaannusta saattaa lisätä se, että Lenni- ja Rósa-nimet toistuvat eri henkilöillä – ehkä tämän on tarkoitus saada lukija ajattelemaan Gabriel García Márquesia ja hänen itsepintaisen suppeaa nimivalikoimaansa.

Myös mystisen Rósa Cordovan merkitys tarinalle avautuu ensimmäisen osan perusteella. Hän on isä-Lennin ensirakkaus, kadulta löytyneen kuvan tuntematon nainen, jota Lenni lähtee lopulta etsimään Uudesta Meksikosta. Monien vaiheiden jälkeen Lenni kuulee Rósa Cordovan jo kuolleen mutta rakastuu tämän tyttäreen Floraan. Pojan mieleen takertunut haavekuva on lopulta ohjannut hänet paikkaan, josta hän ei enää halua lähteä pois.

Islantiin jäänyt tytär Rósa liittyy isänsä seuraan poikansa Lennin kanssa, ja suvun historia alkaa toistaa itseään. Nuorempi Lenni kasvaa Islannin sijasta Uudessa Meksikossa. Tällä kertaa Islannista tulee se kuva, joka estää poikaa jäämästä aloilleen. Romaani kuvaa Lennin kasvamista kohti lähdön hetkeä, joka merkitsee läheisimmistä ihmisistä luopumista.

Tunnelmapalapeli

Vigdís Grímsdóttir on rakentanut romaaninsa lyhyistä luvuista, jotka vähitellen hahmottuvat tarinaksi ja Madridin kylän todellisuudeksi. Ne ovat hetkellisiä vaikutelmia, jotka eivät välttämättä asetu sarjaksi konkreettisia hetkiä – pikemminkin eräänlaisiksi kiteytyneiksi havainnoiksi Lennille merkittävistä ihmisistä. Tätä esimerkinomaista vaikutelmaa korostavat katkelmien otsikot, joissa käytetään tavan takaa verbien perusmuotoja: ”Pitää sanansa” tai ”Tehdä kaikki rakkaansa hyväksi”.

Romaanissa hyödynnetään paljon aukkoista dialogia, jossa vain osa repliikeistä välitetään lukijalle. Vaikka Lenni periaatteessa kertookin oman elämäntarinansa, tapahtumien sija tarinan kronologiassa hahmottuu vasta vähitellen. Yleisvaikutelmaksi jää staattisuus. Tämä korostaa sitä, miten samat asiat toistuvat alinomaa, toisaalta Madridin kylän ihmisten elämässä, toisaalta myös Rósan ja Lennin suvun vaiheissa.

Lennin kertojanäänen rinnalle asettuu läpi koko romaanin kulkeva dialogi Lennin ja hänen lapsuudenystävänsä Editan kanssa. Edita ja Lenni kasvavat yhdessä ja muuttuvat vähitellen leikkikavereista rakastavaisiksi. Edita on suorasanainen luonnonlapsi, joka uskoo myytteihin, taikoihin ja uniin ja pulppuaa välittömiä tunteita. Lenni kuuluu Editan suosikkeihin, kun taas Lennin vaarin vaimossa Florassa ei ole Editan mielestä mitään hyvää. Romaanin kuluessa tämä konflikti kärjistyy mutta muuttuu samalla hieman puuduttavaksi seurata.

Editan nokkavat lausahdukset on yleensä kursivoitu, ja ne tuntuvat usein alkuperäisestä kontekstistaan irrotetuilta. Pidin tästä tyylikeinosta, sillä se hämärsi kiinnostavasti kahden äänen erillisyyttä. Lukija ei useinkaan voi olla varma, mistä tilanteesta sanat oikeastaan ovat peräisin. Syntyy vaikutelma siitä, että Editan ääni on samalla Lennin yliminä, joka lainaa Editan suuta kritisoidakseen Lenniä säälimättä.

Tämä voisi olla hedelmällinen tapa kertoa tarina, jossa on kyse lähtemisestä ja jäämisestä. Jäin kuitenkin kaipaamaan teemojen käsittelyyn enemmän vivahteita. Vigdís Grímsdóttir ei kuljeta teoksessa Sydän kuu ja sinilinnut tarinaa yhtä suvereenisti ja vääjäämättömästi kuin ensimmäisessä romaanissa. En pitäisi tätä puutteena, jos pinnalta katsoen värikäs ja eloisa ilmaisu yhdistyisi teemojen syventämiseen. Lennin varttuminen, seksuaalisuuden tutkiminen sekä konfliktit äidin ja Editan kanssa eivät tällaisinaan aivan riitä romaanin sisällöksi, enkä aivan vakuuttunut kirjailijan tavasta pelkistää tunteet joko äärimmäiseksi innostukseksi tai inhoksi.

Vigdís Grímsdóttirin henkilöhahmotkin kärsivät tietystä yksiäänisyydestä. Erityisesti naishahmojen stereotyyppisyys alkoi vähitellen häiritä lukukokemusta. Tuntuu kuin kirjailija tulisi hieman epähuomiossa pönkittäneeksi pinttyneitä käsityksiä – sen sivutuotteena, että hän korostaa seksuaalisuuden kykyä vapauttaa ihmisessä positiivisia voimavaroja. Naiset ovat ylitsepursuavan aistillisia, ruumiillisia ja spontaaneja, ja he onnistuvat lumoamaan miehet kauneudellaan ja eroottisilla taidoillaan.

Kielikuvat ja kuvat kielessä

Vigdís Grímsdóttirin tyyliä voisi kuvailla kirjalliseksi naivismiksi, erityisesti jälkimmäisessä osassa, jossa puhuvat vielä hyvin nuoret Lenni ja Edita. Vaikutelma on sama kuin katsoessa naivistisia maalauksia: jokunen kuva rehevistä ja elämäniloisista pariskunnista saattaa hetken viehättää herttaisuudellaan, mutta kokonaisen näyttelyllisen katsominen voi olla liikaa.

Sydän, kuu ja sinilinnut -romaanissa tärkeässä osassa ovat jo ensimmäisessä osassa esiintyneen Lúnan maalaamat taulut – värikylläiset kuvat Madridin kylän ihmisistä, joita Islantiin jäänyt Lúna maalaa ystävättäreltään Rósalta kuulemiensa tarinoiden perusteella. Lúna on Lennin äidin Rósan paras ystävä. Hänkin tulee romaanin lopussa Madridin kylään, missä hänestä on jo tullut kuuluisa taiteilija. Romaanitrilogian ensimmäisessä osassa Lúna vasta haaveili taiteilijuudesta ja vaali fridakahlomaisia kulmakarvojaan.

Vigdís Grímsdóttirin kieli rinnastuu Lúnan maalauksiin: siinä yhdistyy lapsenomaisuus, runsas kuvallisuus ja voimakas kynänjälki. Frida Kahlon ja maagisen realismin pakkaaminen samaan pakettiin on vaarassa kallistua eksotismin puolelle; jostakin syystä en voinut nähdä sitä teosten itseironiana.

Valosta valoon -romaanissa haaveen perässä juokseminen ei ollut yksiselitteisen tuhoavaa tai rakentavaa. Romaanin tarinat vihjaavat, että on parempi lähteä etsimään ja löytää vaikka jotakin aivan muuta – ehkä siten oppii elämään siellä, mihin on päätynyt. Trilogian toisella osalla ei tunnu olevan tähän mitään lisättävää, mikä on pieni pettymys. Teoksen anti ei siten ole psykologisissa oivalluksissa vaan aistivaikutelmien kuulostelemisessa – väreihin, valoon ja toisen ihmisen kosketukseen pysähtymisessä. Kirjailijan äänessä on kuitenkin liikaa hehkutusta ja alleviivaavaa lapsenomaisuutta, jotta olisin pystynyt todella nauttimaan hänen sanapuroistaan.

On kuitenkin syytä korostaa, että suomentaja Tapio Koivukari on tehnyt erinomaista työtä: dialogit ovat luontevia ja kielessä on varmaotteinen ja sulava rytmi.

Jaa artikkeli: